Meillä on uusperhe, johon kuuluu miehen 11v tyttö, mies, minä ja meidän oma lapsi 1vee.
Kuulinpa kun 11v jutteli puhelimessa kaverilleen.
Hän puhui meistä ja keskustelun sisältö oli suunnilleen niin, että hän kertoi että meidän 1v on tosi iloinen ja vilkas lapsi ja hän tykkää siitä mutta on katkera koska 1vuotiaalla on OIKEA perhe (tarkoitti siis varmaan että sillä on sekä isä ja äiti samankaton alla). Hän puhui myös ilmeisesti minusta, sanoi että joo se on mukava hänelle, mutta kyllä hän tietää ettei se häntä rakasta kun hän ei ole sen oma. Ja puhui että isäkin rakastaa enemmän pientä lasta koska sen äiti asuu täällä ja isä rakastaa sen äitiä.
Puhui että hänellä on ikävä sisaruksiaan (kokonaisia) kun niiden kanssa on niin helppoa olla kun ovat samassa asemassa kuin hän, hän ei tunne olevansa huonompi.
Joo, tossa siis puhelun sisältö pääpiirteittäin. Tytölle ollaan ihan normaaleja täällä ja kohdellaan hyvin, ei häntä ole mitenkään eroteltu eikä kukaan ole tylyttänyt, kaiken pitäisi (siis pitäisi) olla hyvin.
Mutta mä olen aiemminkin ihmetellyt, kun tyttö (oli 5v) erossa laitettiin isälle (äiti ei silloin tyttöä halunnut, paljon lapsia, vaikeampi lentää, hän halusi elää nuoruuttaan, sanoi sen itse kuulemma) Tämä tyttö siis jäi yksin isälle ja sisarukset jäivät äidille. Tytön kaipuu sisaruksiin on ollut valtava, ikätovereita ei täällä lähellä leikkikaveriksi ole ja hän on melko yksinäinen, aikuisten seura ei häntä juuri piristä. Tyttö kai kaipaa sisarusten luo ja äitinsäkin, äiti on naimisissa sen miehen kanssa jonka takia aikanaan lasten isän ja tämän tytön jätti, mutta siellä ei ole muita lapsia kuin nämä tytön sisarukset, ei siis ole uusperheen yhteisiä. Siksikö tyttö sinne kaipaa? Vai mikä asia tässä on nyt tapetilla? Näen ihan selvästi että tyttö on onneton, mutta ei auta että aikuinen yrittää pitää seuraa, hän ei hirveästi piristy, sitten kun sisarukset saapuvat kylään niin hän muuttuu ja elämä ikäänkuin alkaa taas hänen kohdallaan. Äitiään hän saa tavata niin usein kuin tahtoo eikä siinä ole enää nykyään ollut ongelmaa, äiti ottaa tänäpäivänä hänet tosi mielellään sinne ja soittelevat usein, mutta hän asuu 200kilsan päässä joten iltakyläilyt eivät onnistu.
Mitä tässä pitäisi tehdä kun kaikki on yritetty, lapselle on koitettu järjestää tekemistä, on hankittu koira perheeseen ja olisi järjestetty partioita ja kerhoja mutta ei tahdo mennä kun ei ole sisaruksia menemään hänen kanssa, ei siksi halua aloittaa.
Olen itse miettinyt että lapsen olisi alunalkujaan ollut parempi jäädä äitinsä kanssa, hänen kohdalle kun tuli ero äidistä ja 2 sisaruksesta. Ehkä olisi ollut parempi että 2 sisarusta (toisilleen seurana) olisivat jääneet isälle ja sitten yksi olisi jäänyt äidille. Tässä näkee sen että ei mikään korvaa lapselle omaa äitiä, äiti on se hoivaaja, hellyyden ja turvan antaja, ei isän merkitys ole sama.
En ole kumminkaan kenellekään puhunut tästä että ehkä lapsen kannattaisi muuttaa äitinsä luo, en halua että kukaan kokee sitä minun ehdotuksena koska siitä voi saada kuvan että toivoisin hänen lähtevän, näin ei ole. Toivoisin vain että hän olisi onnellinen ja ilman lapsia ja sisaruksiaan tyttö ei onnellinen ole, vaikka mitä ollaan tehty. Hän ei ollut onnellinen silloinkaan kun isänsä oli yh ja he olivat kahden, itseasiassa surullisempi vielä kuin nyt, koska oli entistäkin yksinäisempi.
Kuulinpa kun 11v jutteli puhelimessa kaverilleen.
Hän puhui meistä ja keskustelun sisältö oli suunnilleen niin, että hän kertoi että meidän 1v on tosi iloinen ja vilkas lapsi ja hän tykkää siitä mutta on katkera koska 1vuotiaalla on OIKEA perhe (tarkoitti siis varmaan että sillä on sekä isä ja äiti samankaton alla). Hän puhui myös ilmeisesti minusta, sanoi että joo se on mukava hänelle, mutta kyllä hän tietää ettei se häntä rakasta kun hän ei ole sen oma. Ja puhui että isäkin rakastaa enemmän pientä lasta koska sen äiti asuu täällä ja isä rakastaa sen äitiä.
Puhui että hänellä on ikävä sisaruksiaan (kokonaisia) kun niiden kanssa on niin helppoa olla kun ovat samassa asemassa kuin hän, hän ei tunne olevansa huonompi.
Joo, tossa siis puhelun sisältö pääpiirteittäin. Tytölle ollaan ihan normaaleja täällä ja kohdellaan hyvin, ei häntä ole mitenkään eroteltu eikä kukaan ole tylyttänyt, kaiken pitäisi (siis pitäisi) olla hyvin.
Mutta mä olen aiemminkin ihmetellyt, kun tyttö (oli 5v) erossa laitettiin isälle (äiti ei silloin tyttöä halunnut, paljon lapsia, vaikeampi lentää, hän halusi elää nuoruuttaan, sanoi sen itse kuulemma) Tämä tyttö siis jäi yksin isälle ja sisarukset jäivät äidille. Tytön kaipuu sisaruksiin on ollut valtava, ikätovereita ei täällä lähellä leikkikaveriksi ole ja hän on melko yksinäinen, aikuisten seura ei häntä juuri piristä. Tyttö kai kaipaa sisarusten luo ja äitinsäkin, äiti on naimisissa sen miehen kanssa jonka takia aikanaan lasten isän ja tämän tytön jätti, mutta siellä ei ole muita lapsia kuin nämä tytön sisarukset, ei siis ole uusperheen yhteisiä. Siksikö tyttö sinne kaipaa? Vai mikä asia tässä on nyt tapetilla? Näen ihan selvästi että tyttö on onneton, mutta ei auta että aikuinen yrittää pitää seuraa, hän ei hirveästi piristy, sitten kun sisarukset saapuvat kylään niin hän muuttuu ja elämä ikäänkuin alkaa taas hänen kohdallaan. Äitiään hän saa tavata niin usein kuin tahtoo eikä siinä ole enää nykyään ollut ongelmaa, äiti ottaa tänäpäivänä hänet tosi mielellään sinne ja soittelevat usein, mutta hän asuu 200kilsan päässä joten iltakyläilyt eivät onnistu.
Mitä tässä pitäisi tehdä kun kaikki on yritetty, lapselle on koitettu järjestää tekemistä, on hankittu koira perheeseen ja olisi järjestetty partioita ja kerhoja mutta ei tahdo mennä kun ei ole sisaruksia menemään hänen kanssa, ei siksi halua aloittaa.
Olen itse miettinyt että lapsen olisi alunalkujaan ollut parempi jäädä äitinsä kanssa, hänen kohdalle kun tuli ero äidistä ja 2 sisaruksesta. Ehkä olisi ollut parempi että 2 sisarusta (toisilleen seurana) olisivat jääneet isälle ja sitten yksi olisi jäänyt äidille. Tässä näkee sen että ei mikään korvaa lapselle omaa äitiä, äiti on se hoivaaja, hellyyden ja turvan antaja, ei isän merkitys ole sama.
En ole kumminkaan kenellekään puhunut tästä että ehkä lapsen kannattaisi muuttaa äitinsä luo, en halua että kukaan kokee sitä minun ehdotuksena koska siitä voi saada kuvan että toivoisin hänen lähtevän, näin ei ole. Toivoisin vain että hän olisi onnellinen ja ilman lapsia ja sisaruksiaan tyttö ei onnellinen ole, vaikka mitä ollaan tehty. Hän ei ollut onnellinen silloinkaan kun isänsä oli yh ja he olivat kahden, itseasiassa surullisempi vielä kuin nyt, koska oli entistäkin yksinäisempi.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kauheeta, ja kerrot siitä vielä kaikille?
..siihen osaksi ikä noihin mietteisiin. Kun alkaa murkkuikä lähestyä ja ei tule halailtua enään niin kovasti sitä isompaa tyttöä ja pientä kuiteskin hoitaa vähän erillä lailla, niin tämä herkässä iässä oleva tytär sitten kokee, ettei häntä rakasteta yhtä paljon.
Meillä tämä vanhin välistä minulle itkee, että en rakasta häntä niin paljoa, kuin pienempiä sisaruksia. Kokee sen niin, kun tavallaan tulee vaadittua häneltä enemmän, kun on isompi. Toiseksi olen huomannut (täytti ihan äsken 12 v)että murrosikä lähenee ja välistä ollaan hyvinkin surullisia kaikista asioista ja sitten hänellä on jokin ihme "äidistä" eroon kasvamis vaihe päällä. Kotona "roikutaan" suurinpiirtein äidin kaulassa ja höpötetään kuin ihana äiti on ja sitten kun kaverit käymässä tai lähdössä kavereille ollaan niin isoa ja pollevaa poikaa.
Voisithan jutella hänelle tyttöjen juttuja ja muutenkin osoittaa välittämistä. Jätä vaikka se pienempi isälle ja ota tyttö mukaan lenkille tai käykää yhdessä uimassa..
Joskus "salakuuntelu" on ihan tervettä, jos on huoli toisesta, eikä muuten saa selville mikä painaa..ja pakostahan sitä kuulee, kun toinen ääneen puhuu puhelimeen. Ei vihtis aina olla niitä eareita korvaan tunkemaan, kun jonkun puhelin soi, ettei vain vahingoissa kuule mistä toiset keskustelee;)
mitenkään, että toinen tai molemmat sisarukset muuttaisivat teille asumaan...
Välittämisen tunnetta lisää se, että halataan lisää ja kerrotaan lapselle, kuinka rakas ja läheinen hän on, kuinka paljon toivotaan, että hän on myös onnellinen ja että hänellä on kaikki hyvin. Välittämisen tunnetta lisää kiinnostuksen osoittaminen tekemisistä, tunteista, ystävistä ja toiveista joita lapsella on. Välittämisen tunnetta lisää myös se, että pidetään kiinni turvallisuutta lisäävistä rajoista (kotiintuloajat, yhteiset säännöt tms.).
Tuossa iässä minäkin koin itseni yksinäiseksi, vaikka olenkin ydinperheen kasvatti. Kaipasin olla lapsi ja nuori samaan aikaan, kaipasin asioita aikuisten maailmasta ymmärtämättä niistä vielä sen enempiä. Ennen kaikkea kaipasin ystäviä ja harrastuksia, etten liiaksi yksinäni pyörittelisi asioita mielessäni. Meidän perhe asusti tuohon aikaan melko syrjäseudulla, joten kavereita oli vähän, vanhemmat tekivät pitkiä työpäiviä, joten kuljettamiset harrastuksiin tai kavereiden luokse jäivät vähemmälle, vietin paljon aikaa itsekseni. Teillä tuskin on käytännön asiat näin, mutta oikeasti uskon, että kun tyttö saisi elämäänsä teillä jotain omaa sisältöä enemmän, hän tuntisi itsensä myös onnellisemmaksi. Voisitte ehkä yhdessä miettiä millainen harrastus tyttöä kiinnostaisi ja mihin olisi varaa? Ja kenen ystävän kanssa hän sitä voisi harrastaa.
Lisäksi alkaisin järjestämään tytölle vuoronperään kahdenkeskisiä hetkiä sekä isänsä että sinun kanssa. Isän kanssa voisivat vaikka mennä lätkämatsia katsomaan joskus tms. tekemistä, sinusta hän nuorena tyttönä taas kaipaa tuossa iässä yhä enemmän naiseuteen liittyvien asioiden puhumista ja sitä että voi peilata itseään sinuun - millainen hänestä itsestään naiseksi kehittyessään tulee. Tässä kohdin hän myös paljon saattaa verrata itseään ja sinua myös äitiinsä, joka on luonnollinen ja hyvä asia kehityksen kannalta. Olisikohan mahdollista järjestää kävelylenkkejä kaksin tytön kanssa, tai sitten leipomis-/ askartelu/- yhteisen tekemisen tuokioita, jolloin samalla osoitat kiinnostusta olla kaksin ja tyttöä varten? Jutteluiden ei oikeasti tarvitse olla maailmaa mullistavan ihmeellisiä, pikemminkin läheisyyttä lisäävää yhdessäoloa mukavissa merkeissä. Pian tyttö on nimittäin jo sen ikäinen, ettei suin surminkaan puhu ja kerro asioitaan aikuisille, ja siinä kohtaa voi tulla koviakin ongelmia, ellei se ole onnistunut aiemmin.
Olosuhteet kyllä on aika samanlaiset kuin mitä kirjoitit sulla olleen. Meidän on molempien pakko käydä töissä ja meidän omahan on päiväkodissa sinä aikana, mutta miehen tytölle kunta ei järjestä mitään hoitoja koska on niin vanha (vain 7 ja 8v saavat maksullisen iltapäivähoidon), sitäkin on sieltä kysytty. Hänellä koulupäivät päättyy kaikki klo 12 tai klo 13 ja siinä menee suunnilleen viiteen ennenkuin me ollaan kotona. Kavereita ei täällä ole ja välimatkat on pitkiä.
Aamuisin lapsi lähtee kouluun meidän jälkeen, yksin joutuu mennä bussille jonne on kilometri matkaa, kunta ei järjestä pihasta kyytiä (siitä riideltiin kunnan kanssa pitkään ja hartaasti kun talvella aamut on pimeitä) ja tuon ikäiset ei pääse edes koulutaksiin täällä vaan menevät linjavuorolla. Ja yksin joutuu tulla sitten kotiinkin. Noita asioita on mahdotonta muuttaa koska mei ei pärjätä yhden ihmisen pienellä palkalla ja kunta ei jousta. Sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä joten turvaverkostoa ei ole lähellä mistä pyytää iltapäivähoitoapua tai apua kuljetuksiin. (tosin ei hän ole koulumatkoista koskaan ollut pahoillaan, ei pelkää pimeää)
Iltaisin sitten puuhataan tässä tavalliset askareet missä lapset on mukana, ruoka ja siivous ja tv:n katselu, ihan tavallista arkea, mutta ei siinä montaa tuntia jää kun lapset pitää laittaa nukkumaan jotta jaksavat aamulla herätä.
En tosiaan tiedä mitä tehdä, tai enhän voi sitä päättääkään mutta arjen perusasiat on sellaisia mitä on vaikea (mahdoton) muuttaa ja näillä eväin pitäisi tyttö saada iloiseksi. Iloisuus näky heti jos saa ikäistään seuraa, hän muuttuu silminnähtävästi, mutta kun kavereita ei ole. Koulun lähellä asuu luokkakavereita mutta eivät saa niin myöhään enää lähteä kun pystyttäisiin heitä hakemaan tai tyttö viemään sinne. (Koulu on 15 kilometrin päässä.)
Tytön isä ei ole huolissaan, hänen mielestään on ihan normaalia maaseudulla että lapset on vähän yksinäisiä ja leikkivät itsekseen. Tyttö ei kuitenkaan osaa leikkiä yksinään kun on tottunut sisaruksiinsa. Voi olla että mies ei halua nähdä eikä myöntää itselleen että siinä on ehkä menty metsään että sisarukset erotettiin, kaikki 3 olisi pitänyt mennä samalle vanhemmalle. Hän ei halua myöntää että lapsensa on onneton, mutta en minä sitä päästäni keksi. Siitä todisteena (katsoin koska olen huolissani, hyi minua) että selasin tytön puhelimen läpi ja hän kirjottaa äidilleen sydäntäriipasevasti että hän kaipaa niin kovasti äitiä ja sisaria että itkettää. Tätä en tietty miehelleni halua sanoa, koska en halua myöntää lukeneeni puhelinta, vaikkakin tein sen huolissani tytöstä. Näitä viestejä oli paljon. Aamuisin kun hän on yksin ennen kouluun menoa hän kirjoittaa äidilleen kysyäkseen mitä sisarukset söivät aamupalaksi, oliko aamiaispöydässä hauskaa vai olivatko kaikki väsyneitä? ym ym ym.
Joku ehdotti että puhukaa biovanhempien kesken, minä en uskalla koska mieheni ei myönnä että lapsi olisi onneton täällä, luulen että äiti sen tietää mutta minä en äidille ala puhumaan koska mieheni katsoo sen varmasti niin että olen kääntynyt häntä vastaan ja tahdon tytön pois täältä. Niinhän se ei tosiaankaan ole, vaan haluaisin että tyttö ei olisi niin surullinen jatkuvasti, että asiat olisi edes vähän paremmin, päällisin puolin kaikki on hyvin ja miehelleni se näyttää riittävän. Miehethän ovat tunnetusti putkiaivoja.. (vitsi..)
Nyt kuitenkin lopetan tämän romaanin kirjoittamisen, kukaan ei jaksa lukea näin pitkää tarinaa..
Sekä ikä, ystävien ja harrastusten puute että erottaminen biosisarista ovat kyllä varmasti tässä kohdin tytön onnettoman olon takana.
Olisiko joku perheneuvola tai sos.toimi, joka voisi auttaa, esim. hankkimalla masennuksen ehkäisemiseksi iltapäivähoitopaikan tai tukihenkilön tms. Kokemuksesta tiedän, että pienten kuntien budjeteihin ei paljoa mahdu pienen ihmisen hyvinvoinnin lisäämiseksi... Se on todella väärin. Ja ymmärrän, että oikeastaan teidän tapauksessa isän pitäisi sitä yhteyttä ottaa ja olla huolestuneempi, että tilanne muuttuisi.
Ymmärrän hyvin, että ajattelet tytöllä voivan olla paremmin äidillään, sitähän hän itsekin tuntuu hakevan, että äiti välittäisi niin paljon, että alkaisi ajamaan hänen asioitaan kotiin päin. Mikäli äiti ei tätä ala tekemään, eikä isä ymmärrä, on tyttöparalla kyllä kovin huonosti asiat. Jos koet ettet voi asiaan vaikuttaa, sinulle jää iso vastuu auttaa tyttöä yli sen pettymyksen, ettei välittämisen ja kiinnipitämisen tunnetta tule äidin kotoa. Toisaalta saattaa olla että tyttö haluaa kokea saman teiltä, että hänestä pidetään kiinni, ettei ole yhdentekevää, asuuko hän teillä vai äidillään.
Jos tyttö jatkossakin asuu teillä, hänen elämäänsä on löydettävä jotakin omaa. Itselläni tilanne helpottui ratsastusharrastukseen lähdettyäni itseäni pari vuotta nuoremman kaverin kanssa. Hänen äitinsä oli paljon kotona, ja suostui hoitamaan kyyditykset harrastukseen. Vaikka talleilla käytiinkin vain kerran viikossa, siihen sisältyi kokonainen nuorisokulttuuri kaikkea muuta. Tapetoin seinäni heppahullu -lehden julisteilla (vanhempani siis alkoivat tilata minulle tätä lehteä), luin kaikki mahdolliset ponisarjan kirjat mitä pikku kirjastostamme löytyi ja kuuluin heppafanien kirjekerhoon yms. Yhtenä kesänä pääsin jopa ratsastusleirille, vaikka ne ovatkin todella hintavia. Sisällön myötä muuttui mielikin onnellisemmaksi, kasvaminen nuoreksi oli helpompaa.
Voisihan siitä tytön kanssa jutella, mitä hän toivoo ja haluaisiko jotain tiettyä harrastaa. Uskaltaisikohan tyttö isänsä kuullen sanoa ääneen, jos haluaisi mieluummin asua äidillään? Jos tytöltä itseltään tätä kuuluisi, olisi helpompi pistää sitä putkiaivoakin ajattelemaan... ;)
Jos tyttö sitten jonain päivänä äidilleen muuttaa, muistakaahan antaa hänelle se tunne, ettei asia ole teille helppo (kuten se ei selvästikään olisi). Lapsille suoraan puhuminen on toisinaan paras tapa osoittaa välittämisensä. Lapsena kun sitä ei osaa vielä niin lukea rivien välistä, tai jos osaa, ei vielä luota omiin tulkintoihinsa ilman rohkaisua.
Romaaniksi meni tämäkin... ;)
Kaikkea hyvää teidän perheellenne, on kaunista kuinka huolehdit tytön asioista. Toivottavasti tilanne ratkeaa parhain päin.
teillä suhdekin jos et voi miehesi kanssa keskustella hänen lastaan vaivaavasta asiasta. Aikuistu itsekkin. Ettet vaan ole kuitenkin itse se joka haluaa miehen lapsesta eroon ja elää elämää omalla pikku perheellä ?!
Joku uusperheen lapsi kirjoitti " uusperheen yhteiset lapset ovat lapsuuden loppu perheen lapsipuolille". eikä kokenut sen jälkeen enää kuuluneensa perheeseen. parempi ehkä jos tyttö asuisi bio-sisartensa kanssa, yleinen suositus on että sisaria ei eroteta toisistaan eron tullessa. henkilökohtanen mieleipiteeni on että ei pitäisi äidistäkään erottaa. ehkä pitäisi jutella lapsen äidin kanssa voisiko lapsi muuttaa sinne asumaan, ei kokisi itseään perheen ulkojäseneksi kun perheen muutkin lapset ovat erolapsia ja vieläpä bio-sisaria. kyllä se varmaan tuntuu että elää toisten valmiissa perheessä, ainakin jos ittensä siihen tilanteeseen osaisi kuvitella.
erolapsi unelmoi ikiomasta ydinperheestä, siis siitä alkuperäisestä, jossa kaikki olivat läsnä, isä, äiti sisarukset. Lapsi ei ymmärrä vanhempien maailmaa ja valintoja. Ehkä asiaa helpottaa jos itsekukin asettuu lapsen asemaan ja miettii omalle kohdalle miten suhtautuisi saman ikäisenä. Jos on itse saanut elää normaalissa ydinperheessä, niin ymmärtää, miltä on säästynyt, kun ei ole tarvinnut kohdata perheen hajoamista...Lapsen olon helpottamiseksi on tehtävä kaikkensa, jotta hänen maailmansa ei tuhoudu korjaamattomaksi.Murrosikä on erittäin haasteellinen. Kannattaa jutella lapsen biovanhempien kanssa avoimesti, mitä tehdä.
Itse erolapsena tuntuu pahalta, että olisi erotettu sisaruksista. Mielestäni isä ja äiti voivat kyllä olla yhtä tärkeitä, eli ei sillä niin paljoa ole välttämättä merkitystä, kummanko luona asuu. Mutta sisarukset ovat lapselle tosi iso juttu! Teidän pitäsi puhua asiasta, esim. olisiko mahdollista muuttaa asumisjärjestelyitä nyt kun lapsi on isompi ja osaa itse kertoa missä haluaisi asua? Toisaalta nyt kun uusi vauva on perheessä, voi hän tuntea itsensä sen vuoksi "huonommaksi" Ota tyttö syliin ja kerro, että hän on sinulle yhtä tärkeä kuin oma lapsesi. Osoittakaa huomiota ja halikaa paljon. Kaikkea hyvää toivottelee itsekin saman ikäisen tytön äitipuoli.
Kelaat tilanteen älykkäästi. Ero äidistä ja sisaruksista on täytynyt olla hirveää. Jos äiti haluaa tyttärensä takaisin luokseen asumaan, on ratkaisu luultavasti viisas.
Terve, mukavaa että olet huolisasi ja haluat auttaa nuorta naisen alkua. Mietin tässä että...miten olisi keskustelua asioiden oikeilla nimillä. Tunetille nimet ja lapselle ymmärtämys siitä että nuo tunteet ovat ok niitä ei tarvitse piilotella. Myös se ettei lapselle tarvitse "keksiä" virikkeitä jottai ei olisi niin surullinen jne. Surkaa yhdessä, puhukaa yhdessä antakaa lupa tunteisiin, ne läpi elämällä pääsee eteenpäin ja "ylitse". Toimin omien nuorempien lapsieni kanssa samoin ja toimii. Minä aikuisena otan tunteet vastaan, annan lapselle tilaa ja lupaa/aikaa käsitellä ne. Näin elämä jatkuu ja tasapaino. Jatka ehdottomasti "salakuuntelua" ; ))