Oletteko koskaan kirjoittaneet novelleja, joissa joku todellisen elämän kavereistanne olisi ollut mukana? Jos olette kirjoittaneet tällaisen jutun, oletteko kertoneet siitä tai näyttäneet sen kyseisille kavereillenne? Ovatko he pitäneet kertomuksiin pääsemistä kunniana vai loukkauksena?
Minä olen silloin tällöin antanut joillekin ystävilleni osan novelleissani, mutta en ole kertonut tästä läheskään kaikille. Viime vuosina olen huomattavasti vähentänyt todellisista ihmisistä kirjoittamista, koska petyin 15-vuotiaana katkerasti erään ystäväni suhtautumiseen.
Pari vuotta aiemmin olin tutustunut kahteen minua muutaman vuoden vanhempaan tyttöön, Kirsiin ja Elisaan (nimet muutettu). Molemmat olivat erittäin mukavia, ja Kirsi oli lisäksi todella kaunis. Hän seurusteli tuolloin Matin kanssa (nimi muutettu), ja Elisallakin oli poikaystävä.
Tuolloin olin äärettömän kiinnostunut Pohjois-Amerikan intiaaneista ja ryhdyin kirjoittamaan heistä kertovia juttuja. Koska Elisa ja minä keskustelimme intiaaneista usein, sain päähäni kirjoittaa pari kolme tarinaa, joissa sekä hän että Kirsi olivat mukana. Pidin nimittäin kummastakin todella paljon. Tarinat sijoittuivat 1800-luvun alkupuolelle, useimmiten tasankointiaanien pariin. Koska intiaanimiehet perinteisissä romaaneissa hyvin usein kosivat valkoisia naisia, minäkin kuvasin kertomuksissani mm. tällaisia tilanteita.
Kirsi ja Matti olivat jo kihloissa, ja heidän häänsä lähestyivät. Tästä syystä oli itsestään selvää, että Kirsi antoi kertomuksissani kieltävän vastauksen häneen ihastuneille miehille. Sitten kerran kesällä 1992 päätin kertoa hänelle, että olin ystävyyteni osoitukseksi antanut hänelle ja Elisalle osan muutamissa novelleissani.
Voi pettymyksen suuruutta! Ensin Kirsi piti kertomuksiini pääsemistä kunniana, joksi se oli tarkoitettukin, mutta kun hänelle selvisi, että olin antanut intiaanien kosia häntä, hän loukkaantui ja sanoi, ettei missään nimessä vaihtaisi oikeaa poikaystäväänsä kehenkään. Voi taivas! Enhän minä ollut tarkoittanut kertomuksiani totena pidettäviksi! Jututhan sijoittuivat toiseen maahan ja - mikä vielä tärkeämpää - toiseen aikaan! Tätä en kuitenkaan saanut selitetyksi Kirsille, sillä hän halusi kertoa asiasta vanhemmilleni ja parhaalle ystävälleni, joka myös oli paikalla.
Perästäpäin minulle selvisi, että Kirsi oli aloittanut keskustelun vanhempieni ja ystäväni kanssa kysymällä, oliko mielenterveyttäni koskaan tutkittu. Tietysti vanhempani ja ystäväni olivat puolustaneet minua. Olin aivan tyrmistynyt siitä, että joku saattoi ymmärtää ystävyydenosoituksen niin väärin! Tämän jälkeen en ole kertaakaan kirjoittanut Kirsistä enkä myöskään
puhunut hänelle koko intiaaniaiheesta, jos olen voinut sitä välttää. Myös Elisa ihmetteli suuresti Kirsin reaktiota, kun aikanaan kerroin siitä hänelle.
Olen usein pohtinut tapahtunutta, ja myönnän olleeni ajattelematon kertoessani tarinoista ystävälleni. Koska hän ei kuitenkaan edes lukenut niitä ja koska minä tein parhaani selittääkseni hänelle, ettei hän mennyt jutuissani naimisiin intiaanin kanssa vaan vastasi kosintaan kieltävästi, hänen reaktionsa on mielestäni vieläkin täysin käsittämätön! Tätä mieltä ovat olleet myös kirjoittamista harrastavat ystäväni. Että joku saattaakin olla niin tykkänään vailla mielikuvitusta!
Minä olen silloin tällöin antanut joillekin ystävilleni osan novelleissani, mutta en ole kertonut tästä läheskään kaikille. Viime vuosina olen huomattavasti vähentänyt todellisista ihmisistä kirjoittamista, koska petyin 15-vuotiaana katkerasti erään ystäväni suhtautumiseen.
Pari vuotta aiemmin olin tutustunut kahteen minua muutaman vuoden vanhempaan tyttöön, Kirsiin ja Elisaan (nimet muutettu). Molemmat olivat erittäin mukavia, ja Kirsi oli lisäksi todella kaunis. Hän seurusteli tuolloin Matin kanssa (nimi muutettu), ja Elisallakin oli poikaystävä.
Tuolloin olin äärettömän kiinnostunut Pohjois-Amerikan intiaaneista ja ryhdyin kirjoittamaan heistä kertovia juttuja. Koska Elisa ja minä keskustelimme intiaaneista usein, sain päähäni kirjoittaa pari kolme tarinaa, joissa sekä hän että Kirsi olivat mukana. Pidin nimittäin kummastakin todella paljon. Tarinat sijoittuivat 1800-luvun alkupuolelle, useimmiten tasankointiaanien pariin. Koska intiaanimiehet perinteisissä romaaneissa hyvin usein kosivat valkoisia naisia, minäkin kuvasin kertomuksissani mm. tällaisia tilanteita.
Kirsi ja Matti olivat jo kihloissa, ja heidän häänsä lähestyivät. Tästä syystä oli itsestään selvää, että Kirsi antoi kertomuksissani kieltävän vastauksen häneen ihastuneille miehille. Sitten kerran kesällä 1992 päätin kertoa hänelle, että olin ystävyyteni osoitukseksi antanut hänelle ja Elisalle osan muutamissa novelleissani.
Voi pettymyksen suuruutta! Ensin Kirsi piti kertomuksiini pääsemistä kunniana, joksi se oli tarkoitettukin, mutta kun hänelle selvisi, että olin antanut intiaanien kosia häntä, hän loukkaantui ja sanoi, ettei missään nimessä vaihtaisi oikeaa poikaystäväänsä kehenkään. Voi taivas! Enhän minä ollut tarkoittanut kertomuksiani totena pidettäviksi! Jututhan sijoittuivat toiseen maahan ja - mikä vielä tärkeämpää - toiseen aikaan! Tätä en kuitenkaan saanut selitetyksi Kirsille, sillä hän halusi kertoa asiasta vanhemmilleni ja parhaalle ystävälleni, joka myös oli paikalla.
Perästäpäin minulle selvisi, että Kirsi oli aloittanut keskustelun vanhempieni ja ystäväni kanssa kysymällä, oliko mielenterveyttäni koskaan tutkittu. Tietysti vanhempani ja ystäväni olivat puolustaneet minua. Olin aivan tyrmistynyt siitä, että joku saattoi ymmärtää ystävyydenosoituksen niin väärin! Tämän jälkeen en ole kertaakaan kirjoittanut Kirsistä enkä myöskään
puhunut hänelle koko intiaaniaiheesta, jos olen voinut sitä välttää. Myös Elisa ihmetteli suuresti Kirsin reaktiota, kun aikanaan kerroin siitä hänelle.
Olen usein pohtinut tapahtunutta, ja myönnän olleeni ajattelematon kertoessani tarinoista ystävälleni. Koska hän ei kuitenkaan edes lukenut niitä ja koska minä tein parhaani selittääkseni hänelle, ettei hän mennyt jutuissani naimisiin intiaanin kanssa vaan vastasi kosintaan kieltävästi, hänen reaktionsa on mielestäni vieläkin täysin käsittämätön! Tätä mieltä ovat olleet myös kirjoittamista harrastavat ystäväni. Että joku saattaakin olla niin tykkänään vailla mielikuvitusta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei, en ole (vielä) sisällyttänyt ystäviä kirjoituksiini, vaikka toisinaan sellaistakin novellia idättelen. Silti sitä tottakai nappaa todellisuudesta ja oikeista ihmisistä aineksia, joita sitten sulattelee mielessään ja silloin tällöin liittää kirjoituksiinsa.
Mutta mutta, sun kirjotukseen tämmönen köyhän miehen psykiatrin, eli minun, lausunto;
Kirsille hänen asemansa tarinassasi merkitsi varmaan samaa, kuin jos olisit maalannut hänestä kuvan jossa hän on jonkun toisen miehen kainalossa, kuin oman kihlattunsa. Ja koska tämä Kirsi, josta mieleen jäi todellakin hyvin mielikuvituksettoman ja abstraktiin ajatteluun kykenemättömän kuva, veti niin sanotusti herneen nenäänsä harmittoman novellisi takia, jossa intiaanit kosivat häntä, niin hän kenties pelästyi sitä että joku oli nähnyt hänen pettävän Mattia. (Tulihan pitkä virke.) Tämä siis sillä oletuksella, että tyttö todella oli joskus pettänyt kihlattuaan. Paljastumisen pelossa hänen siis täytyi "hyökätä" sinua vastaan kyseenalaistamalla mielenterveytesi.
Varmaan kaukaa haettua, mutta tällasta vaan tuli mieleen kirjotukses luettua. Ja hyvinpä sulta tuntuu kirjoittaminen sujuvan, pistähän tänne joku novellisi..? Pitää vielä tuosta sun tapauksesta sanoa, etten itse varmaan pystyis koskaan kertomaan kenellekään henkilölle että oisin käyttäny sitä omassa tarinassani, jos siis oisin niin tehny. Sulta juuri tuo kertominen saatto tosiaan olla virhe, vaikkakin rohkea sellainen. Silti en voisi syyttää seurauksista muita kun Kirsiä.
S.P.:llä tuntuu näitä hampaankoloon jääneitä juttuja olevan enemmänkin...
Älä ota kaikkea niin vakavasti, ihmiset ovat erilaisia ja tekevät virheitä, ei niitä kaikkia kannata kymmeniä vuosia hautoa.
Keskity vain kirjoittamiseesi, sinulla on siihen varmasti lahjoja kuin pohdiskeletkin niin paljon :)
Unohdin mainita, että Elisa luki kaikki juttuni, joissa oli mukana, eikä ollut lainkaan tyytymätön tapaani kirjoittaa hänestä.
Olipas Kirsi tosikko tapaus! Itse olisin vaan imarreltu, jos joku näkisi minut henkilönä, jota
intiaanitkin kosivat.Jokainen kirjoittaja, ammentaa omaa elämäänsä teksteihinsä jollain tavalla. Siitä syntyy nimenomaan persoonallinen tapa ilmaista asioita. Älä välitä.:)
Tuo oli varsin ikävä kertomus. En tiedä ikääsi tällä hetkellä, mutta ilmeisesti tapahtumasta on jo jonkin verran aikaa kulunut. Kerroit, että nämä Kirsi ja Elisa olivat sinua jonkin verran vanhempia. Voisi ainakin kuvitella, että tällä Kirsillä on sen verran aikuismaisuutta ettei suotta vetäisi herneitä nenäänsä tuollaisesta jutusta! Ei taida neiti olla kovinkaan aikuinen vieläkään!
Itse olen harrastanut kirjoittamista kolmisen vuotta ja olen viimeisintä tekelettäni lukuun ottamatta aina käyttänyt todellisia henkilöitä kaikkien romaanieni henkilöiden esikuvina. Eivät nämä henkilöt ole koskaan siitä loukkantuneet, koska olen aina kuvannut heitä rehellisesti, juuri sellaisina kuin he todellakin ovat. He ovat usein pikemminkin olleet otettuja. Tosin yhtä tapausta lukuun ottamatta:
Kirjoitin lukion abivuotena noin 200 liuskan mittaisen teelmän kolmesta tyypistä, jotka opiskelivat toista vuottaan lukiossa. Eräs ystäväni ei oikein pitänyt siitä, kun tein yhdestä hahmosta täysin hänen kaltaisena henkilön. Jopa äidinkielen opettajani huomasi saman, kun annoin teelmäni hänelle luettavaksi - hän on sentään täysin ulkopuolinen henkilö! Omasta mielestäni en silloin tehnyt mitään pahaa vaan kuvasin realistisesti ystäväni huonoja ja hyviä ominaisuuksia. Tästä oli seurauksena, että ystävä katkaisi välinsä minuun. Lapsellinen idiootti!