Se oli se sininen talvi ilta. Auringonlasku, taivas, hanki ja jää ovat muuttuneet punertavan liilaksi. Siinä seison, yksin hengitykseni vain höyryävän hiljalleen kun katselen aukiolle.
- Se on niin kaunis...
Sanon hiljaa ja siristän silmiäni nähdäkseni kauemmas. Tunnen kirpeän pakkasen nipistelevän poskiani ja sormeni alkavat muuttua hiljalleen tunnottomiksi.
- Hetki vielä..
Puhelin itselleni ja huokaan syvään ja katson kun aurinko laskeutuu hitaasti lähemmäs maata, lähemmäs ja lähemmäs.
Katselen järven kimaltelevaa jäätä ja hymähdän, mutta pian hymyni häviää ja silmäkulmaani ilmestyy pieni kirkas kyynel.
- Et ole täällä...
Huokaan itselleni ja painan katseeni maahan, lähelle varpainani. Tunnen kuinka pieni viileä kyynel vierii hitaasti poskeani pitkin.
- Et ole täällä, etkä tule olemaan täällä enää koskaan...
Toistan vain sanoja ja katson jäälle, aivan kuin välillä näkisin hahmosi jäällä kävelemässä. Kävelen hitaasti kohti järven rantaa ja kuuntelen kuinka lumi narskuu ihanasti jalkojeni alla, on niin hiljaisa.
- Jää... Peilikirkas jää...
Puhelen ja katson puhdasta jäätä josta hiukan kuvastuu oma kuvani.
- Vain minä... Mutta ei sinua..
Huokaan ja katson jäälle, kauas, vielä kauemmas kaukaisuuteen. Hämäryys alkaa olla jo luonani, mutta en silti aijo kääntyä kotia kohti. Kävelen hyppytorniin, sen korkeimmalle tasolle ja istun sen reunalle.
- Täältä näen koko maailma..
Sanon itselleni ja katson järven taakse laskeutuvaa aurinkoa. katselen ympärilleni ja kuuntelen.
- Ei, ei sinua... Vain metsä ja järvi.. Mutta ei sinua...
Huokaan jälleen ja heiluttelen jalkojani. Katson jälleen järveen sukeltavaa aurinkoa ja huokaan ja kurkotun katsomaan peilikuvaani jäästä.
- Ei näy sinua, ei näy minua, ei näy meitä.
Siristän jälleen silmiäni ja kurotun enemmän kurkkaamaan allani olevaa jäätä ja tunnen kuinka hyinen tuulenvire kylmettää minua. Painan silmäni kiinni ja kyyneleet vierähtävät poskilleni. Katson jälleen vaaleanpunaista aurinkoani.
- Siellä olet, kaukana minusta.. Jättämässä minut jälleen..
Huokaan ja kyyneleet vierivät poskillani. Kurotun uudelleen vielä kurkkaamaan tornista alas.
- Ei sinua, ei minua, ei meitä...
Kuiskaan ja huokaan. Katselen vielä kerran ympärilleni ja pyyhkäisen kyyneliä poskiltani. Ajattelen vielä -"Ei sinua, ei minua, ei meitä.."
- Anna anteeksi äiti.. Olen liian heikko.. Mutta älä unohda minua..
Melkein huudan ja tömäytän kummatkin käteni vierilleni..
- Odota! Ei sinua, Ei minua, Ei meitä! Täältä tulen!!
Nostan itseni käsieni varaan ja heilautan eteenpäin..
- MINÄ LENNÄN!
Huudan ja kuulen jään hajoavan altani ja tunnen veden hyisevän kylmyyden......
- Se on niin kaunis...
Sanon hiljaa ja siristän silmiäni nähdäkseni kauemmas. Tunnen kirpeän pakkasen nipistelevän poskiani ja sormeni alkavat muuttua hiljalleen tunnottomiksi.
- Hetki vielä..
Puhelin itselleni ja huokaan syvään ja katson kun aurinko laskeutuu hitaasti lähemmäs maata, lähemmäs ja lähemmäs.
Katselen järven kimaltelevaa jäätä ja hymähdän, mutta pian hymyni häviää ja silmäkulmaani ilmestyy pieni kirkas kyynel.
- Et ole täällä...
Huokaan itselleni ja painan katseeni maahan, lähelle varpainani. Tunnen kuinka pieni viileä kyynel vierii hitaasti poskeani pitkin.
- Et ole täällä, etkä tule olemaan täällä enää koskaan...
Toistan vain sanoja ja katson jäälle, aivan kuin välillä näkisin hahmosi jäällä kävelemässä. Kävelen hitaasti kohti järven rantaa ja kuuntelen kuinka lumi narskuu ihanasti jalkojeni alla, on niin hiljaisa.
- Jää... Peilikirkas jää...
Puhelen ja katson puhdasta jäätä josta hiukan kuvastuu oma kuvani.
- Vain minä... Mutta ei sinua..
Huokaan ja katson jäälle, kauas, vielä kauemmas kaukaisuuteen. Hämäryys alkaa olla jo luonani, mutta en silti aijo kääntyä kotia kohti. Kävelen hyppytorniin, sen korkeimmalle tasolle ja istun sen reunalle.
- Täältä näen koko maailma..
Sanon itselleni ja katson järven taakse laskeutuvaa aurinkoa. katselen ympärilleni ja kuuntelen.
- Ei, ei sinua... Vain metsä ja järvi.. Mutta ei sinua...
Huokaan jälleen ja heiluttelen jalkojani. Katson jälleen järveen sukeltavaa aurinkoa ja huokaan ja kurkotun katsomaan peilikuvaani jäästä.
- Ei näy sinua, ei näy minua, ei näy meitä.
Siristän jälleen silmiäni ja kurotun enemmän kurkkaamaan allani olevaa jäätä ja tunnen kuinka hyinen tuulenvire kylmettää minua. Painan silmäni kiinni ja kyyneleet vierähtävät poskilleni. Katson jälleen vaaleanpunaista aurinkoani.
- Siellä olet, kaukana minusta.. Jättämässä minut jälleen..
Huokaan ja kyyneleet vierivät poskillani. Kurotun uudelleen vielä kurkkaamaan tornista alas.
- Ei sinua, ei minua, ei meitä...
Kuiskaan ja huokaan. Katselen vielä kerran ympärilleni ja pyyhkäisen kyyneliä poskiltani. Ajattelen vielä -"Ei sinua, ei minua, ei meitä.."
- Anna anteeksi äiti.. Olen liian heikko.. Mutta älä unohda minua..
Melkein huudan ja tömäytän kummatkin käteni vierilleni..
- Odota! Ei sinua, Ei minua, Ei meitä! Täältä tulen!!
Nostan itseni käsieni varaan ja heilautan eteenpäin..
- MINÄ LENNÄN!
Huudan ja kuulen jään hajoavan altani ja tunnen veden hyisevän kylmyyden......
Vastaukset 2
Vanhimmat
kaunista, mutta sininen*kyynel ei!en voi antaa sun tehdä sitä!minä pyydän..
surullinen...