miten oli ennen toisenlaista elämä.
En nyt tarkoita aikaa viime kymmeniltä, vaan aikaa ennen Tv:n tuloa.
Olen asunut yli kaksi vuotta tässä nykyisessä talossa, talossa on 30 asuntoa, niistä 9 omassa käytävässäni.
En ole käynyt yhdessäkään naapurissani tänä aikana.
Kaikkia asukkaita en edes rervehdi, eli en tunne.
Tästä aasinsilta entisiin aikoihin.
Asun vanhempieni kanssa talossa, missä oli 18 asuntoa, iso komia kivitalo, ikkunalaudatkin puoli metrisiä.
Käytäviä oli kolme ja kerroksia samoin, kaikki asukkaat tunsivat toisensa, lapsia pihalla jokainen valvoi ja "komensi"
Piha oli suuri, pensasaidalla rajattu, siellä pelattiin nelimaalit ja muut pelit.
Liiterin vinneillä oli kesällä kodit leikeille, pihassa piirileikit pyörittiin, kaikki oli suurta perhettä.
Uimaan mentiin jo toukokuussa, suurin laumoin, toinen toistansa vartioiden, hoivaten.
Sitten se aikuisten kanssakäyminen.
Seinänaapurimme kopautti kolmekertaa seinään, merkki, tuleppa kahville ja äiti kipitti vinnin kautta toiselle puolelle kahville.
Asuimme kolmannessa kerroksessa ja matka oli näin lyhyempi vintin kautta, mikä oli talon läpi menevä.
Siellä kuivattiin talvella pyykit ja oli lapsen mielestä hyvin pelottava, yksin ei sinne miellellään menty.
Äitini oli kotiäiti, niinkuin siihen aikaan moni muukin ja hän teki kaiken mahdollisen kotona.
Siispä usein, kun oli leivän tekopäivä, lämpimäisiä vietiin useallekin naapurille, ei koko leipää, vaan puolitettuina.
Äidin leipä olikin niin hyvää, että vesi kielelle kihahtaa, pelkästä muistosta.
Muistelen, että lapsiakin otettiin hoitoon, jos oli menoja mihin ei voinut heitä mukana viedä.
Kaipaan jotain tämän kaltaista yhteyttä tänäkin päivänä, se oli lämminhenkistä, toisistaan välittämistä, mikä on tämän ajan ihmisiltä unohtunut.
Vai kultautuuko muistot, toki siihenkin aikaan oli riitaa naapuristen kesken, mutta kyllä yhteiselo oli kumminkin ihan mielekästä.
Paljon on kaikenlaista muisteltu, mutta tuleeko mieleen jotakin lapsuuden naapureista, yhteisistä leikeistä, yleensä sen ajan elintavoista.
Kirjautuminen unohtui, mutta enjaksa uusiksi laittaa, menköön näin;))DD
En nyt tarkoita aikaa viime kymmeniltä, vaan aikaa ennen Tv:n tuloa.
Olen asunut yli kaksi vuotta tässä nykyisessä talossa, talossa on 30 asuntoa, niistä 9 omassa käytävässäni.
En ole käynyt yhdessäkään naapurissani tänä aikana.
Kaikkia asukkaita en edes rervehdi, eli en tunne.
Tästä aasinsilta entisiin aikoihin.
Asun vanhempieni kanssa talossa, missä oli 18 asuntoa, iso komia kivitalo, ikkunalaudatkin puoli metrisiä.
Käytäviä oli kolme ja kerroksia samoin, kaikki asukkaat tunsivat toisensa, lapsia pihalla jokainen valvoi ja "komensi"
Piha oli suuri, pensasaidalla rajattu, siellä pelattiin nelimaalit ja muut pelit.
Liiterin vinneillä oli kesällä kodit leikeille, pihassa piirileikit pyörittiin, kaikki oli suurta perhettä.
Uimaan mentiin jo toukokuussa, suurin laumoin, toinen toistansa vartioiden, hoivaten.
Sitten se aikuisten kanssakäyminen.
Seinänaapurimme kopautti kolmekertaa seinään, merkki, tuleppa kahville ja äiti kipitti vinnin kautta toiselle puolelle kahville.
Asuimme kolmannessa kerroksessa ja matka oli näin lyhyempi vintin kautta, mikä oli talon läpi menevä.
Siellä kuivattiin talvella pyykit ja oli lapsen mielestä hyvin pelottava, yksin ei sinne miellellään menty.
Äitini oli kotiäiti, niinkuin siihen aikaan moni muukin ja hän teki kaiken mahdollisen kotona.
Siispä usein, kun oli leivän tekopäivä, lämpimäisiä vietiin useallekin naapurille, ei koko leipää, vaan puolitettuina.
Äidin leipä olikin niin hyvää, että vesi kielelle kihahtaa, pelkästä muistosta.
Muistelen, että lapsiakin otettiin hoitoon, jos oli menoja mihin ei voinut heitä mukana viedä.
Kaipaan jotain tämän kaltaista yhteyttä tänäkin päivänä, se oli lämminhenkistä, toisistaan välittämistä, mikä on tämän ajan ihmisiltä unohtunut.
Vai kultautuuko muistot, toki siihenkin aikaan oli riitaa naapuristen kesken, mutta kyllä yhteiselo oli kumminkin ihan mielekästä.
Paljon on kaikenlaista muisteltu, mutta tuleeko mieleen jotakin lapsuuden naapureista, yhteisistä leikeistä, yleensä sen ajan elintavoista.
Kirjautuminen unohtui, mutta enjaksa uusiksi laittaa, menköön näin;))DD
Vastaukset 34
Vanhimmat
Vantaalle muutin 1969. Rivitaloyhtiö ,jossa asui lähes 80 hyvin samanikäistä perhettä, muodustui oikein viihtyisäksi.
Talkootyöt, pensasaitojen hoito, sisämaalaustyöt, tiivistystyöt j.n.e. lähensivät asukkaita toisiinsa. Joukossa löytyi kaikenlaisia osaajia, jotka sitten neuvoivat muita. Tykkäsin asua siellä toistakymmentä vuotta.
Ihmiset kävivät ennen kyläilemässä naapureissaan. Ihan arki-iltoinakin. Lapset olivat mukana. Aikuiset juttelivat keskenään, talon emäntä keitti kahvit ja tarjosi sitä mitä talosta löytyi. Lapset leikkivät keskenään milloin mitäkin ja pelasivat pelejä. Nuorilla oli myös mielipaikat, mihin mentiin. Yhteen aikaan mekin pelattiin korttia ja korona-peliä niin, että läksyt meinasi jäädä tekemättä oppikoulua käyviltä. Jotkut isommat kävivät jo töissäkin. Porukalla mentiin elokuviin työväentalolle.
Kylän peltotyöt tehtiin talkoilla syksyllä. Viljanpuinti kuului niihin töihin. Puimakonetta vietiin tilalta toiselle ja talkooväki kulki mukana. Talkooruoat maistuivat ja sauna oli aina töiden jälkeen lämmitetty. Kyllä se olikin pölyistä hommaa. Oli nenän sieraimetkin sisältä mustina. Perunat nostossa avustettiin myös naapureita. Tässä jotain pientä, muut voivat jatkaa.
osaa edes ajatella, millaista voi olla aika ennen TV:tä ja nykyajan mukavuuksia.
Minun lapsuuteni oli niin repaleista aikaa kun olin eräänlaisena heittopussina (olen varmaan aikaisemmin kertonutkin), että muistoja olen kokoillut vähän sieltä, vähän täältä.
Lapsuuskodistani muistan hyvin vähän. Se oli tavallista maalaistalon elämää. Erään heinäntekopäivän muistan hyvin. Naapureita oli heinätalkoissa ja sain hyvin vastuullisen tehtävän: Olin tappityttö, jonka kuului juoksuttaa heinäseipään tappi suuresta säkistä paikoilleen aina kun huudettiin taappityyyttööö! Voi että olin ylpeä tehtävästäni.
Vanhempien kuolinaika on jotenkin ihmeellisesti hävinnyt mielestäni. Olin 5 v kun tulin uuteen kotiin Helsinkiin. Päivä oli sateinen ja junan, jolla tulimme muistan mustaksi ja se piti kovaa kolinaa ja siellä haisi pahalta.
Flemarilla oli leipurinpuoti ja ai että ne muutaman pennin voisarvet olivat sitten hyviä.
Muistan kun olin perheen lasten kanssa katsomassa Armia. En kylläkään nähnyt mitään, mutta mukana piti olla.
Elämäni tasaantui uudessa kodissa vähitellen mutta parasta aikaa oli, kun pääsin maalle Kytäjälle uuden perheen isovanhempien luo. Siellä asuinkin monta vuotta. Ensimmäisenä mummolan joulunani sain sukset ja niissä oli siteet. Rotanloukut.
En aivan kuin uskaltanut ystävystyä naapurien lasten kanssa. Ehkä oli alitajunnassani, että joudun kuitenkin taas jonnekin muualle. Ja oli syynä sekin, että Helsinkiläiset ja Kytäjäläiset lapset katsoivat minua karsaasti (vai vainko luulin) kun olin niitä Mie ja Sie-ihmisiä.
Mummokin oli karjalainen ja hermostui usein vaarille kun tämä ei osannut kunnolla suomen kieltä. Mummo tirisi vaarille: "Sie jos et rupija opettelemmaa oikeeta puhetta nii saat olla siel säkissäis. Mie en viissi siul ain kaikkee selittää monnee kertaa..."
Riittäishän näitä kuitenkin, mutta on kai syytä antaa tilaa toisillekin.
Heinänteko
Hevosia tarvittiin maatalon töissä. Yksi töistä oli heinän korjuu.Heinä niitettiin hevosvetoisella niittokoneella ja
pantiin seipäille.
Kun se oli kuivunut noin viikon, hevoset valjastettiin heinähäkkiin, johon heiniä mätettiin kuivuneilta seipäiltä.
Kun heinäkuorma täyttyi, yritti hevonen pitää kuorman vakaana, että heinien talloja ei horjahtaisi kuorman päältä. Sitten kuorma ajettiin latoon, jonne se purettiin.
Hiekanajo
Kun rakennettiin uutta navettaa, piti rakennukselle hakea hiekat hevospelissä. Kuorma oli raskas ja aina välillä hevonen pysähtyi.
Isä neuvoi, että hevonen tietää itse, milloin on levon aika.
Itse se myös lähti liikkeelle, kun oli levännyt tarpeeksi kauan. Ohjakset piti vain jättää löysälle ja antaa hevosen toimia omin neuvoin.
Metsälaidun
Hevoset vietiin omaan metsään laitumelle. Ratsastimme niillä veljien kanssa ilman satulaa, ns. intiaaniratsastuksena. Jos toinen hevonen oli metsän kätköissä, kun toinen tuotiin portille, viestivät nämä piankin toisilleen hirnumalla ja olivat kohta yhdessä. Joskus vein hevosen myös polkupyörällä, niin että ajoin vieressä ja pidin narusta kiinni. Kerran sidoin narun pyörän tavaratelineeseen, mutta sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mustelmat hurjan kaatumisen jälkeen paranivat parissa viikossa.
Varsat
Hevosemme saivat myös varsoja, etenkin Ilo. Varsat olivat honteloita ja kauniita ja varsomisyönä ei uni tahtonut tulla silmään. Aamulla isä sitten herätteli katsomaan nurmella tepastelevaa uutta hevosta. Kerran varsominen epäonnistui
ja varsan jalka vioittui. Siitä tuli meille lapsille suuri suru, kunjouduimme lemmikistämme pian luopumaan.
Joulukirkko
Joulukirkkoon ajettiin juhlareellä. Reen pohjalla oli hirven talja ja lasten päälle asetettiin vielä ryijy. Lumitierat kopsahtelivat hevosen kavioista reen etufaneriin ja joskus tupsahti lunta lasten silmillekin. Isä istui kuskipukilla ja pimeässä ohitettiin naapuritaloja. Reen aisassa oli juhlakulkunen, jonka ääni kuului kauas. Kun tultiin kirkolle, hevonen sidottiin puomiin
ja sen eteen laitettiin heinäsäkki. Silti hevoset terottivat hampaitaan puiseen puomiin kirkkoväkeä odotellessaan ja joskus torasivatkin, vingahtelivat ja säikyttelivät vieruskaveria valepotkuilla.
Tulomatkalla saatettiin ohittaa naapurin hidas hevonen hangen kautta.
Lypsyreissut
Kun lehmät olivat peltolaitumella, menimme lypsämään ne äidin kanssa hevoskärryllä. Kärryyn otettiin vettä, suolaa, leipäpalasia, maitotonkkia ja maidon tallentamiseen siivilä, jossa oli vanusuodatin. Joskus hyppäsimme kärryn kyydistä kasvimaan kohdalla ja nappasimme naposteltavaksi porkkanoita ja herneitä.
Porkkanat puhdistuivat kun huiskautimme niitä juoksuvauhdissa märkiin heiniin. Joskus istuin kärryssä,
kun äiti lypsi lehmiä. Hevonen söi heiniä ja liikkui laiskasti nurmella. Kerran se ylitti ojan, ja kärryn pyörät jäivät akseleineen ojaan. Siinä oli äidillä ja minulla iso työ, ennen kuin ne olivat paikoillaan. Mutta nauruksihan se lopulta meni.
Savotta
Hevosilla tehtiin savottatöitä. Isä otti parireen, jossa oli etureki ja takareki. Reen pankolle nosteltiin tukkeja suuri kuorma. Kun hevonen oli vahva, se sai melkoisen kuorman kulkemaan. Me lapset keräsimme sillä aikaa männynkäpyjä kaadetuista puista ja myimme ne läheiseen kauppaan. Kaikkein mukavinta oli, kun isän kanssa olimme nuotiolla työn lomassa ja kuumensimme tulella leipäpalasia, joissa oli juustoa päällä. Juusto suli liekissä ja imeytyi leivän sisään. Se oli "nannaa". Hevosella oli eväänä heinää ja jauhoja. Kun tultiin kotiin, hevoset riisuttiin ja niiden annettiin piehtaroida lumella, johon jäivät epäpuhtaudet. Sitten ne vietiin talliin, harjattiin ja niille tehtiin apetta ( olkisilpun ja jauhon sekoitusta). Myös heiniä pantiin eteen ja runsaasti kuivikkeita.
Pimeäreissu
Kerran isä laittoi meidät naapurin Pertin kanssa hevoskärryillä hakemaan maaleja tuparakennukseen osuusliikkestä. Saimme maalit, mutta jäimme kioskille syömään jäätelöitä, joihin olimme saaneet rahat. Ilta pimeni. Oli syksy. Kun tulimme metsätietä pois, emme nähneet mitään. Mutta Pertti tiesi, että ohjakset pitää jättää löysälle. Hevonen näkee tien pimeässä. Kotiin se osasikin, vaikka isä vähän moitti myöhäistä tuloamme.
Kyntö
Kyntötyöt kuuluivat hevosella tehtäviin töihin. Hevosen piti olla tarkkana, että viillos tuli sopiva eikä isän kahvoista pitelemä aura kaatunut. Hevosella myös haravoitiin heinät
( haravakoneella), jyrättiin pelto ( puujyrällä), äestettiin pelto
( haralla), karhittiin pelto ( risukarhilla) korjattiin vilja
( elonleikkuukoneella, joka muistutti helikopteria pitkine haravineen). Myös marja- ja sienireissut tehtiin hevospelissä ja usein oli kärryssä korvo, joka täyttyi metsän antimista.
Hevosen "eläkevuodet"
Isä antoi hevosille myös mahdollisuuden eläkevuosiin.
Kun hevonen vanheni, sen ei tarvinnut kiirehtiä työhommiin. Nuoremmat hevoset sensijaan paiskivat töitä hiki hatussa,
kun vanhukset söivät ruohoa laitumella.
ollut lapsuutesi ja nuoruutesi.
Kaupunkilaislapsena ei ole "hajuakaan" mitä kaikkea jouduitte (saitte) tehdä.
Teillä oli vauras maapaikka, kun hevosiakin useampia, minulle jäi kammo lehmiä kohtaan, kun maalla olessani menin katsomaan lehmän lypsyä.
Lehmä hermostui tuijotuksestani ja potkaisi minua mahaan, ei pahemmin sattunut.
Maalla kylässä olessani, muistan miten tykkäsin leikkiä kaivon kannella, se oli sellainen vinttikaivo, ei siis vaaraa pudota kaivoon.
Saunankin muistan, kun siellä oli pelkkä maa lattiana, muistaakseni sellainen kallio.
Hauska kuulla nuo aiemmatkin kertomat, toivottavasti mielikuvia tulee lisää, niitä olisi kiva lukea.
Maalla koulunkäytikin oli varmasti toisenlaista, kuin kaupungeissa.
Yhteinen menneisyys, silti valtavia eroja eri puolella Suomea.
Taaskaan en muistanut kirjautua,huolimattomaksi tulen.
katsoin profiiliasi ja jos se totta kertoo, olet nuori ja elät parasta nuoruuttasi;))DD
Hyvin kerrottu joka tapauksessa.
Toit mieleeni monia alitajunnassa olevia asioita!
Ihanat muistelmat!
aivan kun olisi nänyt sinne kun istuit kärryissä.Ja isästä oli hieno muisto samoin äidistä.
Hevosten kuljetuksen ja heinähäkin teon.
Nämä taidot ovat nyt käyneet tarpeettomoksi. Onkohan enää samanlaista elämää seuraavilla polvilla.
Jos asuu sellaisessa kerrostalossa kuin skillan etteivät tunne toisiaan niin muistelee kaivaten.
toinen nolla perästä pois.
Elleivät kotisivut, joilta tarinat on lainattu, ole omiasi, niin olet rikkonut tekijänoikeuksia. Tuskin niin tietämätön olet, vaikka nuori oletkin...
ehdi omaa lapsuuttaan muistella, kiire tehtailla joka palstalle kirjoituksia, jäljet johtaa sylttytehtaalle.
Netistä kopsattua kaikki.
Tarinoita. Kirj. Jouko Varonen.
Hei! (Anteeksi nimimerkkini) Tietäisitkö, kuinka vanhana tamma voi saada varsan?
tässä kylässä ja vieläpä tässä talossakin, misä nyt asun, samoin kuin isäni, hänen isänsä ja monta iso-iso-isää. Nuo vanhimmat ammoin kuolleet isoisät tosin toisessa talossa, sillä tämä talo on "uusi" - Rakennettu vähän ennen 1900 - luvun alkua ja remontoitu moneen kertaan.
Talkoohenki ei kylässämme ole kuollut, ainakin minä sain monenlaista naapuriapua, kun asetuin viime keväänä asumaan tänne. Vanhempieni ikäluokan ihmiset ovat monet jo kuollet, eikä ikäisiänikään monia enää asu tässä kylässä.
Kuitenkin minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi entiseen kotikylääni, sillä olimme siskon perheen kanssa täällä paljon kesäaikaan viimeksi kuluneina vuosina.
En koe minkäänlaista orpoutta, sillä tuntuu kuin saisin tuntea vieraidenkin ihmisten taholta ystävyyttä, sekä koemme jonkinlaista
yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Maisema on muuttunut, mutta muistoja on paljon - laidasta laitaan.
Olen syntynyt Etelä-Pohjanmaalla, vaikka nyt täällä Hämeessä asustelen kesällä tulee 50 vuotta, kun muutin tänne.
Mutta oli puhe lapsuudesta. En elämässäni ihanampaa muistoa kai olekaan, vaikka elimme vaatimattomasti, pienviljelystila josta isäni oli lähdettävä vieran töihin, savottaan uittoon jne. Itsekin olen ollut lapsesta saakka uitossa ja hevosen kanssa savotassa.
Naapuruston isännät ja lapset kokoontuivat aina meille. miehet puhuivat kaikenlaista, paransivat maailmaa. Me pojat kuunneltiin korva tarkkana miesten juttuja, niissä oli paljon sellaistakin, mitä ei oikein oisi sallittu meidän kuullakaan.
Kesäsin meillä ole kaikenlaisia leikkejä kolkkupiilosta, laitettiin laudan päälle kepin pala ja meilalle lyötiin se mahdollisimman kauaksi ja sillä aikaa, kun etsijä haki kolkun (Siksi sitä sanottiin) toiset menivät piiloon, kun etsijä löysi jonkun hän meni keppinsä kanssa kolku luo sanoi löydetyn nimi kirjoissa. Jos joku piilossa olevista pääsi etsijän näkemättä lyömään kolkun uudestaan kauaksi, niin jo löydetyt saivat mennä uudestaan piiloon. Homma alkoi alusta, tätä saattoi kestää koko ilta, että etsijä ei vaihtunut. Hauskaa se oli. Usein menimme tyttöjen kanssa samaan piiloon ja kun löydettiin hyvä piilo siellä sai olla rauhassa.
Toiste lisää.
Alitajuntaan jääneet ihanat, kivat leikit tulivat mieleeni!
Niitä muistoja on,sota-ajalta enimmäkseen ne
pommitusten pelot.
Koulu aika sen sijaan pemmin mielessä.
Tytöt leikki omissa ryhmissään ja pojat omissaan.
Mieleeni on jääneet ne perunan kuorinnat koululla,
silloin sai aina lopuksi syödä päivällä jääneitä
ruokia ja jos oli oikein mieleistä ruokaa,niin oli
melkein riita kuka sinne pääsi.
Ammattikoulun ajoista on varsinkin se koulurakennus
mielessä.
Sitä sanottiin Lottahoviksi,se oli Väinölänniemellä,sellainen Venäjän vallan aikainen
romanttinen rakennus.
Ai ne illanvietot,ensin oli ohjelmaa,sitten
tunti piirileikkejä ja puolituntia tanssia.
Se se vasta oli jännää.
Siellä koululla väittivät kummittelevan.
Muistan kun kaksi tyttöä sai potkut kun
jäivät meikkauksesta kiinni.
Opettajat oli kamalan ankaria.
naapurin poika (asuu viereisessä talossa)muistuttaa kun satuttiin samaan piiloon.
Siellä ensi pusut opeteltiin,eikä piilosilla oloon kyllästynyt.
Uiminen yhtä mukavaa.Työtä en kovin tehnyt kun olin nuorin olin mukana kuitenkin.
Äiti ja sen toinen mies hakivat vastaksia rauduskoivuista pyhäjärven toisesta päästä,kakasi kilometriä pitkä järvi.
Erikoisen jylhä kalliot rannoilla ja pohja näkyi syvälle missä kaatuneet honkien oksat kiemurteli kammottavina.
Matkalla lapset istuivat koivun oksakuorman päällä metriä korkealla ilmassa.Siinä oli juhlallista.
Lehmien oottamiset metsästä syksyllä.Nukuttiin karjaladossa että kuuli kun tulivat yöllä.Aikuisten pelokkaat ilmeet ja jutut että karhuja liikkeelä teki jännittäväksi.
Verkolla Hipajärvellä.Isäpuoli oli kova metsä ja kalamies.Venehuoneelta järvelle ja pois.Välillä nuotiolla syötiin ja voileipää tikun nokassa paistettiin.
Jännää kun miehet lähti metsosoitimelle lumipuvut päällä ja toivat lintuja.
Suolla niityllä kahviajat parhaita jotain varmaan teettivätkin.Ladossa leikitiin ja heinien päällä hypitiin niinkauan kun joku huomasi.
vaikka oli sota-aika.
Silloin ei tiedetty nakurannoista mitään, mutta me uimme Alajärvessä ilman uimapukua niin tytöt kuin pojatkin. Samoin otettiin aurinkoa, kyllähän sitä joskus vertailtiin toistemme sukuelimiä. Sanottiin tytöille, että kun teiltä on repästy kikkeli pois, niin on jäänyt monttu. Nättiä "monttujahan" ne oli ja pippelit pieniä.
Peleistä vielä. Tytöthän pelasivat seinäpalloa ja me pojat sikopaskaa. Se oli sellainen peli, että tehtiin pieni kuoppa ja kepin pää siihen kuoppaan. Pyörittiin siinä ympärillä yritettiin väistää, että toinen ei olisi osunut palolla jalkoihin, sitä palloakin lyötiin kepillä. Jos pallo osuo niin osat vaihtui. se oli paripeliä.
Tämä taas tällä kertaa.
mitä meillä oli päällä uidessa.Oltaisko oltu alasti niin varmaan.Vaikka ei pojille näyttäytty yleensä alasti.
Kerran tyttöjen kanssa leikittin taas kotia.Oli äiti ja isä ne nukkuivat peiton alla alasti ja tuli lapsi.
Kaikki riisuivt alasti ja juostiin huoneita ympäriinsä kun ei ollut ketään kotona.
Minä sanoin että Anselmi tulee,silloin ei löytynyt mistään vaatteita tuli kirkuminen ja hätä.Nauroin kippurassa kun olivat pukeneet.
Alajärvi on erään harjoittelu kaverin kotipaikka.
Kyllä me lapsena uimme naapurin lasten kanssa aina ilman mitään vaatteita, emme osanneet pitää sitä minään, koska aina uitiin samalla lailla, sitten isompana kyllä uitiin eripaikoissa, ilman uipapukua sittenkin.
Olin vähän isompi, en kuitenkaan vielä ihan aikuinen, kun olin hevospoikana yhdessä isossa maatalossa. Sitten sattui, että meidän talon sauna paloi, ja mentiin naapuriin saunaan. nämä isännät olivat veljeksiä.
Siellä mentiinkin kaikki kummankin talon väki yhtäaikaa saunaa, nuoret ja vanhat tytöt ja pojat. Se oli valtava sauna iso kiuas johon sopi metriset halot uuniin, siis savusauna.
Ninä ujona maalispoikana menin ihan takimmaiseksi lauteilla ja jäin viimeiseksi pesemään itseäni. ei ollut pesuhuonetta erikseen, vaan saunassa pestiin. Oli minusta jännää katsella kun naiset ja ennen kaikkea tytöt pesivät itseään joka paikasta, tietysti. Se oli heistä kaikista ihan normaalia.
yhteisen saunan, kun siellä hämeessä asuin.
Oli kahden talon yhteinen iso sauna ja siinä samassa oli myös leivintupa.
Saunaa menivät kaikki perheet yhtäaikaa, no minä olin pieni tyttö, en osannut ujostella.
Isot tytöt yrittivät mennä ekana, että joutuivat pois ennen poikien tuloa.
Leivintuvassa saivat kaikki leipoa tarvittavan ja siellä pidettiin nurkkatansseja, silloin oli tanssikielto, sota kun oli.
Muistan myös vankileirin, siellä isot tytöt notkuivat aidan vierillä, veivät kai jotain ruokaakin.
Viellä yksi juttu tulee mieleen, ensimäinen ja viimeinen selkäsaunani.
Sokeri oli kortilla ja kupongeilla sai kuukauden annoksena muistaakseni kilon, äiti oli ostanut tämän annoksen.
Äiti oli jossakin perunapellolla ja minäpä tarjosin naapurin lapsille sokeria, kuinka ollakkaan purkki tyhjeni.
Äidin kotiin tultua sain äkäisen kutsun sisään ja piiskaus seurasi.
Muistan isäni vielä toruneen äitiä, kun lasta tuollaisen asian takia piiskasi, mutta ymmärsin myöhemmin äidin kiukun, sai olla ilman sokeria koko kuukauden.
Hämeessä aloitin kouluni ja jouluna todistuksen saatuani, itkin äidille ,että kaksi nelosta tuli, äiti lohduttamaan, että vuosilukuhan se oli.
tuli mieleen siihen aikaan kerrottu vitsi, jonka muistan vieläkin. Kerran oli pitkä jono naisia ja yksi mummeli huomasi jono ja ajtteli, että siellä taas jotain makeeta jonotetaan ja niimpä hän meni jonon jatkoksi. Aikanaan mummmeli pääsi puhutteluun. Puhuttelun pitäjä äyskäisi mummelille, että mitä tekin hampaaton mummo vielä tässä jonossa teette. No kun minä imeskelen.
Kyseessä oli ilotyttöjen kurinpalautus ja mummo luuli olleensa sokerijonossa. Ei silloin kai puhuttu ilotytöistä, vaan työvelvollisista naisista.
Asuimme uskonnon sävyttämällä aluella, jossa taivas, enkelit ja jumala olivat jokapäiväisessä elämässämme.
Haikara-oppia ei kannatettu meidän suunnalla, mutta ei ihan totuudessakaan oikein pysytty.
Muistan, kun kysyin, miten vauvat äitien vatsoihin oikein tulevat, kun niitä joka talossa tuntui olevan tuon tuostakin. Meille vain ei.
Sain vastaukseksi, että isät ja äidit rukoilevat hartaasti uutta vauvaa, ja jos jumala parhaaksi näke, alkaa vauva kasvaa äidin vatsassa. En huomannut yhtään ihmetellä kuinka naapurin, luvalla sanoen melko maallistuneet isännät, iltaisin niin hartaaksi heittäytyvät. Katselin vain kunnioittavasti leikkitoverieni äitien pyöristyneitä muotoja.
En huomannut kysyä, kuinka vanha äidin pitää olla, kun itse rupesin hartaasti rukoilemaan vauvaa, sillä meidän perheessä ei ollut uudesta vauvasta tietoakaan, kuten sanottu.
No mistä tiesin, oliko vauva vatsassani vai ei! En mistään. Olin hirveän huolissani, sillä en uskaltanut oikein mennä pikkulaan. Mistä minä tiesin, vaikka vauva putkahtaisi juuri sinne. Kauheaa olis mennä hakemaan se makista pois!
Niin että huolensa ne oli kullakin kauniina, ihanina lapsuuden päivinä.
siinä olisi ollut ihanaa leikkiä isää ja äitiä. Ties vaikka Jumala olisi kuullutkin rukouksen. Kyllä ne on ihanis muistoja, kun suloiset pikkupojat ja tytöt kuvittelevat ja leikkivät kaikenlaista. Johan olet oppinut tietämään kuinka se vauva sinne äidin masuun tulee.
Tähä kevennykseksi ihan oikea vitsi, tai se on tapahtunut ihan oikeen. Pojalla oli tapana aina kaivaa nenäänsä. Kerran äiti oli pjan kanssa ruokakaupassa ja taas poika kaiveli nenäänsä. Samaan aikaan oli oikein isonenänen mies ostoksilla. Joloin äiti sanoi, että älä rassaa aina sitä nenääsi, muuten siitä tulee niin iso kuin tuolla sedällä. Se meni silläkertaa täydestä, mutta sitten kassajonossa heidän edellään oli viimesillään olev anainen. Poika katseli tätiä vähän aikaa ja viimein kysy tädiltä, että onko tätiä rassattu kun on noin iso maha. Äidin oli pakko lähteä jonosta poikansa kanssa pois.
oli joka puolella, ei valistusta liialti annettu.
Mites tänä päivänä, kohta kymmen vuotiaana täysiä pikku naisia, mihin jää lapsuuden leikit, mitä he muistelevat.
Muistanpa sitten eka tanssireissujani.
Koko päivä odoteltiin iltaa ja sitten lähdettiin kävelemällä,toisella puolella kaupunkia olevalle lavalle.(noin kymmenen kilometriä)
Ei sillon kulkeneet linja-autot kuin pääreittejä, pyörää ei omistettu, siis käveltiin.
No olihan sitä aikaa silloin, niinkuin on nytkin ja matka mennessä ei edes pitkältä tuntunut, oli odotettavissa vaikka mitä.
Tanssilavalla oli silloin täyttä ja siellä tavattiin samanikäiset toisiamme.
Tanssia sai ja kyllä siinä sai jalat kyytiä, oli taivutusta sinne tänne ja poskipeliä mentiin.
Kyllähän saattajatkin löytyi, matka alettiin taas kävellen, meitä oli aina useampi pari samaan suuntaan, puoleen matkaan saattajat useimmin jaksoivat ja sitten heille kotimatka, mikä myös oli pitkä, vielä edessä.
Kotiin päästyä, ruokakomeroon ja lusikalla äidin päivällä tehtyä kaalilaatikko suihin.
Ei ollut mixroa, millä lämmitetiin, kylmänä vaan ja voi hyvänen aika että maistui, arvaahan sen, tuollaisen urakan jälkeen.
Äiti reppana tuli vielä kyselemään, oliko ollut kivaa, hän ei osannut nukkua, ennenkuin kuopus kotiin tuli.Ihana äitini.
Olen nyt sitä matkaa ajatellut ja pitää todeta että silloin liikuntaa riitti, mutta hauskaa oli ja muistot ovat mukavia.
Olin kaksiviikkoinen vasta
kun, kuljettivat lasta.
Kyydissä moottoripyörän tään
matkaan uuteen elämään.
äiti vain kahdeksantoista,
iskähän jo yhdeksäntoista.
Kotiin saavuin tietämättä,
mitään viel elämästä.
Kaikki hyvin sujui mulla
ilon onnen annoin tulla.
Kahdenperheen talossa
yhteishengessä jalossa,
kasvoi tyttö valkotukka
ja naapurinpoika Jukka.
Päiväkotia ei ollut lain
naapurin rouva vain.
Hän ulkorakennuksessa asustaa
miestä komennukseltaodottaa.
Ajankulukseen lasta paimentaa
ja oopperaa opettaa.
Äiti kuuntelee nyt tovin
kuuluu ääni kovin.
Hätä onko lapsellani tällä
mikä lienee hällä.
Laskiämpäri oopperaa
siellä vain lauletaa.
oli vaikea.
Olin perheen kuopus, sisareni oli kymmenen vuotta vanhempi ja veli kaksitoista, olin siis se "hemmoteltu" pikkusisko.
Äiti oli kotona ja työt mitä jouduimme kotona tekemään, olivat vähäisiä.
Kumminkin kai oppiaksemme jotakin, jouduimme siivoamaan perjantaisin.
Meillä oli kolme huonetta ja ne puolitimme siskoni kanssa, minä siivosin ison kammarin ja sisareni sitten keittiön ja pienemmän kamarin.
Vaihdoimme aina viikottain.
Sisareni oli iloinen ja taiteellinen luonne, minä murjottava "murkku" jolle ei elämä hymyillyt koskaa;))D
Olimme hyvin erilaiset,muistan äitini nauraneen, kun siskoni tempasi hameenhelmat ylös ei viipynyt kuin hujaus,siivous oli tehty.
Minä nyhräsin puolta kauemmin,teinkö sitten tarkemmin, vai olinko vain hidas.
Mustissani on runo,jonka siskoni minulle kirjoitti, siitäkin olin hyvin vihainen hänelle.
Tässä kerron teillekin.
On mulla pieni siskonen,
vois olla kevään kukkanen.
Mut on vain sieni sateinen
ja usein mieli apeinen.
Viel joskus miehes sulle tiskaa,
jos ei niin poies hänet viskaa.
Näin sano ilman sarvitta,
ei sellaisesta tarvetta.
Tiskasi kyllä ja teki paljon muutakin;))
Muistan toisenkin sisareeni liittyvän jutun.
Meillä oli äidin tekemä tilkkutäkki, sitä tutkimme sisareni ollessa kotona nukkumaan käydesä.(joskus niinkin kävi)
Siitä katselimme mistä tilkusta mitäkin vaatetta haluaisimme, ei ollut kovin kummoset ajanvietteet.
Sota-ajan jälkeen ei kankaita niin vain saatu, piti tyytyä haaveiluihin.
Meillä oli sellainen päästävedettävä sänky, nyt ovat jo antiikkia, haluttuja kapistuksia.
Muistan ikäni ensi suudelman. tätini tuli perheineen meille kylään, heillä oli myös paljon lapsia ja me Olimme kuurupiilosta, ihmettelin kun yksi tyttöderkuista tuli aina samaan piiloon minun kanssani, kunnes sitten kerran hä sanoi, että anna pusu. Minähän olin ihan uunona, tiesin kyllä että pussataan, mutta en ollut vielä sitä nautintoa saanut, nyt serkkutyttö esitti, että pussataan. En uskaltanut antaa, mutta serkkutyttö oli rohkeampi hän pussasi minua, se oli jotain erikoista, ei se pahalta tuntunut, me tehtiin se monta kertaa, kunnes meidät löydettiin, Se minua sitten hävetti, kun serkkutyttö ilosena kertoi toisille, mepä pussattiin Kallen kanssa piilopaikassa. Kyllä me aikuisenakin olimme hyviä ystäviä, mutta ei me sentään pussailtu.
serkkuja.Niitten kanssa sitten opeteltiin pussaamaan.
Miten erilaista on ollut kaupunkilaisen skillanin nuoruus.Kaikkea sitä mitä maalla osasi vain haaveilla.
Minä jouduin joskus niitä lapsia hoitamman mitä äiti teki isäpuolen kanssa. Kehtoa heiluttamaan ja vauva ei alkanut nukkumaan.
Laitoin narun ja pujottelin pitkin huonetta että kun vauva alkoi itkeä minä vetäsin narusta kehdon heilumaan.Sain olla toisten kanssa leikissä samalla.
Parhaita oli aikuisten jutut kun piisin valossa kertoivat ja tupakkisyljen aina roisksivat kauas sykikuppiin.
Naiset nökötti piippu hampaissa piisin luona ja sinne sylkivät.
päivällä mieleen,kun katselin veden lorinaa
katuojassa,kuinka lapsena uitettiin tikkuja ja tehtiin patoja kadun viereen.
Saatettiin olla yltäpäältä märkiäkin,kun lotrattiin
niiden omatekoisten purojen kanssa.
Mutta hauskaa oli.
Voi, kuinka paljon minullakin muistissa olisi , mutta mistä johtunee kun en osaa enää niitä minnekään kertoa.Olen niistä täällä joskus kertoillutkin , tai oikeammin yrittänyt kertoa, mutta ainoastaan Mdk oli valmis kirjoittamaan omia muistojaan. Siihen se silloin tyssäsi.
En osaa enää muuta kuin kirjoitella turhia löpinöitä , ja tähänkin liitän vanhan runoni joka on tainnut ennenkin olla täällä esillä.
Taas muistoissani kerran kuljen
lapsuuteni ajan maisemiin.
Hetkeksi vain silmäni kun suljen
pääsen jälleen aikaan rakkaaseen.
Kuljen ruohoisilla pihateillä
nousen rinnemaille metsäisille,
iloissani laulan kera lintusen
mi heläytti ilmaan säveleen.
Luo aamukaste pisaroitaan
kirkkahia kimmeltelemään,
pihanurmen pienimmänkin korren
se kultaa timanttien säihkeellään.
Puna-apiloiden pellon loiston
nään hehkussa taas aamu-auringon,
sen kukkivana meren selänteenä
saan muistoissani nähdä uudelleen.
On pihapolku eessä silmieni,
ja tanssin siellä jaloin paljahin,
tuulen väreet soivat musiikkina
kun liidän keinuellen eteenpäin.
Ahon laitamilla marjapaikka
kutsuu mua metsämansikoilla,
ja koivupuiden latvain liehunnassa
luo suvisoitto omat säveleensä.
Hiljaisena kuuluu soitanta
kaiutellen ilmaan säveleet.
Muistoihini kiirii tuokioita
silmiin nostattaen kyyneleet
Silti muistaen tuon lapsuusajan
mi mieleen tuo myös metsän lehtimajan,
kuljen ilomielin aikaan kauneimpaan
tään elämäni parhaan satumaan.
Kesän perho kultasiipineen
lehahtelee ohi silmiein.
Tunnen vielä vuosienkin jälkeen
siipein havinat nuo ihollain.
Aistin pihasireenien tuoksut
lehdosta mä poimin kieloin kukat,
katajainen tuoksuu kivikoissa,
kämmekkäkin soitten sammaleissa.
Silmät suljen taasen uudelleen,
muistoin katsein palaan takaisin
viell’ aikaan onnellisen lapsuuden
miks koskaan muistoistani palaisin.
Mä katsoin aikaa menneen, eletyn
en lähde sieltä enää takaisin,
nyt muistojeni kera sinne jään,
silmin suljetuin, aikaan lämpimään.
runossasi, pystyin aistimaan tunnelman,sanot ettet pysty kertomaan muistojasi,se on harmi.
Olen surrut nykyajan lapsia ja nuoria , mitä heille jää lapsuusmuistoja.
He eivät ehdi olla lapsia lainkaan, milloin he leikkivät, antavat mielikuvien elää,he ovat pieniä aikuisia,pienestä lähtien.
Meille kumminkin suotiin lapsuus ja nuoruus.
Rikkauksia ei ollut, mutta leikit syntyivät, niistä haluaisin muistikuvia siirtää, myös tälle nykyiselle, paljosta vaille jääneelle nuorelle.
Heillä on aineellista, mutta mielikuvitus puuttuu tai se suuntautuu väärille alueille.
Näistä muistoista, mitä täällä kirjoittajat tuovat esiin, haluan kertoa omalle jälkikasvulle.
Kun luokseni tulee tyttärentyttären tytär ja kysyy, millaisia leikkejä sinä iso-mummi leikit lapsena, niihin toivoisin osaavani kertoa laajasti ja innostavasti.
olen halunnut itselleni hevosta jo tosi kauan!!!!! mutta äiti ei anna! antaisin sen nimeksi uljas musta. miten muuten hevosia kuuluu pestä? se olisi tärkeä tietää ennen kuin saan tuon ihan hevosen itselleni. toinen asia on, mitä hevoset sitten syövät? olisi tärkeää tietää jottei tuo elukka raukka kuole nälkään. kiitos teille jo rakkaat etukäteen! iihahaa!!!