Hymyilyttää... Hymyilyttää niin hitosti. Naurattaa suorastaan...
Yritän hillitä nauruni, sillä olen ihmisten keskuudessa. Naura sitten kotona, hihitän itselleni, naura sitten kun sillä ei ole enää väliä!
Jalkaani sattuu pikkuisen, ja hypin yhdellä jalalla tieni metrosta ulos. Aurinko loistaa silmiin kuin haukikalan selkäevät, ja nostan käteni estääkseni sokaistumisen. Mihin nyt pitikään? Otanko tämän, vai tämän, vai tämän pikkuisen tästä... Eikun otan tuon ja laitan sen tuonne.
Tämä on liian monimutkaista. Tai jos voisin huonosti, tämä voisi olla helpompaa. Tällä hetkellä maailma kasautuu ympärilleni odottamaan hurraahuutojen kanssa, koska mahdankaan kaatua - mutta sitä he saavat kyllä kunnian odottaa vaikka kuinka kauan. Minä lennän nyt, katsokaa ihmiset, katsokaa!
Hypin edelleen yhdellä jalalla ostamaan itselleni kankaasta valmistetun kotimaan lipun. Hyräilen itsekseni maksaessani sen, ja saan myyjän yhtymään hyräilyyn. Sanon hänelle, että muutaman minuutin päästä olen kotona. Hän hymyilee ja sanoo, että on onnellinen puolestani. Minä hymyilen ja sanon, että otan osaa hänen suruunsa. Hän kysyy, miksi. Minä sanon, etten tiedä. Hän lakkaa hymyilemästä. Minä en. Pyydän anteeksi, ja lähden hyppimään kohti seuraavaa metroa.
Keskusasemalle, ehkä. Vai Farumiinko tässä pitikin? Eeeiei, nyt menen ihan sekaisin. Istuudun hetkeksi odottelemaan hengitykseni tasoittumista kangaslippuuni kääriytyneenä. Mihin minun pitikään mennä? Voisin ostaa juotavaa ja miettiä sitä sitten myöhemmin - eihän minulla nyt enää ole mikään kiire minnekään.
Ohikulkevat ihmiset hymyilevät minulle, ja minä hymyilen heille koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Katson kaikkia ihmisiä silmiin niin kauan kuin mahdollista. Ne harvat, jotka huomaavat sen, katsovat merkillisesti. Silloin hymyilen lisää.
Hih, metro raiteelta kaksi. Niinhän se olikin. Hienoa että muistin.
Paljon ihmisiä metrossa, ja he hymyilevät, tai sitten eivät. Joku huutaa äidilleen. Joku huutaa lapselleen. Minä huudan pääni sisällä lähinnä riemusta. Enää muutama minuutti, enää muutama metri, olen ihan pian kotona...
Avaan oven ja kirkkaat valot lyövät kasvojani vasten. Alan nauraa ääneen ja kaadun lattialle puoliksi tahattomasti. Hengitän syvään ja katselen ihmisten kenkiä, kun he hiihtävät ohitseni tehden mitä tärkeämpiä asioita ja siirtoja. Renkaita, valoja, ihmisiä, tossuja.
Millaista kotona oli? kuulen ääni kysyvän yläpuoleltani.
Yritän hillitä nauruni, sillä olen ihmisten keskuudessa. Naura sitten kotona, hihitän itselleni, naura sitten kun sillä ei ole enää väliä!
Jalkaani sattuu pikkuisen, ja hypin yhdellä jalalla tieni metrosta ulos. Aurinko loistaa silmiin kuin haukikalan selkäevät, ja nostan käteni estääkseni sokaistumisen. Mihin nyt pitikään? Otanko tämän, vai tämän, vai tämän pikkuisen tästä... Eikun otan tuon ja laitan sen tuonne.
Tämä on liian monimutkaista. Tai jos voisin huonosti, tämä voisi olla helpompaa. Tällä hetkellä maailma kasautuu ympärilleni odottamaan hurraahuutojen kanssa, koska mahdankaan kaatua - mutta sitä he saavat kyllä kunnian odottaa vaikka kuinka kauan. Minä lennän nyt, katsokaa ihmiset, katsokaa!
Hypin edelleen yhdellä jalalla ostamaan itselleni kankaasta valmistetun kotimaan lipun. Hyräilen itsekseni maksaessani sen, ja saan myyjän yhtymään hyräilyyn. Sanon hänelle, että muutaman minuutin päästä olen kotona. Hän hymyilee ja sanoo, että on onnellinen puolestani. Minä hymyilen ja sanon, että otan osaa hänen suruunsa. Hän kysyy, miksi. Minä sanon, etten tiedä. Hän lakkaa hymyilemästä. Minä en. Pyydän anteeksi, ja lähden hyppimään kohti seuraavaa metroa.
Keskusasemalle, ehkä. Vai Farumiinko tässä pitikin? Eeeiei, nyt menen ihan sekaisin. Istuudun hetkeksi odottelemaan hengitykseni tasoittumista kangaslippuuni kääriytyneenä. Mihin minun pitikään mennä? Voisin ostaa juotavaa ja miettiä sitä sitten myöhemmin - eihän minulla nyt enää ole mikään kiire minnekään.
Ohikulkevat ihmiset hymyilevät minulle, ja minä hymyilen heille koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Katson kaikkia ihmisiä silmiin niin kauan kuin mahdollista. Ne harvat, jotka huomaavat sen, katsovat merkillisesti. Silloin hymyilen lisää.
Hih, metro raiteelta kaksi. Niinhän se olikin. Hienoa että muistin.
Paljon ihmisiä metrossa, ja he hymyilevät, tai sitten eivät. Joku huutaa äidilleen. Joku huutaa lapselleen. Minä huudan pääni sisällä lähinnä riemusta. Enää muutama minuutti, enää muutama metri, olen ihan pian kotona...
Avaan oven ja kirkkaat valot lyövät kasvojani vasten. Alan nauraa ääneen ja kaadun lattialle puoliksi tahattomasti. Hengitän syvään ja katselen ihmisten kenkiä, kun he hiihtävät ohitseni tehden mitä tärkeämpiä asioita ja siirtoja. Renkaita, valoja, ihmisiä, tossuja.
Millaista kotona oli? kuulen ääni kysyvän yläpuoleltani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Typoan. Korjatkaatte sana ääni sanalla äänen. Ei muuta, jatkakaa
En oikein tajunnut kirjoitustasi, mutta se tuskin oli tarkoituskaan? Kirjoitus tosin kantoi itsensä juurikin tuolla salaperäisyydellään sekä omituisella kepeydellään. Oli pakko saada tietää mitä siinä lopuusa tapahtuu (itse veikkasin pommia yms.) ja loppu oli jotenkin pysäyttävä sekä kysymyksiä herättävä. Ja perkele, siitä ei selvinny mitään!!! Joten koukkuun jäi jotenkin ;)
Tosin jotenkin lauseen rakenteet ja sanamuodot tökkivät hetkittäin. En osaa tätä sen paremmin selittää (varsinkaan, kun en itse osaa kirjoittaa mitenkään virheetöntä suomea), mutta olisin kaivannut ehkä hoitumpia rakenteita, hieman hinotunteisempaa kynää (älä kysy, yritä ymmärtää). Teksti siis oli hyvää, mutta sanojen pienellä hiomisella siitä saisi loistavan. Itse tykkäsin ja en useinmiten jaksa lukea netti tarinoita loppuun, mutta tämä oli pakko.
Mutta jotenkin, kaipaisin selitystäsi tekstillesi, se on niin hullu, että herätti miljoona kysymystä ja jotenkin jäi tyhjä tunne, kun vastauksia ei herunnut.
Kuulostat suorastaan ihan aivan multa. Minulta siis. Täsmälleen yhtä sairasta. :D On ihan seonnut olo.