Vuosi on yritetty. Ei yhtään mitään merkkiä raskaudesta, ei edes myöhästyneitä menkkoja. Pakko oli etsiä kohtalotovereita, ja netistähän niitä löytyy, toivon niin. Mutta kuinka te lapsettomat jaksatte? Me ollaan vasta kaksivitosia, mutta kuitenkin lähes kaikilla kavereilla ja ystävillä on lapsia. Minulla ei ole enää yhtään läheistä ystävää, jolla ei olisi vauvaa. Ystävät ovat täynnä "voi kuinka rakastan vauvaani, voi kuinka onnellinen olen raskaudestani" -juttuja. En pysty olemaan heidän kanssaan enää. Jokainen yhteydenotto on kuin veistä kiertäisi haavassa, he muistuttavat minua kaikesta siitä, mitä en haluaisi muistaa enkä ajatella.
Mutta kuinka te jaksatte, kuinka jaksatte toivoa ja yrittää? Minä olen jo yrittänyt ruveta ajattelemaan, että jos en saa lasta, niin se on sitten Jumalan tahto. Eihän elämä muutenkaan ole reilua. Toiset kuolee nuorena, toiset ei löydä miestäkään. Ehkä minun tulee löytää elämäni sisältö muusta kuin lapsista. Niin, sen vielä kestäisin, että suunnittelen tulevaisuuteni uusiksi, mutta kuinka kestän sen, että joudun myös menettämään ystäväni, koska en jaksa sitä että minua muistutetaan koko ajan siitä, mitä minä en ole saanut.
Miksi lapselliset ovat niin julmia? Vaikka ystäväni tietävät, miten suuri tuska lapsettomuuteni on minulle, he siitä huolimatta jaksavat julistaa omaa onneaan koko ajan. Onko teillä kenelläkään mitään käsitystä siitä, voiko heitä kestää? Miten? Vai kannattaako lähteä etsimään ahkerasti uusia ystäviä? Mutta ei sydänystäviä hetkessä löydy...
Mutta kuinka te jaksatte, kuinka jaksatte toivoa ja yrittää? Minä olen jo yrittänyt ruveta ajattelemaan, että jos en saa lasta, niin se on sitten Jumalan tahto. Eihän elämä muutenkaan ole reilua. Toiset kuolee nuorena, toiset ei löydä miestäkään. Ehkä minun tulee löytää elämäni sisältö muusta kuin lapsista. Niin, sen vielä kestäisin, että suunnittelen tulevaisuuteni uusiksi, mutta kuinka kestän sen, että joudun myös menettämään ystäväni, koska en jaksa sitä että minua muistutetaan koko ajan siitä, mitä minä en ole saanut.
Miksi lapselliset ovat niin julmia? Vaikka ystäväni tietävät, miten suuri tuska lapsettomuuteni on minulle, he siitä huolimatta jaksavat julistaa omaa onneaan koko ajan. Onko teillä kenelläkään mitään käsitystä siitä, voiko heitä kestää? Miten? Vai kannattaako lähteä etsimään ahkerasti uusia ystäviä? Mutta ei sydänystäviä hetkessä löydy...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ole onnellinen, että saat elää täydellisesti omaa elämääsi. Ei ole kitinää nurkissa, ei vaativaa lasta, känkkyilevää äijää siinä. Ja ei ole riippuvia rintoja, synnytyksessä raiskattua pillua, tuskaa muusta kuin itsestäsi. Elä onnellisena oma elämäsi, täydellisesti.
Käykää tutkituttamassa mistä lapsettomuutenne johtuu. Ehkä lapsettomuushoidoista löytyypi apua tuohon pulmaan. Kipinkapin arvauskeskukseen perhesuunnittelu-puolelle käsikädessä!
Tytti on ilmeisesti antamassa periksi ja turvautumassa tuohon "tämä on jumalan tahto" -tarinaan. Sinänsä sääli, lapsettomuuteen kun on aina olemassa hieman maanläheisempikin syy. Se saattaisi selvitä lääkärisedän vastaanotolla.
Onko lapsettomuudessa pahinta se, että tietää, ettei voi saada lasta, avuttomuuden tunne? Onko elämä helvetillistä sen takia, ettei ole lapsia perheessä, vai siksi, ettei niitä voi saada? Onko lapsettomuudesta kärsineiden, ja viiden vuoden yrityksen jälkeen lapsen saaneiden, elämä muuttunut ruusuiseksi lapsen myötä?
Minulla on sellainen tunne, että lapsensaamisesta tulee pakkomielle vasta siinä vaiheessa kun sen saaminen on hankalaa. Siis että ensin voidaan pohtia hankkiako lapsia taloon vai ei. Sitten päädytään niukalla äänienemmistöllä siihen päätökseen, että lapsi olisi tervetullut. Vaikka siis toistakin vaihtoehtoa pidettiin mahdollisena. Sitten jos lasta ei alakaan kuulua, niin syntyy katastrofi: Me ei IKINÄ voida saada lasta!
Saatan tietysti olla väärässäkin...
Asia erikseen on tietysti ihmiset, jotka ovat 15-vuotiaasta asti haaveilleet suurperheestä, eivätkä voi toteuttaa tätä elämäntehtäväänsä.
Tsemppiä kuitenkin Tytille, nauttikaa ainakin lapsettomuuden hyvistä puolista - niitäkin nimittäin on!
Tavallaan pääsit osittain pointtini juurille. Olen eräänlainen "kapinallinen", enkä voi hyväksyä sitä, kuinka me ihmiset hahmotamme lähes kaikkia asioita lääketieteen näkökulmasta. Moni on sanonut, että lähti terveenä lapsettomuus hoitoihin mutta tuli sairaana (ja edelleen lapsettomana) takaisin. Siksi haluaisin mieluummin hyväksyä lapsettomuuteni kuin antaa ruumiini lääketieteellisten interventioiden uhriksi ilman mitään varmoja takuita siitä, että saisimme näinkään lasta. Olen nimittäin terve (niin kuin miehenikin) kaikilta perustoiminnoiltani, ne on lääkärikin tutkinut ;)
Lapsettomuuden hyväksyminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, kun huomaa, ettei kyse ole siitä, että menettää ainoastaan mahdollisuutensa tulla äidiksi vaan myös mahdollisuuden olla ystävä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on sydämensä jakanut. Ihmisten (äitien) empatiakyvyttömyys on se, mikä minua raivostuttaa, ja mikä saa minut uupumaan. Eikä sitä edes niin empaattinen tarvitsisi olla, kunhan pitäisivät vain suunsa kiinni oikealla hetkellä...
Ja todellakin... olen minä haaveillut 16-vuotiaasta asti, että saa lapsen mieheni kanssa. Mutta että saan lapsen siitä mitä me teemme yhdessä, ei siitä, mitä lääkäri tekee maljalla tai koeputkessa. Lopputulos saattaa olla sama eli lapsi, mutta minun maailmankuvassani on kyse eri asiasta.
Niin, en tiedä, ehkä viiden vuoden päästä makaan klinikan pöydällä odottamassa viidettä alkionsiirtoa...
Vai etkö mene hammaslääkäriinkään vaikka kuinka jomottaisi? Etkä käy umpisuolileikkauksessa, vaikka tulehtuisi ja henki olisi menossa? Etkä varmasti syö Buranaa tms. jos sulla on päänsärkyä? Et kai vaan pese hampaitasi muovisella harjalla ja käytä fluorattua hammastahnaa? Samanlaista interventiota kaikki tyynni. Varmaan et antais kenenkään auttaa synnytyksessäkään jos pamahtaisit raskaaksi? Kätilötkin ovat opiskelleet ja harjoitelleet asioita, jotka perustuvat lääketieteelliseen tutkimukseen.
Jumala se on ihmiselle antanut kyvyn päätellä, oppia, tutkia ja löytää ratkaisuja ja tekniikoita moniin elämän pulmiin. Samasta asiasta loppujenlopuksi on kyse vetoketjun keksimisessä ja lapsettomuushoidoissakin. Mikä ero sillä on, mihin tieteenalaan kuuluu "interventio luonnon systeemeihin"? Miksi lääketieteellinen interventio olisi enemmän väärin kun mekaaninen (esim. auto) tai fyysinen ( esim. sähkövalo). Ja veikkaan, että niissä asioissa tuskin olet yhtä luomu-uskovainen, kun mitä tässä asiassa nyt jostain käsittämättömästä syystä olet päättänyt olla.
Todistettavasti käytät ainakin tietokonetta, joten HYI SUA! OLET LUOPUNUT JUMALAN ALKUPERÄISESTÄ SUUNNITELMASTA ELÄÄ LUONNOLLISTA ELÄMÄÄ!!!!!!!! PUOLIJOHTEET, DIGITAALITEKNIIKKA, ELEKTRONIIKKA TIETOLIIKENNETEKNIIKAN OSA-ALUEINA JA TOTEUTUSTAPOINA OVAT PAHOLAISEN KEKSIMIÄ TEKNIIKOITA, JOILLA JUMALAN ALKUPERÄISTÄ LUONNONJÄRJESTYSTÄ SOTKETAAN MIELINMÄÄRIN! ÄLÄ VAAN SANO, ETTÄ KÄYTÄT MYÖS PUHELINTA JA KÄNNYKKÄÄ?????
Voisiko tota sun suhtautumista selittää pelko siitä, että "jos sekään ei auta"? Musta kannattais ainakin yrittää. Tsemppiä!
vai etkö lukenut viestiäni kunnolla? Mä kirjoitin, että koen olevani TERVE, vaikka en ole saanut lasta. Siksi en halua, että ruumistani aletaan turhaan tekemään ja määrittelemään sairaaksi. Lapsettomuus ei ole minun tapauksessani FYYSINEN SAIRAUS. Jos koen olevani fyysisesti sairas menen lääkäriin!
Taidat olla niitä hihhuloivia teknouskovaisia, jotka saavat raivarin heti jos joku uskaltaa kritisoida yhtä ainoaa marginaalista ilmiötä teknologiassa?
... mutten katso olevani tekno-uskovainen.
Niin tai näin, onnea valitsemallasi tiellä!
me ollaan yritetty vuosi ja mitään ei kuulu!Välillä on sellanen olo et mitä pahaa mä olen tehnyt kun en äidiksi kelpaa!!jos sä haluat kirjotella tarkemmin ni kirjota osoitteeseen [email protected]!!
:)
Mekin yritettiin lasta yli vuosi. Sitten oli peiliin katsomisen aika. Mietittiin, lähdetäänkö tutkimuksiin ja mahdolliseen lapsettomuushoitokierteeseen. Päätettiin olla menemättä, kun muutamilla tutuilla oli vähän huonoja kokemuksia.
Ruvettiin sitten miettimään muita asioita, mitä muuta elämä voisi meille tarjota kuin lapsia. Virityksiä jo olikin, mutta sitten kävi tämä klassinen... puolen vuoden päästä siitä kun "lakkasimme yrittämästä" (seksiä ei kyllä lopetettu :-) ), huomasinkin olevani raskaana.
Elämällä oli sittenkin meille yllätys, ja toinenkin parin vuoden päästä.
Silti olen varma, että olisin voinut löytää onnellisuuden ja elämän tarkoituksen muualtakin.
t: T
-lapsellisia.. olen "mollaamasi" äiti, joka ei osaa pitää suutaan kiinni onnestaan. mutta olen myöskin samassa tilanteessa, odotusta 1,5v, pitäisikö olla tekemättä mitään sen kummempaa ja kuunnella "olisit onnellinen, kun on edes yksi"-juttuja. mielestäni toiveemme on yhtä arvokas ja suuri ja myös raskas ja usein itkun silmään tuova... luulen, että käännyn hoidon puoleen jos ei muutakaan valoa edessä näy... omasta onnestaan kertominen ei tarkoita empaattisuuden puutetta. ymmärrän varsin hyvin lasta kiihkeästi toivovia, olenhan sitä itsekin, mutta pitäisikö onni elämästä salata? eikö ystävät -sinäkin- ole sen verran empaattisia, että jaksavat ottaa myös toisten ilot vastaan?...
kaikkea onnea ja hyvää sinulle jatkossa!