Luotin sinuun. Aina.

Usko, Toivo ja Rakkaus.

Koskaan en epäröinyt. Luottamukseni sinuun oli vahvaa kuin kovaan kallioon, ettei se lähtisi tuulen mukana ilmaan. Mieleen ei tullut edes häivähtävän hetken ajaksi, että sinä voisit valehdella minulle. Kertoen asian vääristellen, kierrellen ja kaarrellen totuutta. Tai jättäen yksinkertaisesti sanomatta. Ei. Se ei ollut mahdollista.
Mitä muut ihmiset muka tiesivät asiasta? Miten he pystyivät väittämään, että tunsivat sinut? Että he tietäisivät totuuden siitä, mikä sinä olit. Ja minä en. Eivätkö he nähneet, miten kaunis olit sisältä, syvältä sisältä? Muistan sen hetken kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Muistan katseesi, sen miten silmäsi näyttivät kaivoilta. Halusin hypätä silmiesi kaivoon ja katsoa sitä lähempää. Sukeltaa ja nähdä syvälle sisällesi, nähdä sen kaiken kauneuden. Aivan kuin tyyni, kaunis meri kesällä. Vielä jälkeenkin päin näin sisällesi ja aina silloin oloni oli rauhallinen. Ei hätää. Silittelit tukkaani ja hymyilit. Rakastit.
Mutta sitten tuli myrsky ja lokkien kirkuminen yltyi niin, että korvani särkyivät. Sitten tulivat muut ihmiset. Heidän pahat puheensa. Heidän kaikkitietävät katseensa. ”Tuolla sen kulkee… ” ”Katsokaa häntä… ei olisi uskonut. Ja tuo tyttöraukka vielä hänen seurassaan. Jos olisin tytön äiti, en antaisi hänen liikkua TUON seurassa.” Ja niin syvä, rauhallinen katseesi särkyi. Enää näen vain raivoavaa merta ja kuolemaa, kun katson sinua syvälle.
Soitin sinulle. Halusin tietää. Silmät kyynelissä yritin näppäillä numerosi. Punaiseksi lakatut kynteni etsivät oikeita kohtia painaakseen jo tutuksi tulleen numerosarjan ruutuun. Vankka usko sisälläni alkoi saada säröjä. Kallioni alkoi jyristä ja tuuli yltyä. Pitkään se ei enää kestäisi, vaan lentäisi kovan tuulen mukana pois. Silloin sitä ei saisi enää takaisin. Uskoni olisi mennyttä. Syvä luottamukseni sinuun, jota olin rakastanut. Rakastanut niin paljon, että rakkautta ei ollut jäänyt muille jaettavaksi.
Tiesit heti miksi olin soittanut. Ääni täristen päästin suustani sanoja. ”Kuulee kaikenlaista.. kaupungilla ja muutenkin. Tunnenko minä sinua ollenkaan? Et ole se mitä luulin.” Minuutin pitkä hiljaisuus. Pelottava hiljaisuus. Käteni olivat kuin katuporat. Tärisivät päästäen karmeaa pauketta kun monet sormukseni hakkasivat luuria. Kun hiljaisuus vain jatkui, tiesin että peli oli menetetty. Katsoin ikkunasta ulos ja näin kuinka suuri harmaa kallio ajautui kauas pois tuulen mukana. Kun siitä näkyi enää pieni piste, laitoin luurin takaisin paikoilleen sanomatta mitään.

noniin, kiitos jos luitte tänne asti! jatkossa ajattelin kirjottaa enemmän päähenkilöistä ja siitä mitä heidän välillään oikeastaan tapahtui ja mikä(?) on tämä ihminen jota minä-kertoja niin rakasti.
palautetta kiitoksia.