Koetteko loukkaavana, jos ei puolisonne lapsi yrityksistänne huolimatta osoita luottavasi sinuun ja pitäväsi sinusta?!
Ollaan reilun vuoden ajan asusteltu kaikki yhdessä ja edelleenkin miehen eskari-ikäinen osoittaa minulle selvästi, etten kuulu heidän "tiimiinsä".
Yritän kovasti olla hänelle luotettava aikuinen, en missään tapauksessa äidin korvike. ( äiti häneltä on kuollut )
Mutta epätoivoiselta tuntuu...
Työskentelen lasten parissa, joten luulisin, että tulen heidän kanssaa, noin yleisesti ottaen toimeen...
Ollaan reilun vuoden ajan asusteltu kaikki yhdessä ja edelleenkin miehen eskari-ikäinen osoittaa minulle selvästi, etten kuulu heidän "tiimiinsä".
Yritän kovasti olla hänelle luotettava aikuinen, en missään tapauksessa äidin korvike. ( äiti häneltä on kuollut )
Mutta epätoivoiselta tuntuu...
Työskentelen lasten parissa, joten luulisin, että tulen heidän kanssaa, noin yleisesti ottaen toimeen...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Surutyötään tekee lapsi, ei siinä muuta kuin on vain tuki ja turva jatkossakin. Itse kerroin lapselle, etten ole korvaamassa ketään, ja ymmärrän, jos kokee minua kohtaan kurjia tunteita - saa niitä kokeakin. Sitten kerroin, että mitä tahansa minusta haluaa ajatellakin, minä kuitenkin tulen aina hänestä pitämään. Nykyään näen että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, ole sinäkin vain kärsivällinen.
Tuota, nythän on niin, että lapsi on menettänyt toisen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä ennen kouluikää. Hänen käsityksensä mukaan iso osa maailman perusteita on järkkynyt eikä koskaan tule takaisin.
Tulee mieleen, että tässä on sinulle kova kasvun paikka, vaikka lasten parissa sanotkin työskenteleväsi. Tunnut silti odottavan pieneltä, joka on menettänyt ison osan elämänsä järjestyksestä, joskus jopa aikuisellekin vaikeaa loogista suhtautumista. Sinulla on ollut vara valita, tulla mukaan tähän heidän "tiimiinsä". Lapsella ei samaa vaihtoehtoa ole ollut. Toivottavasti pystyt kasvamaan omien epävarmuustunteidesi yli, jotta voit oikeasti olla hänelle se luotettava aikuinen, joka sanot haluavasi olla. Jaksamista, jotta jaksat olla lapsen tukena.
ja pohdit asiaa!Se kertoo että välität!Joskus jos lapsi on menettänyt toisen vanhempansa,joko kuoleman, tai muun asian vuoksi kokonaan,on lapsen äärettömän vaikea antaa tunteidensa uutta vanhempaa kohtaan kehittyä!Lapsi kokee hirvittävää kauhua menetyksestään ja pelkää sen uusiutumista,eli hän ajattelee,pikemminkin tuntee ,että jos hän ei rakasta,niin hän ei voi menettääkkään,eikä myöskään joudu kokemaan menetyksen tuskaa!!Luottamus syntyy varmasti,sillä lapsi vaistoaa aidon yrittämisen ja tahtoo kiintyä,uskalluksen kehittyminen ottaa vain aikaa!!Hyvää jatkoa,olet tärkeässä asemassa lapsen elämässä!
Piirrä lapsen kanssa, ja juttele sitten siitä, mitä hän on piirtänyt.
Tekisin itse näin, hyvän ruuan jälkeen jättäisin tiskit ukolle ja menisin olkkariin, ja ottaisin paperit ja kynät esiin (osta jotkut uudet, ihanat kimalle-tms kynät ja kiiltoliimaa jne) sit rupeet vääntämään jotain korttia yms.
Se lapsi ei voi vastustaa kiusausta tulla kysymään, mitä teet, sitten sujuvasti työnnät paperia ja kynää, tee säkin....
Lapsi näkee läpi. Ole oma itsesi - vaikka välinpitämätön, jos ei kiinnosta. Aitous toimii lasten kanssa.
meillä on kans ollut vuoden verran. Lasten äiti kuoli ja he muuttivat meille. Alkuun yritin ottaa heidätkin huomioon kaikessa mitä teimme, omieni kanssa. Mutta vaikka minkä yritti, eivät he osallistuneet millään lailla. Tällä osallistumisella tarkoitan normaaleja päivärutiineja, ruokailu, keskustelu, koulunkäynti, kotiaskareet. Mihinkään heillä ei ole vieläkään mitään otetta, poika hakkaa kavereita, tyttö on sulkeutunut. Minuun eivät ottavat nykyään sen verran kontaktia, että selviävät päivittäisistä asioista. Tuntuu pahalta katsoa vierestä kun ennen niin iloinen tyttö on vain haamu entisestään.
Kysyit loukkaako? Kyllä loukkaa, kun kulkevat sisätiloissakin ohitseni, niin että kääntävät päänsä toiseen suuntaan, etteivät näkisi minua.
Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa menee eteenpäin, kehitystä pikkuaskelilla koko ajan, vaikka välillä tekis mieli heittää rukkaset naulaan.
En minäkään aikoinani äidin kuoltua hyväksynyt/tykännyt liiemmin isän uudesta naisesta,tänä päivänä kuitenkin hän on mulle tärkeä ihminen.Kuinka kauan siitä on aikaa kun lapsen äiti kuoli?Itselläni surutyö kesti monta vuotta ja murrosiässä aloin kapinoida entistä enemmän "äitipuolta"vastaan,mm. revin ja sotkin kaikki valokuvat hänestä,niin paljon vihaa täynnä olin ja halusin että isä ja hän eroaisivat.Edelleen ovat kuitenkin yhdessä ja hyvä niin!
..ja loukkaamisesta vielä että,varmasti loukkasin "äitipuoltani"käytökselläni etenkin murrosikäisenä,vaikeita aikoja olivat meille kaikille,mutta yli on päästy hienosti.
Antakaa lapselle aikaa. Vuosi on todella vähän kun itselläni aikaa meni vajaat 3 vuotta. Isä on nyt kaikkein tärkein hänelle ja varmasti saat paikan sydämmessä kun odotat sopivaa aikaa. Teidän että se käy hermoille mutta uskon että selviätte paremmalle puolelle. Älä kuitenkaan lahjo tai muuta vastaavaa,sillä se vaan siirtyy. Rohkeasti oma itsensä ja pidä kiinni omista mielipiteistä niin alkaa luotto pelaamaan.
Liika yrittäminen on pahaksi, sinä olet se aikuinen ja hän lapsi. Anna hänelle aikaa, menettämisen pelko voi kestää pitkään. Kai hän pelkää menettävänsä isän sinulle. Sinun kuuluu olla se aikuinen, eikä vaatia lapselta "rakastamista". Luottamuksen hankinta voi kestää monta vuotta, mieti nyt vaikka aikuisten pettämisjuttuja.
Itsellä ollut tilanne, että tytär avioitui leskimiehen kanssa ja siellä 7v. poika. Ilmoitti, että et sinä ole minun oikea mummu, vasta 13veenä kysyi, saiskohan sanoa minua mummuksi. Nykyään viihtyy täällä kaikki lomat ja välit ovat todella lämpimät. Jos on tilanteen valinnut, niin pitää myös olla järkeä, ja olla möksähtämättä lapsen käyttäytymisestä, aika ja todellinen välittäminen kyllä palkitaan.
minä ainakaan en valinnut tilannetta. Me asuttiin yhdessä ja äidillä oli uusi mies jonka kanssa asui. Mutta niin vaan kävi että äiti kuoli puolen vuoden varoituksella syöpään. Ei sitä meistä kukaan valinnut!
Niin, eihän meistä kukaan tässä kyseisessä tilanteessa ole sillä tapaa vapaaehtoisesti, että olisimme tietoisen valinnan tehneet ja tätä tilannetta toivoneet..
Kyllä minäkin naimisiin mennessäni kuvittelin naivani etäisän, jonka lapsi vierailisi luonamme joka toinen vkl! Ja varmasti lapsi olisi toivonut äitinsä elävän, ei hän varmasti halunnut muuttaa päivän varoitusajalla lähes vieraaksi jääneen ihmisen kanssa samaan kotiin!
Eikä mieheni koskaan kuvitellut "joutuvansa" lapsensa yksinhuoltajaksi.
Meillä ongelmana on osittain myös se, että mieheni koittaa kaikin tavoin hyvittää lapselleen menetystä ja myös varmasti sitä, ettei ole juuri ollut tämän elämässä mukana ennen äidin kuolemaa. Lapsi oli myös melko lailla ikäistään vielä enemmän kiinni äidissään, ei koskaan käynyt muualla, kuin isällään, oli äidin kanssa aina kotona, eikä ollut leikkinyt koskaan toisten lasten kanssa.( ei ollut päiväkodissa tms. ) Siksikin äidin menetys oli suuri juttu, ehkä vielä suurempi, kuin olisi jollekin toiselle saman ikäiselle ollut?!
Mutta päivä kerrallaan.. olen lakannut yrittämästä liikaa, enhän minäkään voi sanoa rakastavani tätä lasta, niin ei kai hänelläkään ole "velvollisuutta" rakastaa minua =)