Olen jo täysi-ikäinen henkilö, mutta silti ihmisenä olen varsin heikko. Tarvitsen yhä vanhempiani, mutta he eivät tarvitse minua (eivät enää rakasta).
Niinpä harkitsenkin muuttoa pois kotoolta. Kenenkään on ihan turha kirjoittaa mitään tekstiäni kumoavaa, kuten "älä ystäväiseni nyt sentään liioittele, tottakai vanhempasi sinua rakastavat!!". Eivät rakasta. Olen tosissani. Esimerkiksi äitini ei reagoi yhtään mitenkään siihen, jos itken vaikkapa kokonaisen päivän putkeen. Kun hän tulee silloin huoneeseeni, hän ainoastaan sanoo mekaanisella äänellä: "lopeta itkeminen ja yritäpä nytten lukea". Ei edes kysy minulta, miksi itken. Sitten kun yritän hänelle kertoa asiaa, hän keskeyttää jo ensimmäisen lauseen kohdalla ja sanoo ettei häntä kiinnosta. Alan tajuta siis sen, ettei minusta enää välitetä kotona. Sama juttu on ihan minkä tahansa muun puheenaiheen kohdalla (vaikka jonkun iloisenkin!): hän keskeyttää minut ja sanoo, ettei häntä voisi yhtään kiinnostaa minun juttuni. Tottakai siitä sitten itsetunto lähtee laskuun, mutta minkäs minä sille mahdan. Ainakaan ei ole omalla vastuullani, että vanhempani nykyisin noin käyttäytyvät. Molemmat siis käyttäytyvät ihan samalla tavoin; kuin olisin ilmaa. Ainoat asiat, joista pystyn keskustelemaan heidän kanssaan, on raha-asiat (esim. viikkoraha) ja kaikki opiskeluun liittyvät asiat. Niissä he kuuntelevat aivan samallalailla kuin normaalistikin ihmiset toisiaan. Ymmärrän varsin hyvin, että keski-ikä vaivaa heitä, joten en varsinaisesti ota itseeni heidän käytöstään, mutta kyllä se tuonne jonnekin alitajuntaa lokeroituu joka tapauksessa.
Muistan kun olin 15-vuotias. Silloin itsetuntoni oli huipussa! Olin hyvin pirteä ja reipas ja menin juttelemaan aina rohkeasti vieraille ihmisille. Silloin kotonakin meni paremmin: äitini oli ystävällinen ja lämmin, isäni ei arvostellut päivästä toiseen, sekä sen lisäksi sukulaiset kehuivat minua rutkasti :)
Nyt tilanne on sen verran erilainen [kukaan ei lähipiirissä välitä mistään mitään], että on pakko jatkaa omin avuin tästä lähtien. Muuttaa erilleen ja itsenäistyä. Teen sen aivan yksin. Toki vanhempani auttavat minua konkreettisissa asiossa, kuten kaavakkeiden täyttämisessä ja työpaikan hakemisessa, mutta tukea heistä ei ole yhtään. Ei minkäänlaista! Mutta aion olla vahvana... Yritän parhaani, se riittää. Olisi kiva kuulla, jos joillakin olisi kokemuksia samantyyppisestä tilanteesta..?
Niinpä harkitsenkin muuttoa pois kotoolta. Kenenkään on ihan turha kirjoittaa mitään tekstiäni kumoavaa, kuten "älä ystäväiseni nyt sentään liioittele, tottakai vanhempasi sinua rakastavat!!". Eivät rakasta. Olen tosissani. Esimerkiksi äitini ei reagoi yhtään mitenkään siihen, jos itken vaikkapa kokonaisen päivän putkeen. Kun hän tulee silloin huoneeseeni, hän ainoastaan sanoo mekaanisella äänellä: "lopeta itkeminen ja yritäpä nytten lukea". Ei edes kysy minulta, miksi itken. Sitten kun yritän hänelle kertoa asiaa, hän keskeyttää jo ensimmäisen lauseen kohdalla ja sanoo ettei häntä kiinnosta. Alan tajuta siis sen, ettei minusta enää välitetä kotona. Sama juttu on ihan minkä tahansa muun puheenaiheen kohdalla (vaikka jonkun iloisenkin!): hän keskeyttää minut ja sanoo, ettei häntä voisi yhtään kiinnostaa minun juttuni. Tottakai siitä sitten itsetunto lähtee laskuun, mutta minkäs minä sille mahdan. Ainakaan ei ole omalla vastuullani, että vanhempani nykyisin noin käyttäytyvät. Molemmat siis käyttäytyvät ihan samalla tavoin; kuin olisin ilmaa. Ainoat asiat, joista pystyn keskustelemaan heidän kanssaan, on raha-asiat (esim. viikkoraha) ja kaikki opiskeluun liittyvät asiat. Niissä he kuuntelevat aivan samallalailla kuin normaalistikin ihmiset toisiaan. Ymmärrän varsin hyvin, että keski-ikä vaivaa heitä, joten en varsinaisesti ota itseeni heidän käytöstään, mutta kyllä se tuonne jonnekin alitajuntaa lokeroituu joka tapauksessa.
Muistan kun olin 15-vuotias. Silloin itsetuntoni oli huipussa! Olin hyvin pirteä ja reipas ja menin juttelemaan aina rohkeasti vieraille ihmisille. Silloin kotonakin meni paremmin: äitini oli ystävällinen ja lämmin, isäni ei arvostellut päivästä toiseen, sekä sen lisäksi sukulaiset kehuivat minua rutkasti :)
Nyt tilanne on sen verran erilainen [kukaan ei lähipiirissä välitä mistään mitään], että on pakko jatkaa omin avuin tästä lähtien. Muuttaa erilleen ja itsenäistyä. Teen sen aivan yksin. Toki vanhempani auttavat minua konkreettisissa asiossa, kuten kaavakkeiden täyttämisessä ja työpaikan hakemisessa, mutta tukea heistä ei ole yhtään. Ei minkäänlaista! Mutta aion olla vahvana... Yritän parhaani, se riittää. Olisi kiva kuulla, jos joillakin olisi kokemuksia samantyyppisestä tilanteesta..?
Vastaukset 27
Vanhimmat
En tiedä, olenko oikea ihminen kirjoittamaan sinulle, tai vastaamaan tähän viestiin, mutta haluaisin silti vastata.
Miksi Sinulla on paha olla?
Surullista, että vanhempasi eivät kuuntele sinua :( kai sinulla on kuitenkin joku joka kuuntelisi? (ystäviä, isovanhempia, serkkuja, tätejä...) Aina on joku joka haluaa auttaa! Esim. sosiaali henkilöt? (en tiedä millä nimellä heitä oikeesti kutsutaan) voisitko hakea jostakin apua?
Kuulostat, ainkain kirjoituksesi perusteella järkevältä ja fiksulta henkilöltä. Toivotan sulle jaksamisia
Koska joudun jatkamaan tästä lähtien yksin elämässäni.
"Aina on joku joka haluaa auttaa!"
Eiköhän paras apu ole vain se, että itsenäistyn ja pärjään omillani?
"kai sinulla on kuitenkin joku joka kuuntelisi?"
Tasan yksi kaveri tällä hetkellä... ei tosin kuuntele mitenkään erityisen hyvin (saattaa lähteä kesken puheeni kävelemään eri suuntaan), mutta ainahan tilanne voi muuttua. En ole siis menettänyt toivoani -vielä.
"Kuulostat, ainkain kirjoituksesi perusteella järkevältä ja fiksulta henkilöltä"
Kiitos imartelusta. En ole sentään niin avuton, että tuollaista pitäisi lässyttää (anteeksi kielenkäyttöni)
Ja kun puhuit noista avustushenkilöistä, niin en todellakaan mene puhumaan kenellekään psykologille. Parhaimman "avun" saan siitä, kun muutan omilleni ja pääsen siten eroon kritisoivasta ja puolikuolleesta porukasta.
Mutta kiitos kun vastasit! Odotinkin tänne vastaamisia :)
tänne kirjottelet jos kauniit sanat eivätk kelpaa. ja vielä ihmettelet miksi olet yksinäinen? Ehkä et vaan osaa KÄYTTÄYTYÄ!
Kyllä jokainen ihminen käyttäytyy joskus epätäydellisesti! :)
"Eiköhän paras apu ole vain se, että itsenäistyn ja pärjään omillani?"
En ole tästä ihan samaa mieltä. Ihminen on kuitenkin niin sanotusti "laumaeläin", joka tarvitsee toisia ihmisiä tuekseen. Ongelmaasi voit lähteä itse purkamaan sisältä päin, koska se voi olla syy juuri ihan perhetilanteesesikin. Sillä vanhempasi ovat voineet ihan täysin vain luovuttaa kohdallasi... En tarkoita olevani törkeä, mutta psykologille meno voi auttaa sinua roimasti. En tosiaankaan ymmärrä, miksi me (kyllä me myös itse ajajattelen näin) pelkäämme mennä psykologille puhumaan. Se kun koetaan niin sellaiseksi että olemme heikkoja ja luovuttajia, jos menemme psykologille. Eräs syy myös saattaa ola se että leimaudumme "hulluiksi" jos menemme ongelmistamme puhumaan ammattiauttajan kanssa. Itse kävin pienenä erään pelon takia psykologilla, mutta täytyy sanoa että en ole katunut niitä käyntejä jälkeen päin ollenkaan. Ammattiauttaja osaa auttaa. Suosittelen sydämestäni sitä sinulle (ainakin tuon tekstin takia). Jaksamista ja voimia sinulle elämääsi. Muista älä elä elämääsi erakkona, sillä se ei kannata (tiedän kokemuksesta).
Sattuiskohan tämä ystäväsi olemaan mies? Kuulostaa vain siltä tyypilliseltä käytökseltä, millä iso osa miehistä torjuu naisen puheen jos ei kiinnosta. Eivät ymmärrä että se tosissaan voi satuttaa. Jos kyseessä on nainen, niin... huh.
Olen samassa elämäntilanteessa kuin sinä. Tosin äiti äiti nyt välittää, mutta rahallinen apu on juuri sitä, että "saat lainata mutta takaisin on maksettava". Mistä mä muka takaisin maksan? Ja millä? Opiskelijan tuistako? Ja aika paljon tuota kritiikkiäkin tulee. En sitten tiedä onko kyseessä joku ihme vanhempien "itsenäistä lapsesi"-projekti vai miksi tekevät sitä. Kaippa siitä nimenomaan on kyse. Yksin tässä saa aika hyvin yrittää päästä eteenpäin. Onneksi on sentään tuo poikaystävä, muuten olisi mieli aika maasssa. Tai onhan tuo nytkin, mutta luojan kiitos ei ihan yksin tarvitse yrittää pärjätä.
En oikeastaan osaa neuvoa... Kun en saa itseänikään kaivetuksi tästä kuopasta ylös. Voin vain sanoa että et ole ainut. Yritä päästä omillesi. Mene vaikka töihin vuodeksi tai kahdeksi ja hanki oma kämppä. Ehkä mielesi virkenee ja itseluottamus kohenee kun tunnet että pärjäät yksinkin.
Mitä tarkoittavat sanat "itsenäistyä" ja "pärjätä omillaan"?
No ne tarkoittavat sitä, että muuttaa omaan asuntoon asumaan ja hankkii itse elantonsa. Sitä minä tarkoitin ainoastaan :)
"Sillä vanhempasi ovat voineet ihan täysin vain luovuttaa kohdallasi"
Jaahas, ymmärsit näköjään toisenkin kohdan kokonaan väärin. Vanhempani eivät ole luovuttaneet kohdallani, vaan MINÄ olen luovuttanut vanhempieni kohdalla. Toisin sanoen, miksi enää olla heidän kanssaan tekemisissä ja kaveerata, kun heivät kuuntele eivätkö kunnioita yhtikäs ketään? Eivät edes minua, joka olen kaiket päivät kiltisti kotona enkä tee mitään (esim. tule krapulassa kotiin yrjöämään). On se niin helppo olettaa kun monet niin tekevät, että sitten minäkin tekisin... Voi sentään, taisi mennä viesti vain vähän väärään osoitteeseen!
Kiitos kun otit kantaa :)
Tuo minun kaverini sattuu kyllä olemaan ihan naispuolinen :D (minustakin se on todella outoa!)
En aio mennä töihin kokopäiväisesti, vaan aion yrittää työskennellä opiskelun ohella. Se tulee olemaan rankkaa, mutta parempi sekin kuin olla himassa muiden arvosteltavana ja ei-kenenkään kuunneltavana.
...vastaus tuohon olisi ollut ANTEEKSI. Jotenkin tätä ketjua lukiessa juolahtaa mieleen, että saattaapa jotain syytä tilanteeseen olla sinussakin.
kun ei tunne tilannetta tarpeeksi hyvin.
Tarvitsen sitä paitsi neuvoja -en haukkumisia. Ihan tiedoksi vain..
...ihan vain tuota tilannetta, joka on täältä luettavissa eli kaikkien tiedossa. Pyydät tukea ja neuvoja, ja kun joku hyvää hyvyyttään yrittää sanoa jotain rohkaisevaa, vastaat ihan törkeästi. Jos samoin käyttäydyt muualla niin... Ja jos havaitsee käyttäytyneensä huonosti, ei sitä kypsä ihminen kuittaa niin, että kaikkihan tässä sössivät, vaan pyytää anteeksi.
Jos vain ryvet ja paasaat ja itket omia juttujasi koko ajan muille, ei ole ihme, jos he väsyvät kuuntelemaan! Erityisesti, jos ryhdyt heti moittimaan vilpittömiäkin tukemis- ja auttamisyrityksiä.
Kannattaa hankkia ammattiapua, jotta ystävyys- ja perhesuhteet voisivat normalisoitua vastavuoroisiksi. Läheisesi ovat ehkä väsyneet eivätkä enää tiedä, miten voisivat auttaa.
Harvemmin tulen valittaneeksi yhtään mistään toisten seurassa. Eri asia on tietysti silloin, kun olen yksin. Silloin saatan valittaa ja kirjoitan valitukset tänne nettiin (en halua lisätä muiden ihmisten taakkaa, jokaisella on jo entuudestaan omia murheita).
Noniin, pikkuinen, mikä sinun neuvosi olikaan? "HAE AMMATTIAPUA". Okei, ehkä minun pitäisi lopettaa tämä Suomi24:n palstan käyttäminen, niin kukaan ei tulisi tuollaista ehdottaneeksi. Olin aika yllättynyt! :D
Mjaah. Etkö alkuperäisessä viestissä kertonutkaan saattavasi itkeä koko päivän? Eihän se ole ihan normaalia. Kuka tahansa saattaa jossain elämäntilanteessa tarvita ulkopuolista apua. Ammattiavun suositteleminen ei ole useinkaan hullumpi neuvo, eikö se tarkoita sitä, että suosittelija pitäisi sinua hulluna.
Nimitteletkö muuten useinkin itseäsi kaksi kertaa vanhempia ihmisiä pikkuisiksi xD Vaikka olenkin täti, en silti usko pelkkään päänpaijaukseen ja siksi tuli puututtua käytökseesi. Jos vanhempasi ovat ennen olleet rakastavia ja ystäväsi hyviä, niin jokin heidän muuttumisensa varmaan selittää. Olet nyt hyvin haastavassa ja itsekeskeisessä elämänvaiheessa, mikä on ihan tavallista. Et voi kuitenkaan odottaa toisilta ihmeitä ja jatkuvaa kiinnostusta sinun asioihisi. Toisaalta tarvitset kuuntelijaa ja keskusteluapua, sitähän sinä täältäkin haet.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja armollisuutta paitsi itseäsi myös muita kohtaan. Eipä tädiltä enempiä:)
Otetaas ihan rauhallisesti... Yksi asia kerrallaan...
"Nimitteletkö muuten useinkin itseäsi kaksi kertaa vanhempia ihmisiä pikkuisiksi"
En voi tietää ikääsi, kun kirjoitat tänne anonyyminä, mutta päättelin sanomisistasi että olisit aika nuori. Erehdyin siis, eihän se haittaa?
"Vaikka olenkin täti, en silti usko pelkkään päänpaijaukseen ja siksi tuli puututtua käytökseesi"
Et sinä mitään minun käytökseeni PUUTTUNUT, vaikka tunnutkin kovasti uskottelevan sitä itsellesi. Kai olet sentään tietoinen siitä, että netissä jokainen kätkee oman henkilöllisyytensä? :)
"Olet nyt hyvin haastavassa ja itsekeskeisessä elämänvaiheessa"
Muutan erilleni vanhemmistani -----> "itsenäinen"
(eri asia kuin itsekeskeinen)
"Et voi kuitenkaan odottaa toisilta ihmeitä ja jatkuvaa kiinnostusta sinun asioihisi"
Vuoroin vieraissa... Jos itse kuuntelen ihmisiä hyvin, enkö saisi olettaa samaa myös heiltä??
"Toisaalta tarvitset kuuntelijaa ja keskusteluapua, sitähän sinä täältäkin haet"
En nyt varsinaisesti.. varsinkaan jos kuuntelijoiden tarjonta on tosiaan tuollaista xD
Olisin voinut aivan hyvin kirjoittaa 'tarinani' päiväkirjaa, mutta tulinkin sen kirjoittaneeksi tänne! Aivan sama se, koska lukijoiden kertomuksista nämä palstat juuri nimenomaan tulevat täyteen.
Sanoisit nyt jotain :)
Ei kai tämä keskustelu tähän päättynyt? ;)
Duunissa käyvät ihmiset menevät yleensä puolilta öin nukkumaan...
Anteeksi jos ymmärsin asiasi väärin, mutta lupaathan seuraavalla kerralla kirjoittaa niin selkeästi että puoliunessa olevakin tajuaa sen, lupaathan. Sitten takaisin keskusteluun:
harrastatko mitään? Jos et, niin voisit aloittaa jonkun harrastuksen, missä pääset tutustumaan uusiin ihmisiin. Kansalaisopistosta löytäisit varmasti jotakin sinuakin kiinnostavaa ja sieltä löytäisi myös paljon uusia ihmisiä joihin tutustua.
helpommin sanottu kuin tehty, mutta kiitos kuitenkin neuvosta! :)
Harkitsen asiaa...
Vaikuttaa osittain samalta mistä itse olen joutunut kärsimään. Onneksi äitini luona sentään kaikki oli kunnossa, mutta isäni luona on ollut todella vaikeaa. Vanhempani siis erosivat ollessani kolme ja isä lähti ulkomaille töihin pitkäksi aikaa.
Isä muutti takaisin Suomeen ja perusti uuden perheen johon en oikein koskaan ole päässyt todelliseksi jäseneksi. Mukamas ollaan samaa porukkaa jne. mutta oloni on aivan kuin olisin jossakin vieraassa paikassa kylässä. En pysty olemaan oma itseni. Varon tekemisiäni, mietin uskallanko edes ottaa jääkaapista jotakin ruokaa koska se saattaa olla varattu velipuolelleni. Sen syömisestä tulisi sitten palautetta. Kurjaa elää silmissä kiilto siitä, että pääsee vihdoinkin eroon heistä, muuttamaan pois. Vuosi sitten joudun teknisistä syistä muuttamaan äitini luota pois, mutta Luojan kiitos äitipuoli ja isäpuoli ovat ulkomailla töissä joten suurimman osan ajasta voin oleskella täällä yksin. Silloin on kovin mukavaa, mutta heti kun he saapuvat menee kaikki jälleen vaikeaksi. Toisin kuin sinä, minä en edes odota heiltä minkäänlaista tukea (olen jo tottunut ettei sellaista tule). En kaipaa sitä, se varmasti helpottaa minun tilannettani mutta jos (ja kuten normaalisti pitäisi) sinä haluat tukea ja läheisyyttä, on harmillista että et sitä saa:|
Anteeksi, ei tästä kirjoittamisestä nyt oikein tule mitään. Mutta pysy vahvana! Älä sorru nyt vaikka elämäsi onkin muuttumassa paljon.
"Mutta pysy vahvana! Älä sorru nyt vaikka elämäsi onkin muuttumassa paljon"
Tuo oli ihanasti sanottu =)
Minäkin toivon sinulle paljon jaksamisia.. Minkäs ikäinen muuten olet?
Mittariin tuli viime kuussa 19. Olen lohduttautunut, kunhan tämän vuoden vielä jaksan niin sitten on armeijan ja opiskelujen aika. Ei enää paluuta tähän hullumyllyyn
Olipa kerran 15-vuotias tyttölapsi, jolla oli muutto edessä. Omaan kotiin, kauas vanhemmista. Vanhemmiltako tukea? Ehkäpä sen verran, että raha-asioista ja muista sellaisista teknisistä asioista keskusteltiin, kaikki muu sivuutettiin. Aivan kuten sinun tapauksessasi. Tuota tyttöä oli aina kohdeltu vanhempana ja kypsempänä kuin olikaan, joutunut aina yksin vastaamaan teoistaan loppukädessä.
Katsoessani tuon tytön silmien läpi, en tajua mitä täysi-ikäinen ruikuttaa. Kun toisilla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta tuollaiseen, mitä sinä kutsut heikkoudeksi.
Sinuna ottaisin itseäni niskasta kiinni ja alkaisin hoitaa omaa elämääni kuntoon. Toisaalta, ehkä se on ilkeästi sanottu.
Tekstistäsi sai kyllä sen kuvan, että ehkä muukin mättäisi kuin vanhempiesi käytös, mikä minusta saattaa jopa johtua siitä, että he koittavat saada sinut muuttamaan. Oletko harkinnut käydä jonkun auttajan juttusilla? Saisit pahaa oloasi purettua ja kenties vähän voimia elämään.
Onnea.
"Tekstistäsi sai kyllä sen kuvan, että ehkä muukin mättäisi kuin vanhempiesi käytös, mikä minusta saattaa jopa johtua siitä, että he koittavat saada sinut muuttamaan"
Niin he varmasti koittavatkin.. Eivät tosin myönnä sitä ääneen, mutta se on luultavasti motiviina heidän käytökseensä. Tuntuu välillä siltä, että he oikein korostaisivat minulle sitä, etteivät välitä! (omien henkisten voimavarojensa tehostuksella)
"Oletko harkinnut käydä jonkun auttajan juttusilla? Saisit pahaa oloasi purettua ja kenties vähän voimia elämään."
Kun se paha olo tulee juuri nimenomaan kotoolta, kun kukaan ei siellä välitä.... Kun muutan, tilanne muuttuu?
piti kirjoittaa "motiivina"..
"Kun muutan, tilanne muuttuu" lauseen loppuun minun ei pitänyt lisätä kysymysmerkkiä, vaan pisteen :)
moi panisin sua jos annat
En anna, osta tekovagina.
Terve!
Olen nyt lueskellut tätä ketjua ja haluan kommentoida vain pariin asiaan, ei en halua loukata, ei tämä ei ole hyökkäys, tämä on vain väsyneen opiskelijan iltaviesti. :>
Tilanne on todella vaikea. Välit vanhempien kanssa heikot, itse uskot siihen, että kun muutat pois niin ongelmat katoavat. Oletko jonkunnäköisessä oravanpyörässä?
Ahdistaako sua se, ettei sun vanhempia kiinnosta, et sua ahdistaa? (tai, että sulla on paha olo)
Liittyen erään aikaisemman kommentoijan kommenttiin "itsekeskeisyydestä". Niin se oli oletettavasti viittaus Erikssonin elämänkaariteorian 5 ja 6 vaiheen väliin. Katsos toi itsenäistymisen vaihe on sellainen, jossa tarkastellaan itseään ja siinä täytyy olla itsekeskeinen.
Viimeinen kommenttini liittyy tosiaan tuohon poismuuttamiseen. Tietenkin sun täytyy muuttaa pois, mikäli susta tuntuu siltä, että se on ainut ratkaisu. Mut sä et saa paeta niitä ongelmia. Sun täytyy hoitaa välit kuntoon sen jälkeen, joko niin, että otatte etäisyyttä ja sitä kautta hautaatte vanhat konfliktit tai sitten puhutte reilusti.
Kirjoita vaikka kirje vanhemmillesi, niin ehkä ne tajuavat.
Oikeasti voimia ja jaksamisia! Itsenäistyminen on kivaa ja jännää aika, siinä kasvaa tosi paljon ja siinä muuttuu aika paljon lyhyessä aikaa.
Toivon sulle kaikkea parasta ja uskon, että saat ongelmasi hoidettua. Usko itseesi, niin kaikki on mahdollista!
Terveisin,
Jussi