Kävin kiittämässä tuestanne, kokemuksien jakamisesta ja minun kysymyksiini vastaamisesta huomatessani olevani vihdoin raskaana. Tästä on kaksi viikkoa.Kaksi ja puoli viikkoa olikin yhteensä sitä suunnatonta onnea ja olen taas täällä. Kesken meni pikkuiseni. Takaisin hoitoihin taas. Takaisin tänne kyselemään ja hakemaan tukea. Tämä on niin kovin rankkaa. Välillä haluaisi luovuttaa mutta sitä en suostu tekemään. Koskaan. Olen vihainen. Tämä on niin epäoikeudenmukaista!
Voimia teille kaikille toivon!
Voimia teille kaikille toivon!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen todella pahoillani puolestasi.
Itse en ole edes päässyt vielä tuosta plussasta nauttimaan, mutta varmasti on vielä rankempaa pettyä tuon plussan jälkeen... joskus on tullut mieleeni, että miten sitä koskaan uskaltaa siitä plussasta iloita, kun kaikki on kuitenkin niin epävarmaa...On tämä maailma rankka paikka, ja vielä rankempi, kun tämänkaltaisten asioiden kanssa painitaan. Kyllä välillä on sanat hukassa ja voimat lopussa, mutta kummasti ne aina löytää uudestaan! Toivon että sinäkin taas jaksat lähteä uuteen yritykseen. Muista että meitä on monta täällä tukemassa ja kannustamassa sinua vaikka ei ehkä kaikki jaksakaan vastata.
Muistan miten paljon lohtua täältä saa ja siksi tulin takaisin. Tämä on paikka, jossa pettymyksiä ja iloja voi jakaa niiden ihmisten kanssa, jotka painivat saman ongelman kanssa kuin minäkin. Jollakin omituisella tavalla lohduttaa kuulla, ettei ole ainoa pariskunta jolla näin on, vaikken tietenkään toivo tällaista kenellekään.
Päivä päivältä alkaa tuntua normaalilta. Nyt menkkoja odottelen, jotta uusi yritys voisi lähteä taas käyntiin. Lääkärit kyllä suosittelevat pitämään yrittämisessä muutaman kuukauden tauon henkisistä syistä. Mitä sekin tarkoittaa? Se muutaman kuukauden tauko? Alan syömään pillereitä taas ja odottelen niitten lopettamisen jälkeen kehon normaalitoimintaan palaamista, niinkö? Ymmärrän tietenkin, ettei ovulaatiota tapahdu itsekseen km:n jälkeen ihan heti, mutta onneksi sekin asia varmistetaan hormoneilla. Minä en yksinkertaisesti suostu luovuttamaan. Pakko uskoa, vaikkei aina jaksaisikaan. Kunpa ei menisi taas seuraavaan plussatulokseen ihan näin monta vuotta. Onneksi sentään parisuhde on loistava. Huonomman miehen kanssa ei viitsisi edes yrittää tätä.
Olen iloinen puolestasi myös siitä että sinulla on sellainen mies joka tukee sinua kaikessa. Meilläkin on normaali elämä ihan ok, mutta näitten hoitojen suhteen olemme aika erillämme, mies ajattelee ja suree (ehkä) itsekseen. Ja minä kärsin osittain myös siitäkin, kun ei ole oikein kehen aina turvautuisi. Toistaiseksi olen vielä jaksanut, toivottavasti tulevaisuudessakin...
Tsemppiä ja ollaan kuulolla! ;)
Otan osaa menetykseesi.
Tämä on kovin rankkaa muutenkin, ei kenenkään pitäisi enää joutua noin kovia kokemaan.
Itse ajattelin, kun eka siirretty alkio ei kiinnittynyt, että parempi näin. Mieluummin ei onnistu ollenkaan, kun onnistuu ja sitten joutuu kuitenkin pettymään.
Voimia sinulle, älä luovuta, kyllä se onni joskus vielä hymyilee, meille kaikille.