Tulin lukemaan tätä uusperhekeskustelua, vaikka oma uusperhe-elämäni on jo mennyttä aikaa. Lapset ovat aikuisia ja puoliso jo kuollut. Täällä keskusteluissa monen nuorikon ajatus tuntuu niin tutulta, ihan omalta, ja sitten kuitenkin niin tavattoman kaukaiselta, menneeltä ja naiivilta. Minäkin halusin ennen niin kovasti ajatella, etten olisi mahtunut heidän väliinsä, ellei liitto olisi jo ollut rikki. Halusin uskoa, että hän valitsi minut, koska olin se oikea. Ex, heidän 12 yhteistä vuottaan ja kolme lastaan olivat alkuaikoina kipeä asia ja jotenkin oma naiseus oli ponnistettava mielen sopukoissa hienommaksi, paremmaksi - puolisolleni sopivammaksi. Vähä kerralla elämä kuitenkin seestyi. Elimme ihan hyvää parisuhdetta yli 30 vuotta. Puolisoni pojat vierailivat meillä silloin tällöin, meille syntyi kaksi yhteistä lasta ja meistä tuli yhdessä isovanhempia.
Kaikki muuttui vasta viimeisenä vuotena. Puolisoni oli jo sairastunut ja kuolema odotti edessäpäin. Yhtäkkiä, yllättäen hän halusikin tehdä tiliä elämästään ja etsiä sovintoa. Hän halusi tavata kanssani ensimmäisen vaimonsa, joka eli yhä yksin. Olimme kahvilassa ja puhuimme lapsista, lasten perheistä ja sen sellaisesta. Lopulta puolisoni sanoi, että hän haluaisi pyytää anteeksi menneitä ja tehdä sovinnon, että se olisi hänelle tärkeää juuri nyt. Ex vaikeni, olimme kaikki pitkään hiljaa ja sitten nainen kysyi: "Haluatko sinä todellakin pyytää anteeksi ... oletko sinä todellakin pahoillasi syistä, jotka hajoittivat perheemme, erosta itsestään ja näistä kaikista vuosista sen jälkeen ... kadutko sinä tätä kaikkea, oikeasti?" Puolisoni katsoi ensin ex:ää, sitten minua ja lopulta vain tyhjästi pöydän pintaa. Kukaan ei puhunut mitään. Sitten ex jatkoi varovasti: "Vai oletko sinä tullut pyytämään minun hyväksyntääni ja siunaustani kaikelle sille, mitä on tapahtunut?" Vähän ajan päästä hän puhui vielä: "Tiedätkö sinä, että anteeksi pyytäminen ja hyväksynnän hakeminen ovat toistensa vastakohtia, ne eivät käy yksiin? Minä en oikeastaan ymmärrä, mitä sinä tarkoitat sovinnolla, mutta olen antanut sinulle omalla tavallani anteeksi. Tuskinpa sinä koskaan olet aavistanutkaan, mitä kaikkea eropäätöksesi ja sen seuraukset vuosien vieriessä ovat minulle merkinneet ja tarkoittaneet." Puolisoni oli hiljaa, itki ja rupesi pukemaan takkia päälleen. Lähdimme pois. Ex jäi yksin kahvilaan.
Puolisoni oli jotenkin murtunut ja hädissään. Seuraavien kuukausien aikana sain kuulla paljon sellaista, jota olin joskus pelännyt joutuvani kuulemaan. Olin ollut ihan hyvä tavallinen ja kunnollinen suomalainen vaimo, hän sanoi, mutta niin oli ollut ensimmäinenkin. Lapset vain olivat syntyneet liian nopeasti kypsymättömälle nuorelle miehelle. Hän oli halunnut paeta tosiasioita, jotka oli kuitenkin kyennyt lopulta hyväksymään hieman vanhempana, hieman kokeneempana uuden perheen myötä. Vika ei ollut ollut ensimmäisessä vaimossa, vaan hänessä itsessään, hänen kunnianhimossaan ja nuoruuden intomielisyydessään, jota lapset ja työläs arki olivat kahlinneet. Hän pyyteli anteeksi, että jouduin kuulemaan tämän kaiken, mutta sanoi, että asia piti kuitenkin puhua kerran yhdessä läpi. Rehellisyys maan perii. Hän kertoi kuulleensa pojilta, että äiti oli yöllä paikannut heidän pyöränkuminsa ja pudotellut iltamyöhällä lumet katolta lasten nukkuessa sisällä. Äiti oli laatoittanut pesuhuoneen ja korjannut lauteet lomallaan, haalinut veneen raadon ja kunnostanut sen yhdessä pojille kalastukseen. Äiti oli tehnyt välillä kahtakin työtä, tinkinyt aina omastaan ja sinnitellyt kotona ensin äidin työt arkirutiineineen ja sitten vielä isän työt yömyöhään, kovin yksin ja kuitenkin jollakin tapaa ylpeänä, surullisen ylpeänä, pojat olivat sanoneet. Minusta tuntui, että puolisoni jotenkin kunnioitti ensimmäistä vaimoaan ja toisaalta katui syvästi ja kipeästi sitä, että oli jättänyt kaiken vastuun omista lapsistaan yksin hänelle. Minun idyllini mureni pikkuhiljaa, pahaolo hiipi sisuksiin, ahdisti, aloin nähdä itseni pienenä ja itsekkäänä enkä voinut edes kiukutella tai itkeä, sillä vanha mies siinä rinnalla kulki kohti kuolemaa.
Tuli hautajaispäivä. Poikani saapui valtameren takaa uuden naisensa ja Suomessa asuvan pienen tyttärensä kanssa siunaustilaisuuteen. Myös tyttäreni saapui paikalle pienten kaksospoikien ja 3-vuotiaan isosiskon kanssa, mutta yllättäen yksin, ilman miestään. Minä en ollut kuullut asiasta mitään. Se oli minulle täysi shokki. Tyttäreni kolmen pienen lapsensa kanssa ihan yksin hautaamassa isäänsä. Itkin puolisoani, itseäni ja tytärtäni. Hädissäni koetin kysyä vastauksia ja lohduttaa lastani, mutta hän väistyi vähin äänin pois.
Viikot kuluivat. Poika lähti luotani takaisin kotiinsa ja tytär pysyi yhä vaitonaisena, ei soitellut puhuakseen isästään, ei soitellut edes niitä näitä kuten aina ennen. Kuukauden parin kuluttua tyttäreni kuitenkin kerran pysähtyi puhlelimeen ja juttelimme vähän pidempään, jotakin isästä, hautajaisista ja perhetuttavistamme, jotka olivat olleet yhteyksissä surun myötä, mutta kun kyselin hänen vointiaan, hän vastasikin: "Äiti, mikäpä sinä olet minua tukemaan, kun itsekin olet ollut se toinen nainen, perheen rikkoja. Minä en voi puhua tästä asiasta sinun kanssasi, en koskaan", ja sitten hän sulki puhelimen. Tapahtui se, mitä olin ehtinyt pelkäämään.
Tästä kaikesta on jo pian neljä vuotta, tytärtäni tapaan satunnaisesti, pikaisesti ja etäisesti ja lapsenlapsiani olen saanut luokseni harvakseltaan, kun olen kovasti pyydellyt. Minä, ikääntyvä nainen, olen jäänyt yksin ihmettelemään elämästäni jäljelle jäänyttä torsoa, hajonnutta unelmaa, jonka yritin rakentaa rikotun elämän raunioille. Kaikki nuoren uuden vaimon ylpeys on tipotiessään ja edessäpäin odottavat vanhuuden vuodet. Hämmennyksen keskellä yritän nyt haparoivasti opetella huolehtimaan edes itsestäni.
Kaikki muuttui vasta viimeisenä vuotena. Puolisoni oli jo sairastunut ja kuolema odotti edessäpäin. Yhtäkkiä, yllättäen hän halusikin tehdä tiliä elämästään ja etsiä sovintoa. Hän halusi tavata kanssani ensimmäisen vaimonsa, joka eli yhä yksin. Olimme kahvilassa ja puhuimme lapsista, lasten perheistä ja sen sellaisesta. Lopulta puolisoni sanoi, että hän haluaisi pyytää anteeksi menneitä ja tehdä sovinnon, että se olisi hänelle tärkeää juuri nyt. Ex vaikeni, olimme kaikki pitkään hiljaa ja sitten nainen kysyi: "Haluatko sinä todellakin pyytää anteeksi ... oletko sinä todellakin pahoillasi syistä, jotka hajoittivat perheemme, erosta itsestään ja näistä kaikista vuosista sen jälkeen ... kadutko sinä tätä kaikkea, oikeasti?" Puolisoni katsoi ensin ex:ää, sitten minua ja lopulta vain tyhjästi pöydän pintaa. Kukaan ei puhunut mitään. Sitten ex jatkoi varovasti: "Vai oletko sinä tullut pyytämään minun hyväksyntääni ja siunaustani kaikelle sille, mitä on tapahtunut?" Vähän ajan päästä hän puhui vielä: "Tiedätkö sinä, että anteeksi pyytäminen ja hyväksynnän hakeminen ovat toistensa vastakohtia, ne eivät käy yksiin? Minä en oikeastaan ymmärrä, mitä sinä tarkoitat sovinnolla, mutta olen antanut sinulle omalla tavallani anteeksi. Tuskinpa sinä koskaan olet aavistanutkaan, mitä kaikkea eropäätöksesi ja sen seuraukset vuosien vieriessä ovat minulle merkinneet ja tarkoittaneet." Puolisoni oli hiljaa, itki ja rupesi pukemaan takkia päälleen. Lähdimme pois. Ex jäi yksin kahvilaan.
Puolisoni oli jotenkin murtunut ja hädissään. Seuraavien kuukausien aikana sain kuulla paljon sellaista, jota olin joskus pelännyt joutuvani kuulemaan. Olin ollut ihan hyvä tavallinen ja kunnollinen suomalainen vaimo, hän sanoi, mutta niin oli ollut ensimmäinenkin. Lapset vain olivat syntyneet liian nopeasti kypsymättömälle nuorelle miehelle. Hän oli halunnut paeta tosiasioita, jotka oli kuitenkin kyennyt lopulta hyväksymään hieman vanhempana, hieman kokeneempana uuden perheen myötä. Vika ei ollut ollut ensimmäisessä vaimossa, vaan hänessä itsessään, hänen kunnianhimossaan ja nuoruuden intomielisyydessään, jota lapset ja työläs arki olivat kahlinneet. Hän pyyteli anteeksi, että jouduin kuulemaan tämän kaiken, mutta sanoi, että asia piti kuitenkin puhua kerran yhdessä läpi. Rehellisyys maan perii. Hän kertoi kuulleensa pojilta, että äiti oli yöllä paikannut heidän pyöränkuminsa ja pudotellut iltamyöhällä lumet katolta lasten nukkuessa sisällä. Äiti oli laatoittanut pesuhuoneen ja korjannut lauteet lomallaan, haalinut veneen raadon ja kunnostanut sen yhdessä pojille kalastukseen. Äiti oli tehnyt välillä kahtakin työtä, tinkinyt aina omastaan ja sinnitellyt kotona ensin äidin työt arkirutiineineen ja sitten vielä isän työt yömyöhään, kovin yksin ja kuitenkin jollakin tapaa ylpeänä, surullisen ylpeänä, pojat olivat sanoneet. Minusta tuntui, että puolisoni jotenkin kunnioitti ensimmäistä vaimoaan ja toisaalta katui syvästi ja kipeästi sitä, että oli jättänyt kaiken vastuun omista lapsistaan yksin hänelle. Minun idyllini mureni pikkuhiljaa, pahaolo hiipi sisuksiin, ahdisti, aloin nähdä itseni pienenä ja itsekkäänä enkä voinut edes kiukutella tai itkeä, sillä vanha mies siinä rinnalla kulki kohti kuolemaa.
Tuli hautajaispäivä. Poikani saapui valtameren takaa uuden naisensa ja Suomessa asuvan pienen tyttärensä kanssa siunaustilaisuuteen. Myös tyttäreni saapui paikalle pienten kaksospoikien ja 3-vuotiaan isosiskon kanssa, mutta yllättäen yksin, ilman miestään. Minä en ollut kuullut asiasta mitään. Se oli minulle täysi shokki. Tyttäreni kolmen pienen lapsensa kanssa ihan yksin hautaamassa isäänsä. Itkin puolisoani, itseäni ja tytärtäni. Hädissäni koetin kysyä vastauksia ja lohduttaa lastani, mutta hän väistyi vähin äänin pois.
Viikot kuluivat. Poika lähti luotani takaisin kotiinsa ja tytär pysyi yhä vaitonaisena, ei soitellut puhuakseen isästään, ei soitellut edes niitä näitä kuten aina ennen. Kuukauden parin kuluttua tyttäreni kuitenkin kerran pysähtyi puhlelimeen ja juttelimme vähän pidempään, jotakin isästä, hautajaisista ja perhetuttavistamme, jotka olivat olleet yhteyksissä surun myötä, mutta kun kyselin hänen vointiaan, hän vastasikin: "Äiti, mikäpä sinä olet minua tukemaan, kun itsekin olet ollut se toinen nainen, perheen rikkoja. Minä en voi puhua tästä asiasta sinun kanssasi, en koskaan", ja sitten hän sulki puhelimen. Tapahtui se, mitä olin ehtinyt pelkäämään.
Tästä kaikesta on jo pian neljä vuotta, tytärtäni tapaan satunnaisesti, pikaisesti ja etäisesti ja lapsenlapsiani olen saanut luokseni harvakseltaan, kun olen kovasti pyydellyt. Minä, ikääntyvä nainen, olen jäänyt yksin ihmettelemään elämästäni jäljelle jäänyttä torsoa, hajonnutta unelmaa, jonka yritin rakentaa rikotun elämän raunioille. Kaikki nuoren uuden vaimon ylpeys on tipotiessään ja edessäpäin odottavat vanhuuden vuodet. Hämmennyksen keskellä yritän nyt haparoivasti opetella huolehtimaan edes itsestäni.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Onko tämä ihan totta? Joka tapauksessa erittäin kaunis ja koskettava kirjoitus. Ja hirveän surullinen.
koskettaa... meitä jokaista, kyyneleet vierii, ...
Hei,
kyllä oli koskettava tarina. Kiitos, että jaoit sen kanssamme. Älä kuitenkaan ole pahoilla mielin. Eiköhän meille jokaiselle exät jotain merkitse hautaan asti. Sinä kuitenkin vietit hänen kanssa 30 v. Tuskin ilman syyttä.
Voimia ja iloa elämääsi!
koskettava ja varmaan tuhannet eronneet kokevat samankaltaisia tuntemuksia. Kokemuksesti on myös opettava tosielämästä valintojen seuraamuksista kertova fakta. Toivon, että kaikki joita ero koskettaa lukevat kirjoituksesi. Kaikesta huolimatta sinun/teidän kohdallasi tehtyä ei saa tekemättömäksi..Samat virheet/väärät valinnat jatkuvat seuraavissa sukupolvissa ja mahdollisesti haikailut, sitten kun eletty elämä elämä lopuillaan..mietimme kannattiko, oliko kaikki sen arvoista..? Niin moni kärsii eroista, ei vain lapset...Voimia sinulle elämän ehtoopuolelle ja toivottavasti tytär vielä lähestyy sinua.
sinulla on elämän kokemusta ja viisautta enemmän kuin minulla, mutta kirjoituksesi koskettaa ja laittaa miettimään tätä elämää.aina ei voi olla varma valinnoistaan onko ne niitä oikeita.toivon että saat selvitettyä asiat tyttäresi kanssa ja hän aikaa myöten oppii ymmärtämään myös sinun kannan.oikein hyvää kevättä sinulle.
...et kai sinä vaan syyllistä itseäsi? Jos tässä kuka on syyllinen, niin se on sinun kuollut aviopuolisosi. Toista ihmistä ei kai koskaan opi tuntemaan läpikotoisin. Hän halusi ilmeisesti puhtaan omatunnon - välittämättä lainkaan sinun tunteistasi - todella vastuuntunnoton ihminen.
..tuossa tilanteessa, että haluaa tehdä "tilit selviksi" , ennen kuin kuolema erottaa lopullisesti. Ymmärrän miestäkin ja hyväksyn hänen ratkaisunsa selvittää mieltä painavat asiat, sillä uskon, että tekisin/teen itsekin selviksi mahdolliset mieltä painavat asiat, sitten kun tiedän lähdön hetken olevan lähellä. Olen niistä saanut kokemusta jossain määrin ja auttanut kuolevia ihmisiä selvittämään esim. huonoja välejä sukulaisiin mm. aikoinaan työssäni.
Mieleeni palautui työtoverin kohtalo. Perhe, jossa päällisin puolin oli kaikki hyvin, mutta mies teki syrjähypyn. Hänellä oli lyhyt suhde työtoveriin, jonka seurauksena syntyi lapsi. Vaimo sai tietää lapsesta, mutta pariskunta ei eronnut. Isän au-lapsi oli tabu, josta ei puhuttu, ei käsitelty mitenkään, eivätkä perheen omat lapset tienneet sisarpuolestaan. Vaimo sairastui sitten syöpään ja kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan.
Suku/lähipiiri uskovat, että puhumattomuus ja lapsen/asian käsittelemättömyys, aiheutti niin vakavan stressin vaimolle, että se laukaisi sairastumisen syöpään. Siitä tuli ikäänkuin mielleyhtymä kertojan miehen sairastumiseen.
Pelkkää spekulointia tämäkin, mutta jos mies hiljaisesti katui ratkaisuaan, että jätti perheensä, stressaantui, sairastui siitä, mutta ei voinut helpottaa oloaan,kertoa tuntemuksiaan, peläten loukkaamista. On luonnollista, että omatunto pakotti paljastamaan viime hetkellä.
Oli miten tahansa, kirjoittajan ei pidä katua elämäänsä ja ratkaisujaan. Elämä jatkuu ja toivon, että ne hyvät muistot kantavat läpi loppuelämän.
, että jaoit tämän. Harvinaisen koskettava kirjoitus ja paljon pohdittavaa meille kaikille.
Täällä 41v eronnut mies kuivaa kyyneliään.
..kertomuksestasi, olen hyvin hyvin liikuttunut kertomuksestasi. Ymmärrän tyttäresi tuntemuksia liian hyvin ja tuntuu todella lohduttomalta miten eletty menneisyys kaivoi väliinne odottamattomasti syvän kuilun.
Eihän se saisi olla niin, mutta jätetyn erosuru on lajissaan murskaavan haavoittavaista ja hylätyn on suojattava itseään joskus entistä suojattomammaksi tekevällä tavalla... kun menneisyys puhuu pään sisällä tosiasioita jotka pidät totuutena vaikka elämässä voisi olla toisenlaisiakin totuuksia, lohdullisempia sinulle.
:::::::::::::::
Olet kuitenkin elänyt ihan kelpo elämän eikä se ole suinkaan ohi, muoriseni.
Kunhan aika kuluu, huomaat, että kukatkin kukkii juuri sinulle.
Saatat löytää uuden aivan ihanan miehen rinnalle kulkijaksi.
Tai aloittaa jonain päivänä uuden harrastuksen.
Saada voimaa ja energiaa kivoista, kiinostavista asioista.
Nosta pääsi pystyyn. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi.
Kun aika kuluu voi välit lapsiin vielä lähentyä.
Lähde poikasi luo matkalle ja ota se hänen pikkutyttönsä mukaan.
Luo hyvä, luotettava suhde siihen pikkutyttöön.
Mukavaa kevättä sinulle, Freebird!
mutta ja todella iso mutta on tyttäresi suhtautuminen. Olen itsekin uusioperheen perustanut, äiti, eronnut, tytär äidilleni ja mummo kolmelle lapselle. EI riitä ymmärrys tytärtäsi ajatellen mitä syytä hänen on sinulle alkaa niskuroimaan? Kirjoituksestasi tulee hyvin ulos että olet ihan mallikkaasti kotisi hoitanut. Toinen juttu mikä ei saa minun hyväksyntää on tämä edesmennyt miehesi, miksi hänen täytyi viedä pohja sinun elämältä, eisekäs tosi itsekäs mies. ps. Olen vieläkin sitä mieltä ettei liittoon voi kiilautua JOS se todella on toimiva. Itselläni on kohta 30v. täynnä ja vaikka me olimme molemmat eronneet ennen tapaamistamme on miehelle vieläkin se "ensimäinen avioliitto se ainut ja oikea, muut on toisten jätteitä" nämä sanat sain 27v. yhdessä olomme kunniaksi.
Jaksamista sinulle ystävä, aurinko paistaa.
Sinulta aloittaja, kiitos siitä, sillä annoit paljon kertomalla kokemuksesi.
Meitä ihmisiä on monenlaisia, kuten olet havainnut. Sinulla oli hyvä elämä ja sinulla on hyvä loppuelämä edessä. Aivan kuten joku neuvoikin, pää pystyyn ja eteenpäin!
Älä jää vatvomaan menneitä tai jos tunnet tarvetta käsitellä niitä, niin hakeudu ammattiauttajalle. Vaikka osa on tuominnut edesmenneeen miehesi itsekkääksi, koska hän elämänsä lopputaipaleella "vei" sinun elämältä pohjan, niin minä en näe tekoa itsekkäänä.
Normaalisti ihmisellä - meillä - on tarve hoitaa mieltä painavat asiat ja teot pois, ennen kuin on myöhäistä. Rakkaudesta mieheesi ymmärrät sen ja voit olla helpottunut hänen puolestaan, että hän sai lähteä pois mieli keventyneenä.
Voimia ja valoisaa kevättä sinulle!
hän vei ihmisen elämän, Hänen joka jälkeen jäi. Mikä ihmeen "tarve lähteä keventynein mielin pois" Tavallaan lyödä sontaan koko toisen elämä, En voi ymmärtää, en voi enkä ole koskaan voinut, MIKSI puhtain purjein jos ei ole tarvetta ollut kertoa aiemmin vaietkoon myös kuolinvuoteellaan.
Vieläkin olen sitä mieltä että itsekäs hmm. koko ihminen tai sanotaan tämäntyyppiset ihmiset.
Lähdönhetkellä luulisi olevan tärkeää ajatella miltä toisesta osapuolesta tuntuu. Oikeesti nousee niskavillat pystyyn ja oksettava olo on kun ajattenkin.
toimiko mies "tietoisesti" koska hänellä oli ilmeisen "pakottava tarve" käsitellä elämänsä ratkaisut. Tuskin hänelle tuli mieleen, että hän aiheuttaa tunnustuksellaan tuskaa vaimolleen, myös ex-vaimolle. Mies toimi aivan kuin - anteeksi karski vertaukseni - murhamies , joka ei voi kuolla ennen kuin on tunnustanut tekonsa.
Jälkiviisaana, miehellä olisi ollut vaihtoehtona tavata salassa ex-vaimo, kertoa vain hänelle. Se olisi tullut ilmi jollain tapaa ja seuraus siitä vielä pahempi kuin avoin toiminta.
Toisaalta miehen toiminta osoitti luottamusta ja kunnioitusta vaimoonsa, koska toimi avoimesti ottamalla vaimonsa mukaan.
Koskettava tarina. Tyttäresi reaktio kyllä on mitä varmimmin hänen omaan suruunsa sekoittunutta, kyllä aikuinen ihminen tietää sisimmässään, ettei voi sinua syyttää siitä, mitä hänen omassa elämässään taas tapahtuu. Anna ajan kulua, muista olla tytärtäsi varten. Ihan kaikkea ei sinunkaan silti tarvitse häneltä vastaanottaa, sinä olet hänen äitinsä, etkä tilivelvollinen oman parisuhteesi asioista. Tyttäresi on ehkä hyvä kuulla, että olivatpa sinulla lähtökohdat olleet aikanaan mitä tahansa, sinä olet kuitenkin ensisijaisesti tyttäresi puolella ja häntä varten, tietenkin. Miten sinä jonkun vieraan naisen puolella muka olisit, onhan se tyttäreltäsi aivan naurettava ajatuskin. Pahaa oloaan ihminen voi noin purkaa täysin asianosattomiinkin, yleensä ne on läheisimmät ihmiset, jotka sen sitten joutuvat niskassaan tuntemaan.
Tuosta kuolinvuoteen synninpäästöasiasta sen verran, kaipa siinä pitää ajatella kuitenkin kuolevan mahdollisuutta tosiaan puhdistautua. Vaikka se itsekästä onkin jäljelle jääviä kohtaan. Oma ukkini teki aikoinaan melkolailla saman asian kuin miehesi, mutta siten päin, että halusi kuolinvuoteellaan tunnustaa rakastaneensa koko elämänsä toista naista kuin minun mummiani. Kyse oli sota-ajan rakkaudesta, josta hän joutui erilleen. Toki ukkini oli rakastanut myös mummiani, mutta halusi tunnustaa todellisen rakkautensa aina olleen tuon naisen. Että tunnustuksia voi tulla joskus noinkin päin. Turhaa niistä itseensä on ottaa, niihin on vain suhtauduttava synninpäästöasioina.
Sinunkin kohdallasi miehesi varmasti rakasti myös sinua. Ero ja siihen liittyvät asiat ovat vain sellaisia, jotka seuraavat vahvoina muistoina läpi elämän. Minkälaisia muistot ovat, ja miten elämässään on oikeasti valmis siirtymään eteenpäin, riippuu varmasti paljon sekä ihmisistä itsestään, että syistä miksi ollaan erottu. Helppo ratkaisu se ei missään tapauksessa ole, ja aina vaikeampaa, jos lapsiakin on jo tehtynä.
Jaksamista sinulle!
Kiitos kirjoituksestasi. Ymmärrän tytärtäsi. Omassa elämässään hän on kohdannut sen, että toinen nainen on vienyt hänen miehensä. Hän peilaa sitä ilman muuta tilanteeseen, joka on tuttu, siihen, että hänen äitinsä on aikanaan tehnyt samoin. Hänen surunsa on niin lähellä, että hän samaistaa sinut siihen naiseen, joka hänelle surun aiheuttaa. Anna aikaa, hän pääsee kauemmaksi omasta surustaan ja lähemmäksi sinua. Usko ja luota siihen.
Itse olen käynyt pitkän tien hyväksyäkseni oman äitipuoleni, isäni toisen naisen, toisen vaimon, sisarteni äidin. Sisareni syntyi avioliiton ulkopuolella samaan aikaan kun oma äitini kamppaili vaikean sairauden kanssa tietäen isäni suhteesta, toisesta naisesta, toisesta lapsesta. En voi kuvitella katkerampaa kuolemaa ja isäni kantoi syyllisyyttä siitä koko elämänsä alkoholismin muodossa. Itse olin pieni enkä tajunnut silloin tilanteesta mitään. Ymmärsin ja kuulin asiasta kuitenkin koko nuoruuden omilta sukulaisiltani. Hei eivät hyväksyneet isäni ratkaisua eikä äitipuoltani koskaan. Itse elin vuosikymmenen ristipaineessa hyväksyäkkö uusi äitini vai ei. Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin nousevani sukulaisia vastaan ja puolustavan äitipuoltani. Vasta aikuisena olen pystynyt antamaa anteeksi ja olemaan sisareni sisko ja äitipuolelleni tytärpuoli. Kokonainen en ole ollut koskaan, mutta näinkin on hyvä.
Tuntuu, että miehesi halusi kostaa kuolemansa ja omat pahat tekonsa sinun mielesi myrkyttämällä.
Pahaksi koetut omat teot selvitetään asianosaisen kanssa. Miksi sinun piti olla hänen kanssaa tapaamassa ex-vaimoa? Aivan käsittämätöntä.
Älä anna puolissosi kyvyttömyyden myötätuntoon puolisoitaan ja lapsiaan kohtaan varjostaa elämääsi. Toivon teille kaikille asianosaisille hyvää elämää. Ikävä ja suru hellittävät aikanaan, myös tyttäresi kohdalla.
Puoliso halunnut toimia vaimonsa selän takana, joten luonnollista, että hän pyysi vaimonsa mukaan ex-vaimon tapaamiseen.
En usko, että kyse oli kostosta, kuoleva puoliso halusi tehdä sovinnon ja pyytää anteeksi ex-vaimoltaan , aivan kuten oli sanonut haluavansa.
Näen miehen teossa luottamusta vaimoonsa. Parempi toimia salaamatta, kuin olisi tavannut yksin ja jopa salaa. Edesmennyt puoliso ei voinut toimia muuten, sillä ilmeisesti hän oli "suoraselkäinen" vastuuntuntoinen mies
Hyvä aloittaja: Tytär ymmärtää aikanaan. Hän projisoi omaa vihaansa sinuun "jätettynä" ja palaa luoksesi. Niin me vain raadollisesti toimimme, että käytämme puolustusmekanismeja huomaamattamme. Onnea ja valoa elämääsi!
Jonkunhan ne lasten asiat on hoidettava, kun mies katoaa perheestä... Jättää kaiken ex-vaimonsa harteille ja omassa tapauksessani tekee vielä kiusaa, estelee ihmissuhteita ja hengähdystaukoja arjesta, eli ei ota lapsia luokseen pyytäessäni edes viikonlopuksi. Eikä siis muutenkaan pidä heitä säännöllisesti luonaan...
Hänellekin varmasti tulee se katumus jossain vaiheessa elämää, mutta veikkaan että liian myöhään... Lasten kasvaessa, heidän kaivatessaan isäänsä, muodostuu heille se isäkuva, mitä on vaikea muuttaa katumuksen yllättäessä...
Tämä elämä on rankkaa yksinään... ilman sitä elatusmaksuista ruikuttavaa etäisääkin!!!!
Meidän tapauksessa hajosi kaksi perhettä. Liekö exä onnellinen naisensa kanssa?
voimia Sinulle, älä vaan luovuta, tulee hetki jolloin tyttäresi huomaa että voi menettää myös Sinut. Hän rakastaa Sinua kaikesta huolimatta vaikka ei oman tilanteensa vuoksi halua keskustella kanssasi ja on katkera tapahtuneesta. Älä murehdi nauti lapsenlapsistasi aina kun siihen tulee tilaisuus. kaikki järjestyy, kunhan vain itse uskot siihen.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi. Itse juuri eronneena, olen miettinyt sitä, kuinka ihmiset usein eroavat "vääristä syistä". Syyttävät puolisoa, huonoa parisuhdetta, kun usein taitaa kuitenkin olla syynä omat "kasvukivut". Niin ainakin kävi omalla kohdallani. Olisinpa osannut toimia toisin ja pystynyt kasvamaan parisuhteessa ja saanut tukea/ymmärrystä toiselta. Mutta ilmeisesti "kasvukivut" sattuivat molemmille yhtäaikaa, joten ei riittänyt voimia/halua tukea toista, vaan eroon päädyttiin. Surullista ymmärtää tämäkin nyt kun on liian myöhäistä.
että silleen.
tulla ketään väliin,ellei se ole jo valmiiksi rikki.Muista se aina.Se on se totuus.Yrittäisit jutella tyttäresi kanssa.Aikuisten oikeesti.Jaksamista ja mukavaa jatkoa sinulle.
..merkityksetön klisee. Kukaan ei voi estää ketään pettämästä, ei ex, ei nyx... niin se vaan on.
toistavat. Jokainen ihminen on itse vastuussa teoistaan ja parisuhteen koossa pysymisestä on astuussa kumpikin puoliso. Jos tietää ihastuksensa kohteen olevan naimisissa, on parasta unohaa koko juttu.