Elämä on yhtä helvettiä, Fagerström ajatteli istuessaan taukohuoneessa. Hän antoi katseensa vaeltaa työntekijöissä. He kaikki olivat niin samannäköisiä istuessaan pitkän pöydän sivuilla. Jokaisella oli samanlaiset siniset haalarit, joiden olkapäillä oli punaiset poletit, päässä sininen tai punainen lippalakki. Taukohuoneen toisessa päässä oli pieni tupakkahuone, jonka ovi oli auki. Siellä ei ollut ketään sisällä. Huoneessa oli kaksikymmentä neljä ihmistä Fagerström mukaan luettuna. Hän huokaisi raskaasti, hulautti kahvikuppiaan hanan alla ja jätti sen tiskikaappiin valumaan. Sitten hän meni tupakkahuoneeseen.
Hänen ei tehnyt edes mieli tupakkaa, mutta seuraavaan kahteen tuntiin hän ei pääsisi savuille. Hän ei voinut lähteä, koska kukaan muukaan ei lähtenyt. Mitä hyötyä oli ylemmästä asemasta, jos siitä ei saanut kuin ikävyyksiä? Hän mietti jälleen kerran.
– Mikä on saanut miehen noin hiljaiseksi? Järvinen kysyi tullessaan Fagerströmin perässä pikkuhuoneeseen. Hän sulki oven ja sytytti huuliensa välissä olevan savukkeen.
Fagerström kohautti vaisusti olkapäitään ja sytytti savukkeensa. – Tämä on taas näitä päiviä, hän sanoi sitten hiljaa, – olisi vain parempi, kun olisin jäänyt kotiin tänään.
Järvinen nyökkäili. Hän varmasti luuli ymmärtävänsä hyvinkin. Hän oli eronnut muutamaa kuukautta aikaisemmin, eikä ollut juuri sen jälkeen ollut oma itsensä. – Niitä päiviä riittää, hän myönteli, – liikaakin.
Ja tänään minun pitäisi erottaa teistä puolet, Fagerström ajatteli ja puristi vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi sen taas. Ääneen hän sanoi: – Kukaan ei ole tänään vielä herännyt.
– Kaikki vain ihmettelevät, mitä nyt on tekeillä, Järvinen vihjaisi selvästi, että Fagerström tiesi enemmän kuin kertoi. – Onkohan uusia tilauksia tullut?
– Jotain pientä. Pitkälle ajalle.
– Siitä ei taida olla paljon apua?
Fagerström pudisti päätään. – Ei. Ei kai tässä enää mikään auta.
Nyt Järvinen näytti saavan sanottua sen, mitä oli tullut sanomaan: – Tuleekohan meille kohta lomautuksia?
Nyt se tuli, Fagerström ajatteli ja hänen vatsaansa kouraisi. Tarkalleen ottaen hän ei valehtelisi, vaikka paha maku siitä suuhun tulisikin. – Ei minun tietääkseni.
Järvinen ilahtui silmin nähden, tumppasi savukkeensa ja lähti sitten muiden työntekijöiden sekaan. Fagerström laski päänsä kämmeniensä varaan. Tästä tulisi helvetinmoinen päivä.
Hänen ei tehnyt edes mieli tupakkaa, mutta seuraavaan kahteen tuntiin hän ei pääsisi savuille. Hän ei voinut lähteä, koska kukaan muukaan ei lähtenyt. Mitä hyötyä oli ylemmästä asemasta, jos siitä ei saanut kuin ikävyyksiä? Hän mietti jälleen kerran.
– Mikä on saanut miehen noin hiljaiseksi? Järvinen kysyi tullessaan Fagerströmin perässä pikkuhuoneeseen. Hän sulki oven ja sytytti huuliensa välissä olevan savukkeen.
Fagerström kohautti vaisusti olkapäitään ja sytytti savukkeensa. – Tämä on taas näitä päiviä, hän sanoi sitten hiljaa, – olisi vain parempi, kun olisin jäänyt kotiin tänään.
Järvinen nyökkäili. Hän varmasti luuli ymmärtävänsä hyvinkin. Hän oli eronnut muutamaa kuukautta aikaisemmin, eikä ollut juuri sen jälkeen ollut oma itsensä. – Niitä päiviä riittää, hän myönteli, – liikaakin.
Ja tänään minun pitäisi erottaa teistä puolet, Fagerström ajatteli ja puristi vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi sen taas. Ääneen hän sanoi: – Kukaan ei ole tänään vielä herännyt.
– Kaikki vain ihmettelevät, mitä nyt on tekeillä, Järvinen vihjaisi selvästi, että Fagerström tiesi enemmän kuin kertoi. – Onkohan uusia tilauksia tullut?
– Jotain pientä. Pitkälle ajalle.
– Siitä ei taida olla paljon apua?
Fagerström pudisti päätään. – Ei. Ei kai tässä enää mikään auta.
Nyt Järvinen näytti saavan sanottua sen, mitä oli tullut sanomaan: – Tuleekohan meille kohta lomautuksia?
Nyt se tuli, Fagerström ajatteli ja hänen vatsaansa kouraisi. Tarkalleen ottaen hän ei valehtelisi, vaikka paha maku siitä suuhun tulisikin. – Ei minun tietääkseni.
Järvinen ilahtui silmin nähden, tumppasi savukkeensa ja lähti sitten muiden työntekijöiden sekaan. Fagerström laski päänsä kämmeniensä varaan. Tästä tulisi helvetinmoinen päivä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tulin vielä tähänkin.
Raakaa kritiikkiä.
Aiheen arvaa heti.
Aloita rankemmin:Vittu mitä paskaa elämä on.Mä en halua.Mä en saatana ala.
Hän vihasi rooliaan katsellen heitä jotka koki vuosien varrella vahvoiksi,heikoiksi...ihmisiksi.Ystäviksi.Jokaisella sama haalari.Olkapäillä punaiset poletit,päässä kirkuvanpunainen lätsä jne.
Kun elämä lyö matalaksi ja painaa AIKUISEN ihmisen umpikujaan, niin hän ei varmaan siinä vaiheessa ajattele "vittu saatana". Ehkä hän saattaa puhua sillä tavalla esittääkseen, että ei ole vielä täysin lyöty. Mutta ajatteleeko hän niin? Eikö tämä tilanne vedä ennemminkin hiljaiseksi kuin aiheuta aggressioita?
tietysti siinä mielessä oikeassa,mutta mun tarkotus oli sanoa sulle,että kirjoituksesi oli ihan ok ja kun lisäisit siihen vähän "raakaa potkua" niin siitä tulee musta hyvä novelli.
ps.
Eikö ihmisen eka reaktio ole selviytymisvietin takia agressio?
Tästä tuleekin oikea vuoropuhelu.
Haen kirjoituksiini tehoa mieluummin vähäeleisesti, tunnelmaa rakentaen kuin raivoisasti karjuen. Enkä saa puhekieltä istumaan novelliin. Siihen ei kyllä varmasti pysty moni muukaan.
Ymmärrän mitä ajat takaa. Jokaisella ihmisellä vain on omanlaisensa luonne. Jos minä joutuisin vastaavaan tilanteeseen, valitsemaan työntekijöistä muutaman, joille lasketaan lopputili, niin olo olisi enemmänkin masentunut tai alakuloinen kuin suuttunut. Joku toinen tuntee samassa tilanteessa toisin. En vain pysty suuttumaan asialle, jolle en voi itse mitään.