Terve.
Olisi taas tarjolla tarinaa sillä tutulla kaavalla, vain hieman eri tyylillä...
Novelli on pitkä, mutta lyhyiden tekstien ystävät; lukekaa nyt edes epilogi... Vaikka, sehän tosin olisi kuin lukisi viimeisen sivun kirjasta ensimmäisenä.
-----------------------------------------------
Elämä kuin muovailuvahaa
Ei siitä niin kauan ole ettenkö muistaisi. Mä muistan oikein hyvin. Sinä iltana oltiin menty ravintolaan, koko luokka. Tai no, puuttuihan sieltä kai muutama. Joku halusi aina jonnekin toiseen mestaan, tai sitten ei vaan välittänyt lähteä mukaan. Mutta kaikki tärkeät tyypit oli siellä. Me juhlittiin lukion päättymistä...siis valmistumista. Tiesin jo silloin että tulisin muistamaan aina sen yhden illan, vaikkei se mennytkään ihan niin ihanteellisesti kuin olisi voinut mennä. Se oli tarkemmin ajateltuna hyvin paljon tämän illan kaltainen.
* * * *
(Kaksitoistavuotta aikaisemmin)
Ravintolaan päästäkseen piti taas näyttää paperit, vaikka luulis jo poken tuntevan. Niin, taas tää sama paikka kun aina ennenkin, tänne päädyttiin aikamme kaupungilla käveltyämme. Tällä kertaa meillä tosin on valkoset lakit päässä, ja porukkaa mukana enemmän ku normaalilla ryyppyreissulla.
Kaikki me ollaan nytkin juotu jo jonkun verran, muttei kukaan liikaa päästäkseen sisään. Mä oon helvetin ilonen jo pelkästään siitä, että nään ton tutunnäkösen punatukkaisen tytön juhlaseurueen matkassa. Silloin tällöin mä mietin oisko meillä todellisuudessa mitään yhteistä, vai kuvittelinko vaan outoja. Tyttö on Elina, ja joskus käsittämättömällä tavalla tuntuu että mä voisin kuolla sen puolesta. Käsittömältä siksi, etten mä edes tunne sitä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Jokin kumma voima yrittää pakottaa mua korjaamaan asian. Humala? Niin tai näin mutta tuohon tyttöön olisi viimeinkin saatava yhteys.
Heti sisäänastuessa arvaa tupakanhajun jälleen tarttuvan vaatteisiin ja kuulon heikkenevän ainakin vuorokaudeksi. Niin käy aina kun lähtee pistäytymään ravintoloissa, puhumattakaan satunnaisesti iskevästä krapulasta. Mutta väliäkö tuolla, nyt pitäisi löytää nopeesti se tietty punaisten hiusten ja valkoisen lakin yhdistelmä. Ja ehkä hieman virvokkeita. "Hemmetti, musta sitten todellakin tuli ylioppilas" mä mietin vielä hymyssä suin painaessani narikkalapun farkkujen takataskuun.
Baaritiskiltä lähtiessä eteen tupsahtaa vaaleahiuksinen neito, jonka mä tunnistan helposti. Siniset silmät. Vaaleanpunainen, aavistuksen verran läpikuultava toppi, joka näyttää olevan sen verran kireä ettei se juuri jätä mielikuvitukselle varaa. Just joo, näitä riittää. Kaikki niin samanlaisia että ihan oksettaa. Käyttäisivät edes pukeutumisessaan hitusen mielikuvitusta. Rinnat ja peppukin ovat kuin suoraan jonkun "Britney Spears" -standardien mukaan veistetyt. Mä mietin usein mistä nää ihmisten kauneuskäsitykset on peräisin.
"Moi, tiiätsä kuka mä oon?"
(Sä et oo ainakaan se ketä mä etin... ja mikä ihmeen keskustelunavaus toi ees oli? "tiiätsä kuka mä oon"... vittu, aina niin olevinaan.)
"Joo, tiiän, tietysti. Johan me ollaan oltu kolme vuotta samassa koulussa." En kuule omassa äänessä sitä kylmää värettä, minkä haluaisin.
"Sä oot se jätkä, jonka aina pitää olla erilainen." (Ja sä oot se tyttö, joka aina luulee olevansa erilainen.)
Se nauro silleen ku tommoset tytöt nauraa, ja jotenkin me ajauduttiin keskusteluun. Tilanteessa oli jotain luonnotonta. Mä en ois ikinä uskonu päätyväni juttelemaan just Veeralle, vaan siinäpä se nyt selittää mulle millasta helvettii sil oli kotona sen ylioppilasjuhlissa. Kaikki oli kuulemma kyselly jatkuvasti samoi asioita ja sitä rataa. Vittuako mua kiinnosti. Mä olin kuuntelevinani ja nyökkäilin sopivissa väleissä juoden samalla sinistä drinkkiäni (jotain kummaa, mitä en ollut koskaan ennen tilannut), mut aina kun sen katse käänty mun silmistä, mä vilkuilin sen olan taakse korkeen pöydän ääressä seisovaa Elinaa, jonka puhetta oisin mieluummin kuunnellu.
Punaisine hiuksineen ja niin sironkauniine kasvoineen se oli vaan jotain niin saavuttamatonta että sen pyydystämistä melkeen pelkäsi. Eikä se pelkkä ulkonäkö niinkään merkannu. Se ei vaan ollu samanlainen ikävystyttävä tyttö kun mitä valtaosa oli mun silmissä. Itse asiassa muut pojat ei pitäny Elluu ollenkaan nättinä, mut ne ei nähnykään sitä kuten mä. Ne näki vaan ne kaikki vetyperoksidikaunottaret jotka nähtävästi määritteli enemmistön kauneusihanteet, ja samalla tietenkin myös kauneusihanteiden vastakohdat. Mä vihasin sitä maailman vääristyneisyyttä. Sitä miten jokainen koitti olla sen mukainen mitä viihde-ja mainosteollisuus sun muu yhteiskuntajäte esitti. Se oli sairasta.
Mut Elina oli erilainen. Se oli kuin taide, mikä kaiken sokeaksi tekevän kimalluksen keskellä auttoi jälleen näkemään selkeästi. Niin, tuo tyttö oli jotain minkä kanssa kaikki lukiomuistot assosioivat. Eli selkeemmin sanottuna, mä näin sen jatkuvasti mielessäni.
Veera lähtee käymään veeseessä ja vannottaa hymyillen mua olemaan häipymättä pakoon. Tää on ihan hulluu. Sen sanat ei ees merkitse mulle mitään, aivan kuin ei koko ihminenkään, ja silti seison paikoillani kykenemättä marssimaan sen toisen luokse jota todella haluan. Sen sijaan että menisin puhumaan tuolle tärkeälle tytölle, tyydyn vain typertyneenä ajattelemaan häntä, josko muistot toisivat rohkeutta.
Ja niin mä muistelen taas sitä yhtä filosofian tuntii, mikä aina ajoittain nousee mielen pinnalle kellumaan. Se meiän maikka oli semmonen mukavan omalaatunen, tykkäsin semmosista ihmisistä. Sillä yhellä keskustelupainotteisella tunnilla se järjesti luokan istumaan ympyrän muotoon -niin se aina teki. Varmaan ihan just keskustelunkulun helpottamiseksi. Kun kaikki oli saanu ittensä siirrettyä (joillain se kesti uskomattoman kauan), maikka esitti tunnin aiheen.
"Mikä olisi se yksi toive, jonka toivoisit toteutuvan hyvän haltian kohdatessasi?" Olihan se aika lapsenmielinen aihe mun mielestä, mut pidin siitä. Kai siinäkin nyt joku pointti oli.
Elina oli samalla kurssilla sillon. Puheenvuoro kiersi myötäpäivään, ja mä odotin ainoastaan sen vuoroo. Tietenkin ennen sitä piti kuunnella ainakin tuhat vastausta, jotka kaikki mulle turhanpäiväisiä. Taaskin joku tekopyhä blondi sai suunvuoron. Mä en kuollaksenikaan pysty muistaa oliks se Veera vai joku sen kavereista -ne kun vaikutti kaikki niin samanlaisilta että mielessä niiden kasvotkin sotkeutu toisiinsa. Mun ei ois tarvinnu kuulla sitä arvatakseni mitä se vastas. Maailmanrauhaa. Just niin, sitähän se varmaan ois toivonu ainoalla toivomuksellaan. Vitut.
Vaikka mikä mä olin arvostelemaan ketään pelkkien ennakkoluulojeni perusteella, ehkä mä vaan _luulin_ tuntevani tuollaiset tytöt. Tai ehkä se ei ollukaan sitä, ehkä mua vaan vitutti vastauksen tavanomaisuus, oli se sitten aito tai ei. Mä halusin aina et ihmiset kertois jotain yllättävää, omaperästä, rohkeeta. Jotain mikä sais toiset lentämään perseelleen silkasta hämmästyksensekaisesta kunnioituksesta. Mutta semmosia tyyppejä oli harvassa, ja harva niitä oiskaan osannu arvostaa.
Ellun vuoro tuli lopultakin. No, mikä olisi toiveesi hyvälle haltialle? Jos se ois vastannu "Maailmanrauhaa" mä oisin revenny oikeesti. Mä hetken näin jo itteni nauramassa kippuralle kerääntyneenä lattialla, hiljaiseksi käyneessä luokassa, vain tuijottavat silmät ympärilläni. Voi voi, mua oltais jo pian oltu viemässä ihan toiselle osastolle.
"Mä haluisin tietää millasii unelmii musta on unelmoitu." Se sano hymyillen ja vilkaisi mua ohimennen silmiin. Olikohan se vahinko? Joku typerä jätkä tirsku, ja mä olisin ollu valmis iskee sen naaman umpeen. Sana vaan ois kuulunu, niin oisin tehny sen. Sekin kaveri oli just niitä, ketkä ei osaa muuta vastata toivovansa kuin rahaa. Aina vaan rahaa. Loputon säkki kultaa, rahahana, rahakone tai kenties kaikki maailman rahat. Vitun materialistit. Kukaan niistä ei ymmärrä ettei raha tee elämästä onnellista.
Silloin ajattelin noin, ja joskus vuosia myöhemmin huomasin olevani rahaton. Oliko se ironista, sitä en tiedä.
Mietittyäni pitkään Ellun vastausta filosofian tunnin ajatusleikkiin oon vieläkin ymmälläni. Mitä se merkkas? Oliko vastaus edes hyvä? Opettaja sanoi niin, mutta oliko se vain opettajamaista kohteliaisuutta? Oliks se vastaus vain huoleton heitto, hiljainen protesti lapselliselle hyvä haltia -leikille. Vai oliks se tyttö tosissaan pohtinu sitä? Ja miks mä mietin tätä yhä, eihän täs oo mitään järkee. Nyt ollaan juhlimassa, ja mä tarviin baaritiskiltä lisää viinaa ettei mitkään vanhat ajatukset tulvi enää tänään mun päähän. Joskus ne on tehdä hulluks.
Pari tequilaa meni vielä petollisen helposti alas. Ne tuntu niin helvetin mahtavilta, vaikka maistuvatkin paskalta. (Niin pahaa, että sen on pakko tehdä hyvää.) Hetkisen verran shottien jälkeen olo on kuin kävelis ilmassa. Mä rakastin sitä tunnetta. Ja sillon Veera painautu suudellen kylkeen. Jostain syystä mä en estelly enkä työntäny sitä pois. Sen sijaan, vaikken siitä suuremmin välittänytkään, vastasin suudelmaan. Sitä kesti jonkun tovin.
Musiikin voima-alueelta piti siirtyä pian kauemmas jotta kuulisi puhettakin. Ja vaikka mun päässä kirkuva ääni on hiljentynyt muminaksi -kiitos alkoholin- se vieläkin kyselee mitä mä oikeen oon tekemässä kun mä pidän tätä samaa tyttöä kädestä ja tuijotan sitä suoraan silmiin.
"Saaks mä kysyy sult jotain?"
Veeran silmät suorastaan hehkuvat, se puristaa huulia yhteen kääntäen niitä samalla sisään päin -hermostunut ele. Hieman aristellen, mutta kenties jopa toiveikkaana se vastaa kääntäen viimehetken coolius-vaihteen päälle: "Tietysti, kysy pois vaan".
Ja mä annan sanojen tulla ulos hitaasti, kuin joutuisin pusertaa jokaisen erikseen ja kysymyksen aikana nostan katseeni lattiasta aivan kuin empien sen silmiin.
"Ootsä koskaan... kokeillu spiritismii?"
Se ei tajunnu et toi oli mun huumorintajuu. En voi syyttää tyttöä. Mun mielessä kaikki on niin koukeroista, jopa sen määrittely mikä on hauskaa. Eikä humala muuta sitä miksikään. Nyt se sitten kertoilee kuinka on ollu spiritismii joskus riparillaan ja luulee et sen mä halusinkin kuulla. Näin sen silmistä kuinka se yllätty ja toisaalta helpottu mun esitettyä kysymyksen. Tottahan se odotti jotain aivan muuta, ja mä arvaan kyllä mitä. Nyt kuitenkin kuuntelen muka vakavana ja kiinnostuneena, mutta mielessäni ilkikurisesti hymyilen ja koitan pitää naurun loitolla. Taidan olla aika kummajainen, mut Ellu ois tajunnu äskeisen. Se on jotenki samalla lailla outo. Vaikka en mä näillä "tempauksilla" varsinaisesti odotakaan mitään tietynlaista vastakaikuu, on vaan kiinnostavaa (ja hauskaa) nähdä miten ihmiset reagoi kun yhtäkkii kysyy jotain mikä ei mitenkään liity mihinkään. Veera ei ainakaan juossu karkuun, vaikken sitä ois pahakseni pistäny. Sen seurahan kyllästyttää mua. Joiltain osin en sitä haluu ittelleni myöntää, ja esiin pyrkii ajatuksia jotka repivät päässä syntynyttä halujen ristiriitaa. Iltaa eivät paranna edes kavereiden kateelliset ja halveksivat katseet kun juttelen heidän oman pikku missinsä kanssa. Miss mielikuvitukseton. Hakisivat pois vaan. Niin juuri, hakisivat pois... eivätkä vain kattelisi vierestä kun hyväilen tytön selkää ja painan varovasti kielen hänen suuhunsa. Syyllisyydentuntoko mua pidätteli? Enää en jaksa välittää mistään.
Luoja, että tuntuu hyvältä.
* * * *
"Mulla on oma kämppä." Se on viimeinen mitä mä muistan sen sanoneen.
Se kaikki tapahtui kakstoista vuotta sitten. Miksi siis muistelen sitä iltaa nyt? Nojaan parvekkeen kaiteeseen ja kattelen yöhön valmistautuvaa kaupunkia. Valoja sammuu vähitellen tuhansista ikkunoissa ja kuu jaksaa loistaa sirppinä pilvienkin takaa tummuvalta taivaalta. Vielä kaiken äskettäin tapahtuneen jälkeenkin mä näen yhä maailman niin uskomattoman upeana paikkana. Melkein naurattaa, vaikka oon niin onneton. Liekö viittä minuuttia kulunut siitä kun Ellu poistu mun vierestä takasin sisälle. Vihaisena ja katkerana. Ja niin helvetin kauniina et sen sanat sattui enemmän kun ois tarvinnut. Nyt se on varmaan jo lähtenyt juhlista, tai no luokkakokoushan meillä on, voiko näitä nyt juhliksi kutsua... toivottavasti ei. Mä en tiedä miksi koitan silti tähyillä alas kadulle, josko vielä näkisin naiseksi kasvaneen tytön viimeisen kerran, kun sekin tekisi kipeetä. Joskus itselleen ei vaan voi mitään. Onneksi on jo hämärää.
Sen äsköiset sanat sai mut muistelee sitä vuosien takaista lukion päättöiltaa, ja nyt taas mielessä pyörii yhä uudelleen kohtaus jossa me jutellaan tässä parvekkeella ihan hetki sitten. Siitä ei oo kauaa.
* * * *
Ovet on kiinni, jottei sisälläolijat kuule. Ellu elehtii käsillään puhuessaan. Se on niin tunteidensa vallassa, et mä hymyilisin jollei keskustelunsävy ois niin vakava.
"Miks sä oot noin... noin tunteeton ja kylmä? Et sä välitä yhtään muista ihmisistä?"
"Tietenkin välitän. Ei tartte huutaa."
"Tota mä just tarkotan. On sullaki pokkaa tulla tänne... kertomaan miten hyvin sulla menee yrityksen ja perhees kanssa. Ihme kun et rahdannu omaa pikkuvaimoas ja kakaroitas tännekin. Saatanan kusipää!"
Mä katoin sitä miettien vaan mitä sanoa. Mä en ollu naimisissa. Eikä mul sen puoleen ollu lapsiakaan. Yritys oli, velkanen tosin. Mä olin valehellu tuolla sisällä juhlissa, ja se oli ollu helppoo tossa seurassa missä kukaan ei välittäny musta niin paljon et ois alkanu kyselee enemmänkin, eikä kukaan tuntenu niin hyvin et ois tienny miten asiat oikeesti oli. En mä kuitenkaan voinu kertoo totuutta. Sitä et mul oli menny jo monii vuosii päin persettä, ja sillä yrityksentyngällä minkä omistin, lähinnä kaivoin taloudellista hautaa itelleni. Ei mul ollu mitään mistä kertoa, ja siks piti luoda mielessään jotain... -ihana elämä, niin sanoakseni. Nyt en tosin keksi mitään, siispä katon vaan tyhmännäkösenä Elinaa ja mietin mitä se haluis kuulla.
"Eiks sul oo tosiaan mitään sanottavaa, tukkiko kultalusikka suun?"
"...Sori."(Etkä viittis sanoo enää noin.)
"Sori?"
"..."
"Älä suotta pyydä anteeks multa nyt ku ei taida olla sun tapasta."
"Mitä sä tolla meinaat?"
"..." Elina antaa vain vihaisen, epäröivän katseen. Ei vastausta.
Hiljaisuus jatkuu minunkin osaltani, kunnes tyttö päättää vastentahtoisesti avata suunsa.
"No, sillon ku lukio päätty meiän osalta ja oltiin siel yhes ravintolassa... sä et varmaan ees muista..."
(Voi, kyllä mä muistan. Kysy vaikka sen ravintolan nimee. Kysy mitä musiikkii siel soi. Kysy mitä sul oli päällä... Mä muistan sen illan paremmin ku minkään muun, ja paremmin kuin toivoisin. Mulla on harmillisen hyvä muisti ja joskus en osaa sanoa onko se kirous vai siunaus.)
Alan vähitellen tajuta mihin tää keskustelu johtaa. Tunnen Ellun joutuneen pitämään kauan sisällään jotain minkä se seuraavaks meinaa sanoa. Ja kun asioita joutuu säilyttämään pitkään sisällään, niitä alkaa miettiä läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki tuntuu selkeältä.
"Sillon mä luulin et sä oisit ollu järkevä tyyppi. Ja luulin et oisin tuntenu sut. Ja että sä oisit tuntenu... ees jotain. Että me oltais oltu samanlaisii... sielunkumppaneita. Että sun maailma ois ollu erilainen, samalla tavalla kun mullakin. Ja mä odotin että sä oisit tullu pyytämään mua mukaas, ihan minne vaan... sinä iltana. Jotenki mä vaan tunsin että sä tulisit. Mutta ei, sä et ollukaan yhtään sen erilaisempi ku muut. Aikas kiehnättyä sen typerän blondin vieressä poistuitte sitten yhtä matkaa. Ehkä mä en sitten ollu sitten niin nätti kun oisit halunnu, vaikka luulin ettet sä laskis ihmisille statuksia ulkonäön mukaan kaikkien niiden lukiossa pitämies esitelmien jälkeen. Etkä usko miten se otti koville sillon... Olin vielä niin nuori ja tuntui kun koko maailma ois vääntynyt kasaan. En enää tuntenu itteäni, enkä ketään. Kaikki värit katos silmistä ja muuttu harmaaks mössöks. En oo koskaan tuntenu itteäni niin mitättömäksi. Kaikki mihin olin uskonu, että jossain olisi joku muukin samanlainen kumma tapaus kuin minä, kaikki hävis. Mä olin niin yksin sillon, yksin sanan jokaisessa merkityksessä. Ja mä muutuin. Vähä vähältä mä luovuin omista periaatteista, tavoista ja uskosta erilaisuuteen. Siitä illasta se lähti. Muutos. Ja vaikka musta tuntu että oisin kuollu joka päivä vähäsen siitä lähtien, en antanu periks... Silti jotain jäi jäljelle mun vanhasta minästä; katkeruus, ja se halus säilyttää tän kaiken vuodatuksen sisällään, vain päästääkseen kerran ulos. Ja nyt kun se on tehty, sä et enää merkitse mulle mitään."
Suorastaan karmii kuinka tytön äänensävy kylmenee loppua kohden. Mieluummin ottaisin veitseniskuja sydämeeni kuin tuollaisia sanoja.
Jäädessään tyystin huomiotta suuni aukeaa kuin omin päin.
"Oisin mä halunnu pyytää sua! Sä et usko miten mä halusin sitä... Mut en ollu varma susta... Äläkä sano ettet ois näyttäny kauniilta kun just sen takii pelkäsin puhuu sulle. Sä olit ainoo joka mua tosissaan kiinnosti sillon... tai koskaan myöhemminkään. Ja mä oisin antanu mitä vaan, jos meistä ois tullu jotain..."
Hetken ajan puhetta pulppuaa suusta ihmeen helposti vaikka ajatukset myllertävät kuin myrsky olisi saapunut pääkoppaan. Miks mun piti sillon olla niin epävarma kaikesta? Miksei viina noussu päähän ja tehny kaikesta niin helppoa? Vihaan itteäni, vihaan niin saatanasti just nyt kun lopulta tajuun miten pahasti oon mokannu. En pelkästään aikoinaan menettäny Elluu, mä tuhosin sen. Sairastutin siihen hitaasti leviävän taudin ja tuhosin sen. Niitin pois kaiken kauneuden mitä se kerran edusti. Ja mua oksettaa. Vaan silti sekavan tunnemyrskyn alta kumpuaa yhä herkkä toivo josko kohtalo veisi meidät vielä joskus yhteen ja antaisi mun korvata edes jotain.
"Oisit sitte pyytäny sillon! Oisit pyytäny, helvetti, ni kyllä oisin lähteny!"
Ääni iskee tajuntaan kuin kiila.
Se kaikuu siellä yhä.
Hiljaisuuden löytää helposti kun se ei kerro saapumisestaan. Ellun viimesten sanojen aikana mä huomaan sen nimettömässä sormuksen, ja mun katse laskeutuu siitä hitaasti lattiaan, parvekkeen betoniin. Taas kerran etin päästäni jotain hyviä sanoja joilla vastata, mutten löydä mitään. Tuntuu siltä kuin kaikki sanat ois just tapettu mun mielestä, ja oisin menettäny ajattelukyvyn tyystin. Myrsky on ohi.
Elina kävelee takasi sisälle sulkien oven perässään. Noin vaan. Olin kai odottanu jotain loppuhuipennusta puheelle, kun niin yllätyin. Jos se oli niin vihanen mulle ni ois edes lyöny. Tai itkeny. Tai hypänny suudellen kaulaan. Mut ei mitään, keskustelu on ohi, enkä mä mä en osaa suhtautua tämmöseen.
* * * *
Vaan siinä mä yhä nojaan kaiteeseen parvekkeella, mietteliäänä, osaamatta päättää mennäkö sisälle vai jäädäkö ulos viilenevään iltaan. Alhaalla kadullakaan ei kävele ketään. Ymmärrän sen ettei kukaan odota mua tänäänkään kotiin, vaikka toisinkin voisi olla. Miksi pientenkin tekojen pitää jättää elämään niin syviä jälkiä? Syvistä jäljistä sitten syntyy uria, joita on pakko kulkea. Ja jotkin teot todellakin ovat peruuttamattomia, vaikka sitä kuinka luulee voivansa muuttaa kaiken loputtomiin asti.
Mä mietin omia valintojani ja hukkaanheitettyjä tilaisuuksia aina vaan uudelleen ja uudelleen. Ja kaiken aikaa näen mielessäni vain yhdet ainoat kasvot, ja sen kuinka niiltä katoaa vähitellen hymy.
Olisi taas tarjolla tarinaa sillä tutulla kaavalla, vain hieman eri tyylillä...
Novelli on pitkä, mutta lyhyiden tekstien ystävät; lukekaa nyt edes epilogi... Vaikka, sehän tosin olisi kuin lukisi viimeisen sivun kirjasta ensimmäisenä.
-----------------------------------------------
Elämä kuin muovailuvahaa
Ei siitä niin kauan ole ettenkö muistaisi. Mä muistan oikein hyvin. Sinä iltana oltiin menty ravintolaan, koko luokka. Tai no, puuttuihan sieltä kai muutama. Joku halusi aina jonnekin toiseen mestaan, tai sitten ei vaan välittänyt lähteä mukaan. Mutta kaikki tärkeät tyypit oli siellä. Me juhlittiin lukion päättymistä...siis valmistumista. Tiesin jo silloin että tulisin muistamaan aina sen yhden illan, vaikkei se mennytkään ihan niin ihanteellisesti kuin olisi voinut mennä. Se oli tarkemmin ajateltuna hyvin paljon tämän illan kaltainen.
* * * *
(Kaksitoistavuotta aikaisemmin)
Ravintolaan päästäkseen piti taas näyttää paperit, vaikka luulis jo poken tuntevan. Niin, taas tää sama paikka kun aina ennenkin, tänne päädyttiin aikamme kaupungilla käveltyämme. Tällä kertaa meillä tosin on valkoset lakit päässä, ja porukkaa mukana enemmän ku normaalilla ryyppyreissulla.
Kaikki me ollaan nytkin juotu jo jonkun verran, muttei kukaan liikaa päästäkseen sisään. Mä oon helvetin ilonen jo pelkästään siitä, että nään ton tutunnäkösen punatukkaisen tytön juhlaseurueen matkassa. Silloin tällöin mä mietin oisko meillä todellisuudessa mitään yhteistä, vai kuvittelinko vaan outoja. Tyttö on Elina, ja joskus käsittämättömällä tavalla tuntuu että mä voisin kuolla sen puolesta. Käsittömältä siksi, etten mä edes tunne sitä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Jokin kumma voima yrittää pakottaa mua korjaamaan asian. Humala? Niin tai näin mutta tuohon tyttöön olisi viimeinkin saatava yhteys.
Heti sisäänastuessa arvaa tupakanhajun jälleen tarttuvan vaatteisiin ja kuulon heikkenevän ainakin vuorokaudeksi. Niin käy aina kun lähtee pistäytymään ravintoloissa, puhumattakaan satunnaisesti iskevästä krapulasta. Mutta väliäkö tuolla, nyt pitäisi löytää nopeesti se tietty punaisten hiusten ja valkoisen lakin yhdistelmä. Ja ehkä hieman virvokkeita. "Hemmetti, musta sitten todellakin tuli ylioppilas" mä mietin vielä hymyssä suin painaessani narikkalapun farkkujen takataskuun.
Baaritiskiltä lähtiessä eteen tupsahtaa vaaleahiuksinen neito, jonka mä tunnistan helposti. Siniset silmät. Vaaleanpunainen, aavistuksen verran läpikuultava toppi, joka näyttää olevan sen verran kireä ettei se juuri jätä mielikuvitukselle varaa. Just joo, näitä riittää. Kaikki niin samanlaisia että ihan oksettaa. Käyttäisivät edes pukeutumisessaan hitusen mielikuvitusta. Rinnat ja peppukin ovat kuin suoraan jonkun "Britney Spears" -standardien mukaan veistetyt. Mä mietin usein mistä nää ihmisten kauneuskäsitykset on peräisin.
"Moi, tiiätsä kuka mä oon?"
(Sä et oo ainakaan se ketä mä etin... ja mikä ihmeen keskustelunavaus toi ees oli? "tiiätsä kuka mä oon"... vittu, aina niin olevinaan.)
"Joo, tiiän, tietysti. Johan me ollaan oltu kolme vuotta samassa koulussa." En kuule omassa äänessä sitä kylmää värettä, minkä haluaisin.
"Sä oot se jätkä, jonka aina pitää olla erilainen." (Ja sä oot se tyttö, joka aina luulee olevansa erilainen.)
Se nauro silleen ku tommoset tytöt nauraa, ja jotenkin me ajauduttiin keskusteluun. Tilanteessa oli jotain luonnotonta. Mä en ois ikinä uskonu päätyväni juttelemaan just Veeralle, vaan siinäpä se nyt selittää mulle millasta helvettii sil oli kotona sen ylioppilasjuhlissa. Kaikki oli kuulemma kyselly jatkuvasti samoi asioita ja sitä rataa. Vittuako mua kiinnosti. Mä olin kuuntelevinani ja nyökkäilin sopivissa väleissä juoden samalla sinistä drinkkiäni (jotain kummaa, mitä en ollut koskaan ennen tilannut), mut aina kun sen katse käänty mun silmistä, mä vilkuilin sen olan taakse korkeen pöydän ääressä seisovaa Elinaa, jonka puhetta oisin mieluummin kuunnellu.
Punaisine hiuksineen ja niin sironkauniine kasvoineen se oli vaan jotain niin saavuttamatonta että sen pyydystämistä melkeen pelkäsi. Eikä se pelkkä ulkonäkö niinkään merkannu. Se ei vaan ollu samanlainen ikävystyttävä tyttö kun mitä valtaosa oli mun silmissä. Itse asiassa muut pojat ei pitäny Elluu ollenkaan nättinä, mut ne ei nähnykään sitä kuten mä. Ne näki vaan ne kaikki vetyperoksidikaunottaret jotka nähtävästi määritteli enemmistön kauneusihanteet, ja samalla tietenkin myös kauneusihanteiden vastakohdat. Mä vihasin sitä maailman vääristyneisyyttä. Sitä miten jokainen koitti olla sen mukainen mitä viihde-ja mainosteollisuus sun muu yhteiskuntajäte esitti. Se oli sairasta.
Mut Elina oli erilainen. Se oli kuin taide, mikä kaiken sokeaksi tekevän kimalluksen keskellä auttoi jälleen näkemään selkeästi. Niin, tuo tyttö oli jotain minkä kanssa kaikki lukiomuistot assosioivat. Eli selkeemmin sanottuna, mä näin sen jatkuvasti mielessäni.
Veera lähtee käymään veeseessä ja vannottaa hymyillen mua olemaan häipymättä pakoon. Tää on ihan hulluu. Sen sanat ei ees merkitse mulle mitään, aivan kuin ei koko ihminenkään, ja silti seison paikoillani kykenemättä marssimaan sen toisen luokse jota todella haluan. Sen sijaan että menisin puhumaan tuolle tärkeälle tytölle, tyydyn vain typertyneenä ajattelemaan häntä, josko muistot toisivat rohkeutta.
Ja niin mä muistelen taas sitä yhtä filosofian tuntii, mikä aina ajoittain nousee mielen pinnalle kellumaan. Se meiän maikka oli semmonen mukavan omalaatunen, tykkäsin semmosista ihmisistä. Sillä yhellä keskustelupainotteisella tunnilla se järjesti luokan istumaan ympyrän muotoon -niin se aina teki. Varmaan ihan just keskustelunkulun helpottamiseksi. Kun kaikki oli saanu ittensä siirrettyä (joillain se kesti uskomattoman kauan), maikka esitti tunnin aiheen.
"Mikä olisi se yksi toive, jonka toivoisit toteutuvan hyvän haltian kohdatessasi?" Olihan se aika lapsenmielinen aihe mun mielestä, mut pidin siitä. Kai siinäkin nyt joku pointti oli.
Elina oli samalla kurssilla sillon. Puheenvuoro kiersi myötäpäivään, ja mä odotin ainoastaan sen vuoroo. Tietenkin ennen sitä piti kuunnella ainakin tuhat vastausta, jotka kaikki mulle turhanpäiväisiä. Taaskin joku tekopyhä blondi sai suunvuoron. Mä en kuollaksenikaan pysty muistaa oliks se Veera vai joku sen kavereista -ne kun vaikutti kaikki niin samanlaisilta että mielessä niiden kasvotkin sotkeutu toisiinsa. Mun ei ois tarvinnu kuulla sitä arvatakseni mitä se vastas. Maailmanrauhaa. Just niin, sitähän se varmaan ois toivonu ainoalla toivomuksellaan. Vitut.
Vaikka mikä mä olin arvostelemaan ketään pelkkien ennakkoluulojeni perusteella, ehkä mä vaan _luulin_ tuntevani tuollaiset tytöt. Tai ehkä se ei ollukaan sitä, ehkä mua vaan vitutti vastauksen tavanomaisuus, oli se sitten aito tai ei. Mä halusin aina et ihmiset kertois jotain yllättävää, omaperästä, rohkeeta. Jotain mikä sais toiset lentämään perseelleen silkasta hämmästyksensekaisesta kunnioituksesta. Mutta semmosia tyyppejä oli harvassa, ja harva niitä oiskaan osannu arvostaa.
Ellun vuoro tuli lopultakin. No, mikä olisi toiveesi hyvälle haltialle? Jos se ois vastannu "Maailmanrauhaa" mä oisin revenny oikeesti. Mä hetken näin jo itteni nauramassa kippuralle kerääntyneenä lattialla, hiljaiseksi käyneessä luokassa, vain tuijottavat silmät ympärilläni. Voi voi, mua oltais jo pian oltu viemässä ihan toiselle osastolle.
"Mä haluisin tietää millasii unelmii musta on unelmoitu." Se sano hymyillen ja vilkaisi mua ohimennen silmiin. Olikohan se vahinko? Joku typerä jätkä tirsku, ja mä olisin ollu valmis iskee sen naaman umpeen. Sana vaan ois kuulunu, niin oisin tehny sen. Sekin kaveri oli just niitä, ketkä ei osaa muuta vastata toivovansa kuin rahaa. Aina vaan rahaa. Loputon säkki kultaa, rahahana, rahakone tai kenties kaikki maailman rahat. Vitun materialistit. Kukaan niistä ei ymmärrä ettei raha tee elämästä onnellista.
Silloin ajattelin noin, ja joskus vuosia myöhemmin huomasin olevani rahaton. Oliko se ironista, sitä en tiedä.
Mietittyäni pitkään Ellun vastausta filosofian tunnin ajatusleikkiin oon vieläkin ymmälläni. Mitä se merkkas? Oliko vastaus edes hyvä? Opettaja sanoi niin, mutta oliko se vain opettajamaista kohteliaisuutta? Oliks se vastaus vain huoleton heitto, hiljainen protesti lapselliselle hyvä haltia -leikille. Vai oliks se tyttö tosissaan pohtinu sitä? Ja miks mä mietin tätä yhä, eihän täs oo mitään järkee. Nyt ollaan juhlimassa, ja mä tarviin baaritiskiltä lisää viinaa ettei mitkään vanhat ajatukset tulvi enää tänään mun päähän. Joskus ne on tehdä hulluks.
Pari tequilaa meni vielä petollisen helposti alas. Ne tuntu niin helvetin mahtavilta, vaikka maistuvatkin paskalta. (Niin pahaa, että sen on pakko tehdä hyvää.) Hetkisen verran shottien jälkeen olo on kuin kävelis ilmassa. Mä rakastin sitä tunnetta. Ja sillon Veera painautu suudellen kylkeen. Jostain syystä mä en estelly enkä työntäny sitä pois. Sen sijaan, vaikken siitä suuremmin välittänytkään, vastasin suudelmaan. Sitä kesti jonkun tovin.
Musiikin voima-alueelta piti siirtyä pian kauemmas jotta kuulisi puhettakin. Ja vaikka mun päässä kirkuva ääni on hiljentynyt muminaksi -kiitos alkoholin- se vieläkin kyselee mitä mä oikeen oon tekemässä kun mä pidän tätä samaa tyttöä kädestä ja tuijotan sitä suoraan silmiin.
"Saaks mä kysyy sult jotain?"
Veeran silmät suorastaan hehkuvat, se puristaa huulia yhteen kääntäen niitä samalla sisään päin -hermostunut ele. Hieman aristellen, mutta kenties jopa toiveikkaana se vastaa kääntäen viimehetken coolius-vaihteen päälle: "Tietysti, kysy pois vaan".
Ja mä annan sanojen tulla ulos hitaasti, kuin joutuisin pusertaa jokaisen erikseen ja kysymyksen aikana nostan katseeni lattiasta aivan kuin empien sen silmiin.
"Ootsä koskaan... kokeillu spiritismii?"
Se ei tajunnu et toi oli mun huumorintajuu. En voi syyttää tyttöä. Mun mielessä kaikki on niin koukeroista, jopa sen määrittely mikä on hauskaa. Eikä humala muuta sitä miksikään. Nyt se sitten kertoilee kuinka on ollu spiritismii joskus riparillaan ja luulee et sen mä halusinkin kuulla. Näin sen silmistä kuinka se yllätty ja toisaalta helpottu mun esitettyä kysymyksen. Tottahan se odotti jotain aivan muuta, ja mä arvaan kyllä mitä. Nyt kuitenkin kuuntelen muka vakavana ja kiinnostuneena, mutta mielessäni ilkikurisesti hymyilen ja koitan pitää naurun loitolla. Taidan olla aika kummajainen, mut Ellu ois tajunnu äskeisen. Se on jotenki samalla lailla outo. Vaikka en mä näillä "tempauksilla" varsinaisesti odotakaan mitään tietynlaista vastakaikuu, on vaan kiinnostavaa (ja hauskaa) nähdä miten ihmiset reagoi kun yhtäkkii kysyy jotain mikä ei mitenkään liity mihinkään. Veera ei ainakaan juossu karkuun, vaikken sitä ois pahakseni pistäny. Sen seurahan kyllästyttää mua. Joiltain osin en sitä haluu ittelleni myöntää, ja esiin pyrkii ajatuksia jotka repivät päässä syntynyttä halujen ristiriitaa. Iltaa eivät paranna edes kavereiden kateelliset ja halveksivat katseet kun juttelen heidän oman pikku missinsä kanssa. Miss mielikuvitukseton. Hakisivat pois vaan. Niin juuri, hakisivat pois... eivätkä vain kattelisi vierestä kun hyväilen tytön selkää ja painan varovasti kielen hänen suuhunsa. Syyllisyydentuntoko mua pidätteli? Enää en jaksa välittää mistään.
Luoja, että tuntuu hyvältä.
* * * *
"Mulla on oma kämppä." Se on viimeinen mitä mä muistan sen sanoneen.
Se kaikki tapahtui kakstoista vuotta sitten. Miksi siis muistelen sitä iltaa nyt? Nojaan parvekkeen kaiteeseen ja kattelen yöhön valmistautuvaa kaupunkia. Valoja sammuu vähitellen tuhansista ikkunoissa ja kuu jaksaa loistaa sirppinä pilvienkin takaa tummuvalta taivaalta. Vielä kaiken äskettäin tapahtuneen jälkeenkin mä näen yhä maailman niin uskomattoman upeana paikkana. Melkein naurattaa, vaikka oon niin onneton. Liekö viittä minuuttia kulunut siitä kun Ellu poistu mun vierestä takasin sisälle. Vihaisena ja katkerana. Ja niin helvetin kauniina et sen sanat sattui enemmän kun ois tarvinnut. Nyt se on varmaan jo lähtenyt juhlista, tai no luokkakokoushan meillä on, voiko näitä nyt juhliksi kutsua... toivottavasti ei. Mä en tiedä miksi koitan silti tähyillä alas kadulle, josko vielä näkisin naiseksi kasvaneen tytön viimeisen kerran, kun sekin tekisi kipeetä. Joskus itselleen ei vaan voi mitään. Onneksi on jo hämärää.
Sen äsköiset sanat sai mut muistelee sitä vuosien takaista lukion päättöiltaa, ja nyt taas mielessä pyörii yhä uudelleen kohtaus jossa me jutellaan tässä parvekkeella ihan hetki sitten. Siitä ei oo kauaa.
* * * *
Ovet on kiinni, jottei sisälläolijat kuule. Ellu elehtii käsillään puhuessaan. Se on niin tunteidensa vallassa, et mä hymyilisin jollei keskustelunsävy ois niin vakava.
"Miks sä oot noin... noin tunteeton ja kylmä? Et sä välitä yhtään muista ihmisistä?"
"Tietenkin välitän. Ei tartte huutaa."
"Tota mä just tarkotan. On sullaki pokkaa tulla tänne... kertomaan miten hyvin sulla menee yrityksen ja perhees kanssa. Ihme kun et rahdannu omaa pikkuvaimoas ja kakaroitas tännekin. Saatanan kusipää!"
Mä katoin sitä miettien vaan mitä sanoa. Mä en ollu naimisissa. Eikä mul sen puoleen ollu lapsiakaan. Yritys oli, velkanen tosin. Mä olin valehellu tuolla sisällä juhlissa, ja se oli ollu helppoo tossa seurassa missä kukaan ei välittäny musta niin paljon et ois alkanu kyselee enemmänkin, eikä kukaan tuntenu niin hyvin et ois tienny miten asiat oikeesti oli. En mä kuitenkaan voinu kertoo totuutta. Sitä et mul oli menny jo monii vuosii päin persettä, ja sillä yrityksentyngällä minkä omistin, lähinnä kaivoin taloudellista hautaa itelleni. Ei mul ollu mitään mistä kertoa, ja siks piti luoda mielessään jotain... -ihana elämä, niin sanoakseni. Nyt en tosin keksi mitään, siispä katon vaan tyhmännäkösenä Elinaa ja mietin mitä se haluis kuulla.
"Eiks sul oo tosiaan mitään sanottavaa, tukkiko kultalusikka suun?"
"...Sori."(Etkä viittis sanoo enää noin.)
"Sori?"
"..."
"Älä suotta pyydä anteeks multa nyt ku ei taida olla sun tapasta."
"Mitä sä tolla meinaat?"
"..." Elina antaa vain vihaisen, epäröivän katseen. Ei vastausta.
Hiljaisuus jatkuu minunkin osaltani, kunnes tyttö päättää vastentahtoisesti avata suunsa.
"No, sillon ku lukio päätty meiän osalta ja oltiin siel yhes ravintolassa... sä et varmaan ees muista..."
(Voi, kyllä mä muistan. Kysy vaikka sen ravintolan nimee. Kysy mitä musiikkii siel soi. Kysy mitä sul oli päällä... Mä muistan sen illan paremmin ku minkään muun, ja paremmin kuin toivoisin. Mulla on harmillisen hyvä muisti ja joskus en osaa sanoa onko se kirous vai siunaus.)
Alan vähitellen tajuta mihin tää keskustelu johtaa. Tunnen Ellun joutuneen pitämään kauan sisällään jotain minkä se seuraavaks meinaa sanoa. Ja kun asioita joutuu säilyttämään pitkään sisällään, niitä alkaa miettiä läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki tuntuu selkeältä.
"Sillon mä luulin et sä oisit ollu järkevä tyyppi. Ja luulin et oisin tuntenu sut. Ja että sä oisit tuntenu... ees jotain. Että me oltais oltu samanlaisii... sielunkumppaneita. Että sun maailma ois ollu erilainen, samalla tavalla kun mullakin. Ja mä odotin että sä oisit tullu pyytämään mua mukaas, ihan minne vaan... sinä iltana. Jotenki mä vaan tunsin että sä tulisit. Mutta ei, sä et ollukaan yhtään sen erilaisempi ku muut. Aikas kiehnättyä sen typerän blondin vieressä poistuitte sitten yhtä matkaa. Ehkä mä en sitten ollu sitten niin nätti kun oisit halunnu, vaikka luulin ettet sä laskis ihmisille statuksia ulkonäön mukaan kaikkien niiden lukiossa pitämies esitelmien jälkeen. Etkä usko miten se otti koville sillon... Olin vielä niin nuori ja tuntui kun koko maailma ois vääntynyt kasaan. En enää tuntenu itteäni, enkä ketään. Kaikki värit katos silmistä ja muuttu harmaaks mössöks. En oo koskaan tuntenu itteäni niin mitättömäksi. Kaikki mihin olin uskonu, että jossain olisi joku muukin samanlainen kumma tapaus kuin minä, kaikki hävis. Mä olin niin yksin sillon, yksin sanan jokaisessa merkityksessä. Ja mä muutuin. Vähä vähältä mä luovuin omista periaatteista, tavoista ja uskosta erilaisuuteen. Siitä illasta se lähti. Muutos. Ja vaikka musta tuntu että oisin kuollu joka päivä vähäsen siitä lähtien, en antanu periks... Silti jotain jäi jäljelle mun vanhasta minästä; katkeruus, ja se halus säilyttää tän kaiken vuodatuksen sisällään, vain päästääkseen kerran ulos. Ja nyt kun se on tehty, sä et enää merkitse mulle mitään."
Suorastaan karmii kuinka tytön äänensävy kylmenee loppua kohden. Mieluummin ottaisin veitseniskuja sydämeeni kuin tuollaisia sanoja.
Jäädessään tyystin huomiotta suuni aukeaa kuin omin päin.
"Oisin mä halunnu pyytää sua! Sä et usko miten mä halusin sitä... Mut en ollu varma susta... Äläkä sano ettet ois näyttäny kauniilta kun just sen takii pelkäsin puhuu sulle. Sä olit ainoo joka mua tosissaan kiinnosti sillon... tai koskaan myöhemminkään. Ja mä oisin antanu mitä vaan, jos meistä ois tullu jotain..."
Hetken ajan puhetta pulppuaa suusta ihmeen helposti vaikka ajatukset myllertävät kuin myrsky olisi saapunut pääkoppaan. Miks mun piti sillon olla niin epävarma kaikesta? Miksei viina noussu päähän ja tehny kaikesta niin helppoa? Vihaan itteäni, vihaan niin saatanasti just nyt kun lopulta tajuun miten pahasti oon mokannu. En pelkästään aikoinaan menettäny Elluu, mä tuhosin sen. Sairastutin siihen hitaasti leviävän taudin ja tuhosin sen. Niitin pois kaiken kauneuden mitä se kerran edusti. Ja mua oksettaa. Vaan silti sekavan tunnemyrskyn alta kumpuaa yhä herkkä toivo josko kohtalo veisi meidät vielä joskus yhteen ja antaisi mun korvata edes jotain.
"Oisit sitte pyytäny sillon! Oisit pyytäny, helvetti, ni kyllä oisin lähteny!"
Ääni iskee tajuntaan kuin kiila.
Se kaikuu siellä yhä.
Hiljaisuuden löytää helposti kun se ei kerro saapumisestaan. Ellun viimesten sanojen aikana mä huomaan sen nimettömässä sormuksen, ja mun katse laskeutuu siitä hitaasti lattiaan, parvekkeen betoniin. Taas kerran etin päästäni jotain hyviä sanoja joilla vastata, mutten löydä mitään. Tuntuu siltä kuin kaikki sanat ois just tapettu mun mielestä, ja oisin menettäny ajattelukyvyn tyystin. Myrsky on ohi.
Elina kävelee takasi sisälle sulkien oven perässään. Noin vaan. Olin kai odottanu jotain loppuhuipennusta puheelle, kun niin yllätyin. Jos se oli niin vihanen mulle ni ois edes lyöny. Tai itkeny. Tai hypänny suudellen kaulaan. Mut ei mitään, keskustelu on ohi, enkä mä mä en osaa suhtautua tämmöseen.
* * * *
Vaan siinä mä yhä nojaan kaiteeseen parvekkeella, mietteliäänä, osaamatta päättää mennäkö sisälle vai jäädäkö ulos viilenevään iltaan. Alhaalla kadullakaan ei kävele ketään. Ymmärrän sen ettei kukaan odota mua tänäänkään kotiin, vaikka toisinkin voisi olla. Miksi pientenkin tekojen pitää jättää elämään niin syviä jälkiä? Syvistä jäljistä sitten syntyy uria, joita on pakko kulkea. Ja jotkin teot todellakin ovat peruuttamattomia, vaikka sitä kuinka luulee voivansa muuttaa kaiken loputtomiin asti.
Mä mietin omia valintojani ja hukkaanheitettyjä tilaisuuksia aina vaan uudelleen ja uudelleen. Ja kaiken aikaa näen mielessäni vain yhdet ainoat kasvot, ja sen kuinka niiltä katoaa vähitellen hymy.
Vastaukset 6
Vanhimmat
---------EPILOGI---------
Jossain sisällä juhlijoiden keskuudessa yksi tytöistä kaatuu hallitsemattomasti lattialle vetäisten mukaansa pöytäliinan ja boolimaljan, joka pian särkyy levittäen makeanpunaisen juomansa parketille. Joku ensipelästykseltään havahduttua huomaa tytön hiusten olevan miltei boolin väriset. Ja vaikka useat nauravatkin, uskoessaan kaatumisen olleen vain seurausta liiasta alkoholin määrästä, näppäilevät jonkun vapisevat sormet puhelimestaan hätänumeron. Hymyt alkavat kuihtua aavemaisesti kasvoilta, kun laajenevassa lätäkössä lepäävä tyttö ei enää liikahdakaan. Suuresta väkijoukosta löytyy aina joku, joka ryntää välittömästi loukkaantuneen avuksi. Tosin nyt kaatuneen viereen polvistuneen pojan nimettömän ympärillä on samanlainen sormus kuin tytöllä. Hän ärjyy toisia hiljentämään musiikin äänellä, jossa esiinpyrkivä pakokauhu antaa käskylle lisäpontta. Hyvin hiljaiseksi käyneessä huoneessa vakuuttaa poika tytön korvaan kaiken kääntyvän vielä hyväksi, ja että apua olisi pian tulossa. Tyttö kuulee vielä sanat muttei kykene vastaamaan, ei edes avata silmiään jotka niin tahtoisivat vuotaa kyyneliä. Jos hän pystyisi puhumaan, hän kertoisi ainoan, joka voisi auttaa, seisovan suljetulla parvekkeella. Onnekseen hän ei tiedä parvekkeen olevan tyhjillään.
Ambulanssi saapuu nopeammin kuin kukaan oli odottanut. Henkilökuntaa ryntää hälytettyyn huoneistoon, mutta heistä osa jää peittelemään katukivetykseen murskautunutta ruumista. Työhönsä turtuneet ambulanssinkuljettajat osaavat vain olla tyytyväisiä siitä, että kerkesivät ajoissa viemään kaiken sen irvistyksiä kirvoittavan näyn piiloon ihmisten katseilta.
Ylähuoneistoon juosseet tajusivat pian elvytyksen olevan turhaa. Tytöllä ei ollut ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Aivan kuten ei pojallakaan, jonka jäänteet jo nostettiin ambulanssiin. Tieto järkyttää juhlijoita, jotka eivät enää juhli. Poliisi tulisi vielä kuulustelemaan heitä kaikkia. Turhaan.
Vielä kerran ehtii tuuli tarttua paareilla lepäävän tytön villiruusunpunaisiin hiuksiin, jotka hulmahtavat tätä nostettaessa sairaala-auton peräosaan, toisen kalmon viereen. Surumielisenä ovia sulkiessaan kuljettaja huomaa ruumiiden kämmenten lepäävän toistensa päällä, kuin ne aivan tarkoituksella olisi laitettu pitelemään toisiaan kädestä. Vielä noustessaan ratin taakse mies miettii, oliko noilla kahdella eläessään mitään yhteistä.
-----------------------------------------------
Kaikki kommentit/mielipiteet/kysymykset ovat taas kerran enemmän kuin tervetulleita.
Eihän tähän muuta voi sanoa, kuin että kertakaikkiaan loistava novelli, monipuolista ja hienoa tekstiä.
Toimivat muuten erillisinäkin novelleina.
Yksi kysymys, mihin se tyttö (Elina) oikein kuoli? Ei sitä tietenkään selvittää tarvitsekaan, kun ei tuo niin oleellista ole minkään kannalta.
Kiitto.
"Yksi kysymys, mihin se tyttö (Elina) oikein kuoli?"
Sitäpä välillä itsekin mietin. No joo, piti vaan tarkoituksella jättää vähän niinkuin mysteeriksi se. Hyvällä tahdolla vastauksen voi löytää tarinasta.
Se oli hieno! Mestari teki sen taas. "Aleksi13 ja erilaisuuden ylistys"
Erittäin hyvä. Kiehtova. Vakuuttava.
Eräs hyvä ystäväni luki tuon myös ja piti sitä loistavana. Häntä kummastutti hiukan tuon aikasiirtymän suuruus. Mielestäni tuo epilogi oli hyvin erikoinen. Sanoisinko, että aivan kuin harppasit eteenpäin ja löit koko aiemman tarinan pirstaleiksi. Ja tuo kun ruumiiden kätöset lepäävät päällekäin; älä pahastu, mutta minusta se oli banaalia. Loppu oli kuin mahtipontinen sinfonian loppuhuipennus.
Mutta pidän tästä tyylistäsi. Se tulkitsee roolihenkilöä osuvasti ja täsmällisesti, mutta silti katu-uskottavasti. = Ei mitään nuortenkirjoille tyypillisiä lässytyksiä. =)
Tiedättekö muuten paikan nimeltä rihmas.to? Käykää katsomassa. Teissä molemmissa, Aleksi13 ja Rêveuse, olisi minun mielestäni ainesta. (os. www.rihmas.to)
Laittakaa pian uutta materiaalia kehiin.
Sinä taidat olla mestari kehumisessa. :)
Hyvä tietää että joku tuosta novellista pitää, varsinkin kun on itse alkanut vähitellen vihaamaan sitä. En tiedä mistä johtuu, mutta ainakin tällä hetkellä tuo on yksi vähiten pitämistäni tekeleistäni ja pitkään mietin sitäkin laittaisko sitä ollenkaan tänne.
Pitää hieman valottaa kirjoitusprosessin vaiheita, jotka ajoittain etenivät vain raa'asti pakottamalla. Alku, keskikohta ja loppu rakentuivat periaatteessa vuorotellen lause lauseelta, ilman toistensa apua. Jotenkinhan ne piti sitten koittaa parsia yhteen. Juuri niiden aikasiirtymien kanssa painiskelin aikani ja lopulta päädyin tuollaiseen jokseenkin hankalaan, ehkä turhankin sekavaan versioon.
Ja aivan oikein, mainitsemasi loppukohtaus ei ole mitenkään ihmeen erikoinen. Epilogia tehdessä tunsi jälleen kirjoittavansa jo tuhannesti kirjoitettuja rivejä, muttei vain jaksanut välittää. Ainoastaan se osa novellista syntyikin ns. yhdellä otolla.
Rihmaston sivuilla olen joo joskus kauan sitten käynyt, mutta enpä ole sinne mitään edes yrittänyt postittaa (vielä). Kuhan sais jotain vakavampaa aikaseks.
Pakkohan munki on saada sanani sanottua.
Tosta sun novellista pystyn haistamaan ja maistamaan kaikki niiden henkilöhahmojen tunteet ja olotilat. Samalla ne elää itsekin.
Toi oli lukuelämys.
Kiitos.