Huomenta,
löytyisiköhän täältä viisaita ajatuksia nyt, kun oma pää on ihan tyhjä.
Laitoin saman kysymyksen myös 40-palstalle, jossa usein itse käyn, mutta koska tämä "kysymykseni kohde" on yli 50 vuotta, kuuntelisin mielelläni teidän mielipiteitänne. Tällä kertaa en käytä rekisteröityä nimimerkkiäni.
Tilanne on tämä: Mies, reilu 5-kymppinen, aika rajun ja väkivaltaisen lapsuuden kokenut, mutta silti onnistuneen elämän itselleen rakentanut.
Isä oli väkivaltainen äitiä ja joskus lapsia kohtaan, joita äiti yritti suojella mutta ei aina onnistunut.
Reilut 10 vuotta sitten äiti kuoli. Joutui sairaalaan ensin pitkän sairauden uuvuttamana, kituutti siellä sitten muutaman kuukauden ennenkuin luovutti. Tänä aikana tämä silloinen nelikymppinen poika työnsi asian mielessään taka-alalle, ei käynyt kertaakaan sairaalassa äitiään katsomassa. Äiti sitten kuoli täysin yksin, kukaan kahdeksasta lapsesta ei ollut vierellä, kaikki olivat viimeisinä hetkinä selkänsä kääntäneet.
Kuoleman jälkeen iski hirmuinen morkkis, syyllisyys ja paha olo. Vahvat syytökset, miksi ei voinut ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä katsomassa, sanomassa niitä asioita joita olisi halunnut sanoa, ehkä kuulla mitä toisella oli sanottavaa.
Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tilanne ei ole unohtunut. Valtava syyllisyys asiasta painaa mieltä edelleen, miksi ei käynyt äitinsä luona sairaalassa, vaan hylkäsi tämän sinne yksin kuolemaan. Tänä päivänä äidistä ei ole valokuvia missään, ei mitään mikä äidistä muistuttaisi, muutakuin valtava syyllisyys asiasta, joka aina silloin tällöin esiin pulpahtaa.
Millä tavoin tässä ulkopuolinen voisi mielestänne auttaa? Kuunnella voin, mutta haluaisin myös osata edes vähän helpottaa, ehkä kysymällä oikeita kysymyksiä, johdattamalla johonkin suuntaan, sanomalla jotain lohduttavaa...
Miehestä ei ole kirjojen lukijaksi, eikä aio mennä keskustelemaan kenenkään ammattilaisen kanssa.
Millaisia ajatuksia / lohdutuksen sanoja teille tulee mieleen?
KIITOS!!!!
löytyisiköhän täältä viisaita ajatuksia nyt, kun oma pää on ihan tyhjä.
Laitoin saman kysymyksen myös 40-palstalle, jossa usein itse käyn, mutta koska tämä "kysymykseni kohde" on yli 50 vuotta, kuuntelisin mielelläni teidän mielipiteitänne. Tällä kertaa en käytä rekisteröityä nimimerkkiäni.
Tilanne on tämä: Mies, reilu 5-kymppinen, aika rajun ja väkivaltaisen lapsuuden kokenut, mutta silti onnistuneen elämän itselleen rakentanut.
Isä oli väkivaltainen äitiä ja joskus lapsia kohtaan, joita äiti yritti suojella mutta ei aina onnistunut.
Reilut 10 vuotta sitten äiti kuoli. Joutui sairaalaan ensin pitkän sairauden uuvuttamana, kituutti siellä sitten muutaman kuukauden ennenkuin luovutti. Tänä aikana tämä silloinen nelikymppinen poika työnsi asian mielessään taka-alalle, ei käynyt kertaakaan sairaalassa äitiään katsomassa. Äiti sitten kuoli täysin yksin, kukaan kahdeksasta lapsesta ei ollut vierellä, kaikki olivat viimeisinä hetkinä selkänsä kääntäneet.
Kuoleman jälkeen iski hirmuinen morkkis, syyllisyys ja paha olo. Vahvat syytökset, miksi ei voinut ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä katsomassa, sanomassa niitä asioita joita olisi halunnut sanoa, ehkä kuulla mitä toisella oli sanottavaa.
Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tilanne ei ole unohtunut. Valtava syyllisyys asiasta painaa mieltä edelleen, miksi ei käynyt äitinsä luona sairaalassa, vaan hylkäsi tämän sinne yksin kuolemaan. Tänä päivänä äidistä ei ole valokuvia missään, ei mitään mikä äidistä muistuttaisi, muutakuin valtava syyllisyys asiasta, joka aina silloin tällöin esiin pulpahtaa.
Millä tavoin tässä ulkopuolinen voisi mielestänne auttaa? Kuunnella voin, mutta haluaisin myös osata edes vähän helpottaa, ehkä kysymällä oikeita kysymyksiä, johdattamalla johonkin suuntaan, sanomalla jotain lohduttavaa...
Miehestä ei ole kirjojen lukijaksi, eikä aio mennä keskustelemaan kenenkään ammattilaisen kanssa.
Millaisia ajatuksia / lohdutuksen sanoja teille tulee mieleen?
KIITOS!!!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
on olleet ilkeät lapset etteivät sairasta äitiään sairaalassakaan käyneet katsomassa!
Eiköhän ole kaveri siitä jo ihan tarpeeksi itseään syyllistänytkin. Ei tässä asiassa auta yhtään, että häntä enää lisää syyllistäisi. Elämää on jatkettava eteenpäin, ja itselle on osattava antaa anteeksi. Mutta miten, siihen näitä ajatuksia kaipaankin, kun itse olen aika voimaton...
Äitini kuoli 2003, en ollut nähnyt häntä 1984 jälkeen. Äidin tahto.
Olen punninnut plussat ja miinukset ei jäänyt kaipuuta tai syyllisyyttä.
Ehkä siksi, että tiedän, annoin enenemän kun sain, vaikka ymmärrän äitiäni omat vammansa kullakin.
"Housuihin". Käännä sieltä katsettasi ja havaintojasi ympäriinsä, niin löydät vastauksia.
Taito katsoa näyttämön toiselta puolelta puuttuu meiltä monilta täysin. Jotkut tirkistelevät sieltä jos asia koskettaa läheisesti itseään. Joitakin ihmishelmiä löytyy, jotka osaavat asettaa itsensä vastapuolen asemaan ja eläytyä toisen rooliin uskomattoman syvästi. Onneksi olemme kaikki niin erilaisia.
Saa paremmat mahdollisuudet omalle ymmärtämykselle.
Eipä tuossa auta muuta kun todeta se tosiasia, että se mikä aikanaan tapahtui, sitä ei voi enää muuksi muuttaa.
Sitten se, että meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, sitä ei pitäisi tuhlata sellaisen asian suremiseen, jolle ei voi mitään, Jotkut asiat pitää vain hyväksyä.
Onko hänellä(teillä?) lapsia ?. Toivon että hän on oppinut jotakin, että hänellä itsellään olisi hyvät suhteet lapsiinsa, ettei tarvitse sitten aikanaan yksinäisenä kuolla.
En ihmettele että pääsi on tyhjä.
Jokainen näkee tässä pelkkää huonoa käytöstä äitiään kohtaan joka todella yritti kaikkensa lasten ollessa kotona.
Hänen olisi korkea aika ottaa sisariinsa yhteys, ei tälläistä asiaa saa yksin viedä eteenpäin. Hänen täytyy sisariensa kanssa muistella äitiään ja niitä hyviä asioita eniten. Heidän täytyy itse piirtää äitinsä kuva jollei ole kuvaa ollenkaan. Sen kuvan voi piirtää mielessään ilman kynää kun kaikki sisaret ovat paikalla. Heidän täytyy yhdessä itkeä äitinsä kohtaloa ja antaa toinen toisilleen anteeksi sekä itselleen. Pappi olisi myös hyvä saada paikalle puhumaan anteeksiannosta. Tämä asia on niin suuri ettei sitä lohdutus sanoin korjata.