Tajusin heti kotiin tultuani, että molemmat kissat olivat lähteneet käpälämäkeen. Elvis ei seisonut postien päällä, eikä Elli naukunut päivällistä kupillaan keittiössä. Asunto oli kuolemanhiljainen loukko josta elämä oli paennut ulos jotain käsittämätöntä reittiä pitkin.
Olinko unohtanut oven auki lähtiessäni aamulla, vaiko oliko jokin typerä huoltomies päästänyt kissat ulos ja asentanut kylpyhuoneeseen jonkin messinkisen nippelin kuvitellen tekevänsä suurenkin palveluksen?
Tarkistin kylpyhuoneen - se vuoti yhä, eikä mitään oltu edes varastettu - siis olin itse syypää kissattomaan huoneistoon.
Nopean etsimisen jälkeen tajusin kissanruokien puuttuvan. Molemmat dieettisapuskapussit olivat kadonneet ja keittiön lattialta löytyi vain pahalta haiseva puristepapana kuivaa kissamuonaa. Pistin sen taskuuni ja harhailin ympäri huonetta tarkisten jo tarkistettuja piiloja joissa kissat tapasivat päivänsä nukkua. Öisin ne nukkuivat sängyn jalkopäässä ja hurisivat niin kauan kuin nukahtivat. Yleensä minä nukahdan aina viimeiseksi - jään aina viimeisenä yön pimeyteen tuijottamaan katuvaloissa himertävää kattoa hampaitani kirskutellen.
Olin melko varma siitä että molemmat kissat olivat saaneet tarpeekseen pakollisesta dieettimoskasta, ja lähteneet jonnekin jossa heidän mielestään on jollain tavalla parempi elää.
Varmuuden vuoksi he molemmat olivat ottaneet mukaansa omat pussinsa ruokaa ja kantaneet ne hampaissaan ulos ovesta jonka minä olin heille avannut täysin vahingossa. Tässä vaiheessa sydämeni hyppäsi ilmaan, jysähti niin rinnassani että minun oli istuuduttava divaaniin pitelemään päätäni. Voisiko olla mahdollista että minä tahdoin jättää oven auki?
Kysymys riivasi minua monia minuutteja. Ja jokaisen ajatellun hetken jälkeen se tuntui olevan keikista todennäköisintä.
Katselin Ellin takapuolen jättämiä ruskeita viiruja valkoisessa matossa. Tuntui että Elli pelasi peräpäällään ristinollaa eikä saanut selvää siitä kumpi oli voitolla: minä vai hän. Matto oli kaameassa kunnossa. Jos siristi silmiään niin se näytti aivan khakin väriseltä.
Elli parka. Oli niin pullea että ei ylettänyt itseensä. Ja se oli kissalle paha paikka. Kuka neiti sitä nyt tahtoo dunkata fiinissä ympäristössä? Ei kukaan. Ja Elvis sitten: mies parhaassa iässään kirjahyllyn päällä kuin kissajumala Egyptissä; todellisuudessa munuaisvaivainen ja eliniältään vähäeleinen katti ilman todellisuudentajua - tai sietokykyä. Hän pelkää lunta ja autoja ja koiria ja ruohoa ja tuulta - ja ties mitä. Tämä kaikki on kuitenkin ikkunan toisella puolella jonne hän ei koskaan halua - vaikka minä kuinka haluaisinkin.
Olin jättänyt oven auki tahallani. Minä halusin jättää oven auki samalla tavalla kuin olisin jättänyt oven auki mahdollisuuteen olla näkemättä sitä hetkeä kun minun on kaivettava kissoille kuoppa ja pantava heidät kenkälaatikossa kylmään maankoloon. Ei!
Olisi ostettava kahdet uudet kengät, sillä minulla ei ole yhtään kenkälaatikkoa komeroissa eikä kaapeissa. Soitin heti muutamalle ystävälleni ja kyselin kenkälaatikoita, Mutta tulos oli laiha: yksi televisiolaatikko styrox-pehmikkeillä, yksi sauvasekoittimen kapea boksi johon ei mahtuisi kuin häntä, kaksi pahvilaatikkoa joissa oli Ikean logo. Ei tulosta. Suljin ennenaikaisesti puhelut enkä vastannut yhteenkään kysymykseen mihin tarvitsisin laatikoita. Enhän tarvinnut niitä mihinkään, sillä eihän minulla enää ollut kissojakaan.
Elvis varmasti kulkee etunenässä häntä pystyssä ja Elli tulee perässä hitaanlaisesti laahaten omaansa. He astelevat tarkkaavaisina pitkin elämän viimeisiä kadunpientareita raahaten hampaissaan apteekkimuonaansa ollen menossa sinne minne minulla ei ollut mitään asiaa. Onnekkaat penteleet.
Humiseva tyhjyys ympärilläni minä istuin aloillani niin pitkään että se alkoi koskea päähäni. Kuulin jokaisen ikkunapokan narahduksen ja porraskäytävän kolahduksen äänenä joka merkitsi jotain suurempaa kuin se olikaan. Olin valpas ja samalla aivan rento, nopea kuin tuuli ja hidas kuin samea ajatus.
Näin kaikkien varjojen syvyyksiin ja haistoin vahvana taskussani olevan puristepapanan. Se yökötti minua ja minä söin sen terävillä hampaillani jauhaen, tuijottaen samalla ulos kirkkaasta ikkunasta silmät veitsenohuina viiruina. Hyppäsin äänettömästi ikkunalaudalle tahtoen nuolla käpälääni auringonvalossa.
Ei enää pitkäkään aika.
Hän saapuisi aivan kohta.
Olinko unohtanut oven auki lähtiessäni aamulla, vaiko oliko jokin typerä huoltomies päästänyt kissat ulos ja asentanut kylpyhuoneeseen jonkin messinkisen nippelin kuvitellen tekevänsä suurenkin palveluksen?
Tarkistin kylpyhuoneen - se vuoti yhä, eikä mitään oltu edes varastettu - siis olin itse syypää kissattomaan huoneistoon.
Nopean etsimisen jälkeen tajusin kissanruokien puuttuvan. Molemmat dieettisapuskapussit olivat kadonneet ja keittiön lattialta löytyi vain pahalta haiseva puristepapana kuivaa kissamuonaa. Pistin sen taskuuni ja harhailin ympäri huonetta tarkisten jo tarkistettuja piiloja joissa kissat tapasivat päivänsä nukkua. Öisin ne nukkuivat sängyn jalkopäässä ja hurisivat niin kauan kuin nukahtivat. Yleensä minä nukahdan aina viimeiseksi - jään aina viimeisenä yön pimeyteen tuijottamaan katuvaloissa himertävää kattoa hampaitani kirskutellen.
Olin melko varma siitä että molemmat kissat olivat saaneet tarpeekseen pakollisesta dieettimoskasta, ja lähteneet jonnekin jossa heidän mielestään on jollain tavalla parempi elää.
Varmuuden vuoksi he molemmat olivat ottaneet mukaansa omat pussinsa ruokaa ja kantaneet ne hampaissaan ulos ovesta jonka minä olin heille avannut täysin vahingossa. Tässä vaiheessa sydämeni hyppäsi ilmaan, jysähti niin rinnassani että minun oli istuuduttava divaaniin pitelemään päätäni. Voisiko olla mahdollista että minä tahdoin jättää oven auki?
Kysymys riivasi minua monia minuutteja. Ja jokaisen ajatellun hetken jälkeen se tuntui olevan keikista todennäköisintä.
Katselin Ellin takapuolen jättämiä ruskeita viiruja valkoisessa matossa. Tuntui että Elli pelasi peräpäällään ristinollaa eikä saanut selvää siitä kumpi oli voitolla: minä vai hän. Matto oli kaameassa kunnossa. Jos siristi silmiään niin se näytti aivan khakin väriseltä.
Elli parka. Oli niin pullea että ei ylettänyt itseensä. Ja se oli kissalle paha paikka. Kuka neiti sitä nyt tahtoo dunkata fiinissä ympäristössä? Ei kukaan. Ja Elvis sitten: mies parhaassa iässään kirjahyllyn päällä kuin kissajumala Egyptissä; todellisuudessa munuaisvaivainen ja eliniältään vähäeleinen katti ilman todellisuudentajua - tai sietokykyä. Hän pelkää lunta ja autoja ja koiria ja ruohoa ja tuulta - ja ties mitä. Tämä kaikki on kuitenkin ikkunan toisella puolella jonne hän ei koskaan halua - vaikka minä kuinka haluaisinkin.
Olin jättänyt oven auki tahallani. Minä halusin jättää oven auki samalla tavalla kuin olisin jättänyt oven auki mahdollisuuteen olla näkemättä sitä hetkeä kun minun on kaivettava kissoille kuoppa ja pantava heidät kenkälaatikossa kylmään maankoloon. Ei!
Olisi ostettava kahdet uudet kengät, sillä minulla ei ole yhtään kenkälaatikkoa komeroissa eikä kaapeissa. Soitin heti muutamalle ystävälleni ja kyselin kenkälaatikoita, Mutta tulos oli laiha: yksi televisiolaatikko styrox-pehmikkeillä, yksi sauvasekoittimen kapea boksi johon ei mahtuisi kuin häntä, kaksi pahvilaatikkoa joissa oli Ikean logo. Ei tulosta. Suljin ennenaikaisesti puhelut enkä vastannut yhteenkään kysymykseen mihin tarvitsisin laatikoita. Enhän tarvinnut niitä mihinkään, sillä eihän minulla enää ollut kissojakaan.
Elvis varmasti kulkee etunenässä häntä pystyssä ja Elli tulee perässä hitaanlaisesti laahaten omaansa. He astelevat tarkkaavaisina pitkin elämän viimeisiä kadunpientareita raahaten hampaissaan apteekkimuonaansa ollen menossa sinne minne minulla ei ollut mitään asiaa. Onnekkaat penteleet.
Humiseva tyhjyys ympärilläni minä istuin aloillani niin pitkään että se alkoi koskea päähäni. Kuulin jokaisen ikkunapokan narahduksen ja porraskäytävän kolahduksen äänenä joka merkitsi jotain suurempaa kuin se olikaan. Olin valpas ja samalla aivan rento, nopea kuin tuuli ja hidas kuin samea ajatus.
Näin kaikkien varjojen syvyyksiin ja haistoin vahvana taskussani olevan puristepapanan. Se yökötti minua ja minä söin sen terävillä hampaillani jauhaen, tuijottaen samalla ulos kirkkaasta ikkunasta silmät veitsenohuina viiruina. Hyppäsin äänettömästi ikkunalaudalle tahtoen nuolla käpälääni auringonvalossa.
Ei enää pitkäkään aika.
Hän saapuisi aivan kohta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihastuttavan nurinkurinen tarina, joka nauratti. Minä pidin tästä paljon. (Mahtoiko asiaan vaikuttaa se tosiasia, että minullakin on kissa nimeltä Elvis? *hymy*)
Tarinasta tuli mieleen eräs kaverini, jonka kissat olivat oppineet itse avaamaan kerrostalohuoneiston ulko-oven. Yllätys oli suuri kun hän kotiin tullessaan näki kattien loikoilevan kaiteen päällä. Eli näköjään ovenaukisaamis/jättämis himo piilee meissä kaikissa, myös kissoissa.
Mutta kannattaa laittaa ovi turvalukkoon, niin eivät pääse karkuun.