Saimme lähipiiristä ilouutisia, kun pieni vauva syntyi. Olen vilpittömästi iloinen vauvan syntymisestä ja onnellinen vanhempien puolesta. Tiedättekö kuitenkin sen käsittämättömän hirveän tunteen, joka kalvaa sisintä; kunpa itsekin saisin kokea tuon onnen omalla kohdallani. En halua tuntea sitä surua, joka kerta toisensa jälkeen vauvauutisen kuultua, kumpuaa jostakin syövereistä, vaikka kovasti yritän taistella sitä vastaan... Ja kaikkein pahinta on se, ettei lähipiirin ihmiset todellakaan ymmärrä, mistä on kyse. "Kyllä joku päivä teilläkin on oma vauva" ja "otat nämä asiat vähän liian vakavasti" on ainaisia fraaseja, joiden kuuleminen alkaa pikkuhiljaa kuvottaa.
Eikö kukaan ymmärrä...
Minde
5760
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kyllä tiedän tasan tarkkaan ton tunteen.Se on sellanen tunne et voisit huutaa ihan täysilä sitä pahaa oloas paikasta välittämättä. Kukaan ei voi ymmärtää sitä tunnetta ellei itse ole sitä kokenut.Tuntuu että lysähtää just siihen paikkaan ja pakahtuu siitä epämiellyttävästä tunteesta.
Et ole ainoa! Samoja tunteita täälläkin: katetetta, kiukkua, vihaakin, ja toisaalta iloa ja riemua ystävien puolesta. Niin repivää...
Itsekään ei oikein ymmärrä, miten aikuinen, omasta mielestään empaattinen ja fiksukin nainen voi kokea tällaisia tunteita ja ajatella tällaisia asioita. "Miksi muka nuokin ennen meitä?", "Meistä olisi taatusti tullut paremmat vanhemmat"... jne. Pelottavaa.
Onneksi täältä löytyy ihmisiä, jotka käyvät samaa läpi...
aivan sama homma.
aivan jokainen kaveri pariskuntamme on joko raskaana, tai on yksi lapsi, toista kierrosta tai jopa neljättä kierrosta...
"aah, ihanaa, onneks olkoon pikku rinssin tai rinsessan johdosta" sata korttia vuoden aikana, sata käyntiä sairaalassa ihastelemassa ja kiduttamassa itteensä!
en kans ollenkaan ole kadehtivainen ihminen, päin vaston niiiin empaattinen ja hyvä ystävä ja aina iloinen näistä asioista, mutta silti....
tosiaankin jossain tuolla syvällä sattuu niiin niiin paljon, ettei sanoin voi kuvata...
yritystä kolmatta vuotta ja monen monta pettymystä.
ei tosiaan ystävät ymmärrä, siksi en olekaan kertonut kun parille..ne kuuntelee kyllä, oma lapsi sylissään tai mahassaan..he haluavat olla tukena, mutta ei, ei oikeesti voi eikä osaa olla!
ei heitä siitä voi syyttää..
te vertaiset kasvottomat olette sitä miljoonasti enemmän ja olenkin täältä löytänyt tukijan, vertaisen joka todella tietää ja ymmärtää.
kiitos teistä! =)
Mua henk.koht. ärsyttää/suututta/itkettää jne. kun kuulen jonkun olevan raskaana. Lasta ollaan yritetty toista vuotta ja tutkimukset ovat vielä kesken. Minut tutkinut lääkäri oli töykeä ja ilmoitti viime kerralla että kyllä se nyt vaan on niin ettei täällä idä eikä kasva mikään. Ei muuta. Olen nyt tässä pikku hiljaa tutkiskellut ja ottanut selvää mitä hän diagnostisoi. Osasta testeistä ei ole vielä tuloksia tulllut. Sen kuitenkin sain selville, ettei minulla tapahdu ovulaatiota ja jonkin kaltaisia syöpäsoluja on löytynyt.
Hiljattain siskoni sai vauvan, enkä pystynyt sitä hentoa elämänalkua alussa katsomaan. Minua itketti ja sapetti suunnattomasti, miksen minäkin saisi sellaista. Näin unia pitkään, että hukutan sen vauvan..! Kauhusta kankeana sai monena aamuna herätä.
Johonkin hoitoihin laittoi lääkäri meille lähetteen, mutta pikku hiljaa olen alkanut miettimään onko tämä jokin vinkki tuolta yläkerrasta?
Voisko joku joka on ollut samassa tilanteessa kertoa mitä nyt seuraavaksi tapahtuu?
Mies on näytteet käynyt antamassa ja tuloksia odotellaan. Minulla on papakoe kesäkuussa. Miten tämä "projekti" lähtee etenemään? saanko hedelmöityshoitoja vai mitä seuraavaksi?
Minulla on samanlaisia tunteita kuin teilla kun kavereiden vauvoja katselen... mutta tilanne on eri. Mina olisin jo valmis lapsia saamaan, mutta mies ei halua viela. Tiedan, etta tilanne on aivan eri, mutta vauvakuume on kova, ja haluaisin edes yrittaa, kun en tieda onnistuuko se niin helposti. Meilla on myos tuttavapariskuntia, jotka ovat lapsettomuushoidossa, toiset adoptioprosessissa, ja pelkka ajatuskin vuosien mahdollisesta yrittamisesta kauhistuttaa. Yritan miestani vakuuttaa etta vanhempana lasten saanti voi olla vaikeampaa, mutta se vaan sanoo etta sitten adoptoidaan... tosi helppoa sanoa.
Tuntuu etta nykyaan lasten hankkimista suunnitellaan liikaa, ensin pitaa olla vakituinen tyo, asunto, maailma nahty, jne... ja sitten mietitaan etta olisiko sopiva aika nyt lapsille... Eika se sitten niin helposti kaykaan!!!
Toivotan teille kaikkea parasta ja onnea.