Ollaan oltu 5 vuotta mieheni kanssa yhdessä. Miehellä 6v.lapsi. Alussa kaikki meni hyvin. Mutta 2.vuoden tienoilla minun suhtautumiseni lapseen alkoi muuttua. Olin nuori kun aloimme seurustella, enkä todellakaan olisi tahtonut lasta taloon siinä iässä. Tyhmä kun olin, en tiennyt mitä tuleman pitää. Miehen lapsi meillä vain joka toinen vkloppu, mutta sekin tuntuu liian pirkältä ajalta.
Mitä enemmän ajattelen yhteisiä lapsia, sen vähemmän niitä haluan. Tahtoisin elää vapaata elämää, jossa ei olisi tällaisia esteitä. Minnekään ei voi muuttaa tai mitään suunnitella ilman, että lapsi otetaan huomioon. Rahat ovat tiukoilla ja silti lapselle tarvisi kaikkea ostaa. Tuntuu, että miehelleni lapsi on aina pääasia ja sen takia itkee, ei minun. Tuntuu kuin seurustelisin jonkun "jämän" kanssa, en saa kokonaista miestä, vain osan, josta joku on jo ottanut palasen.Mielestäni rakkauden ei kuulu olla sellaista. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa rakastettu.
Mistä tämä typerä tunne johtuu? Miksi olen mustasukkainen lapselle? Jos saisin valita uudestaan, en koskaan ottaisi miestä, jolla lapsi!Olen aina saanut elää vapaata elämää. Tämä on minulle sellainen henkinen rasite. Miehelleni olen kaiken avoimesti kertonut, mutta haluaa silti yrittää. Ehkä ero on ainoa vaihtoehto. Kiinnostaisi vaan tietää, että missä vika.
Mitä enemmän ajattelen yhteisiä lapsia, sen vähemmän niitä haluan. Tahtoisin elää vapaata elämää, jossa ei olisi tällaisia esteitä. Minnekään ei voi muuttaa tai mitään suunnitella ilman, että lapsi otetaan huomioon. Rahat ovat tiukoilla ja silti lapselle tarvisi kaikkea ostaa. Tuntuu, että miehelleni lapsi on aina pääasia ja sen takia itkee, ei minun. Tuntuu kuin seurustelisin jonkun "jämän" kanssa, en saa kokonaista miestä, vain osan, josta joku on jo ottanut palasen.Mielestäni rakkauden ei kuulu olla sellaista. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa rakastettu.
Mistä tämä typerä tunne johtuu? Miksi olen mustasukkainen lapselle? Jos saisin valita uudestaan, en koskaan ottaisi miestä, jolla lapsi!Olen aina saanut elää vapaata elämää. Tämä on minulle sellainen henkinen rasite. Miehelleni olen kaiken avoimesti kertonut, mutta haluaa silti yrittää. Ehkä ero on ainoa vaihtoehto. Kiinnostaisi vaan tietää, että missä vika.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin se vaan on, että se toisen lapsi saattaa olla rasite. Miehen ajasta ei paljon jää sinulle. Ja mitä enemmän huomiota pyydät, sitä enemmän lapsi sitä saa sinun asemastasi. Isähän haluaa suojella lastaan ja jakaa huomiota ikäänkuin huonolla omallatunnolla, koska sinunlainen vaativa nainen asuu samassa huushollissa.
Minä itse en sopeutunut tilanteeseen, ja lähdin pois. En kertakaikkiaan halunnut jäädä toiseksi lapselle. Siitä kokemuksesta opin ettei enää lapsellisia miehiä..ei koskaan.
Hyvä kuulla, että joku muukin ajattelee samalla lailla. Lueskelin näiltä palstoilta jonkun kommentin, jossa sanottiin, että suhteessa tärkeintä on vanhempien välinen rakkaus. Lapset muuttavat pois ja vanhemmat jäävät keskenään, silloin heillä ei ole kuin toisensa.Ja jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, niin lapsetkaan eivät ole onnellisia. Mielestäni tuossa oli hyvä pointti. Kyllä se niin on, että onnellisimmat lapset ovat onnellisten vanhempien tulosta.
Mieheni on minulle lukuisia kertoja sanonut, että minä olen hänelle tärkein ja lapsi omalla tavallaan. Hän on luvannut tehdä kaikkensa, että minulla olisi hyvä olla silloin kun lapsi on meillä. Hän sanoi, että jos lapsi olisi hänelle tärkeintä maailmassa, hän ei olisi kanssani, vaan keskittyisi pelkästään lapseensa ja olisi tämän kanssa niin paljon kuin voisi.
Ehkä tämä on vain omaa mustasukkaisuusharhaa.Kyllä se mies minusta välittää, koska ottaa minutkin huomioon.
Täytyisi vaan opetella olemaan ne kaksi päivää ilman pahaa oloa. Se tässä kaikista vaikeinta on ja se kun ei itsellä ole lasta kohtaan tunteita.
Vaikka sinulle tuli ero miehestäsi, niin mielestäni teit oikean ratkaisun, koska varmasti on helpompi elää suhteessa, jossa ei lapsia kummallaakaan! Itse en suosittele kenellekään!
jos et pysty hyväksymään lasta sinun velvollisuutesi on lopettaa suhde. Lapsella on oikeus isäänsä, sinulla ei mieheen.
Et ole yksin , täällä melkein prikulleen sama tilanne ja samat fiilarit..! Silti sitä odottaa vain jotakin "muutosta" ja sinnittelee eteenpäin. Harmittaa pirusti että on tullut rakastuttua lapselliseen mieheen.. ..voi kun voisi kelata aikaa hieman taaksepäin..
Jos olisin suhteen alkuvaiheessa tuntenut samoin, tuskin olisimme enää yhdessä. Näin jälkeenpäin se on jo vaikeaa...
Oletko puhunut asiasta miehesi kanssa?
Minulla on osaksi takana näissä tunteissani se, että lapsen äiti on käyttäytynyt alusta asti lapsellisesti ja yrittänyt sotkea suhdettamme. En osaa ajatella, että lapsi on myös mieheni oma ja siinä on paljon myös mieheni piirteitä.
Lisäksi olen huomannut, että tulen lapsen kanssa paljon paremmin toimeen,kun olemme kaksistaan. Se varmaan voisi kertoa juuri tuosta mustasukkaisuudesta...tiedä häntä. Kun vaan tietäisi mitä tehdä...
Koitas tätä: Lapsi on syytön syntymäänsä, ei voi sille mitään kuka hänen äitinsä tai isänsä on, ei voi sille mitään että rakastaa isäänsä ja kaipaa tältä asioita. On vain pikkuinen lapsi, turvan hakija rikkinäisessä maailmassa.
Voitko muistaa itseäsi sen ikäisenä, voitko muistaa mitä kaipasit isältäsi, voitko muistaa kuinka avuton sen ikäisenä kaikesta uhmakkuudesta huolimatta onkaan. Osaatko kuvitella miltä sinusta olisi sen ikäisenä tuntunut vanhempien ero ja isän näkeminen harvakseltaan? Jos siihen asemaan pystyy menemään, ei ole kovin vaikeaa ottaa erilaista asennetta sitä pikkuista lasta kohtaan. Syytön hän koko tilanteeseen on.