Taidanpa tässä aikani kuluksi jakaa erään mieleenjääneen kokemukseni jka muistuu mieleen aika usein kun muistelen lapsuuttani.
Olin lapsena yksinviihtyvä ja rakkain harrastukseni oli samoilla kotia ympäröivissä metsissä. Metsä oli loputon kiinnostuksen kohde jossa sai kaikessa rauhassa kuljeskella kenenkään häiritsemättä. Oli jyrkkiä kallioita, pieniä metsäpuroja joissa virtasi kirkas vesi, oli sammalikoita, nuorta männikköä ja kruununa muhkeita tummanvihreitä kuusikoita ja tummavetisiä umpeenkasvavia metsälampia.
En koskaan pelännyt metsässä kulkiessani mitään. Ennemminkin koin, että paikka oli kuin oikea koti, turvapaikka ja piilo johon saattoi paeta hälinää.
Kerran sitten eräällä tutkimusretkelläni "löysin" sattumalta kummallisen paikan keskeltä metsää. Rämeen jossa kuolleet puut kohosivat harmaanvihertävinä suoraan vedestä. Puiden oksat olivat jonkun sammaleen tai jäkälän peitossa. Tuntui kuin yksikään lintu ei olisi ollut lähelläkään koska paikassa oli hirveän hiljaista. Paikka näytti todella kiehtovalta ja halusin tutkia sitä tarkemmin. Olin aivan innoissani paikan eksoottisuudesta ja paloin innosta päästä syvemmälle...
Mutta en kyennyt menemään askeltakaan edemmäs. Jostain syystä tunsin hirvittävää vastenmielisyyttä ja hetken kuluttua pelkoa. Pelkoa joka kasvoi koko ajan. Minun oli pakko lähteä juosten kotiin, eikä pelko hälvennyt ennenkuin olin vanhalla metsätiellä josta näki jo hevoslaitumille ja naapurin talolle saakka.
Tämän jälkeen tein noin 4-5 kertaa rohkean päätöksen mennä tutkimaan paikka läpikotaisin. Mutta joka kerta tulos oli sama: tulin juosten kotiin kylmän pelon vallassa. Ja kuitenkin mielessä paloi halu päästä tukimaan paikka vielä joskus.
Myöhemmin perheemme muutti eri paikkakunnalle enkä ole siellä enää käynyt yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Metsä näyttää kartan mukaan olevan vielä koskematon joten elättelen toivetta, että pääsen vielä joskus ratkaisemaan arvoituksen; oliko kaikki vain omaa vilkasta lapsen mielikuvitustani vai oliko paikassa todella jotakin..
Tälläkertaa tosin otan mieheni mukaan.
Onko teillä jollain muulla samankaltaista kokemusta joka liittyy paikkaan? Voihan kokemus toisaalta olla myös hyvä? Mutta omani ei ollut. Missään muualla metsässä tai muissakaan paikoissa en ole vastaavaa kokenut ja siksi se kai on jäänyt mieleen härnäämään.

Vastaukset 13
Vanhimmat
Aika hieno tarina. Asia, joka on jäänyt mieleesi pitkäksi aikaa.
Vaikea sanoa mistä pelkosi sitä paikkaa kohtaan johtui. Oletko yleensäkin herkkä aistimaan asioita, joita muut eivät välttämättä huomaa? Jos siellä on todellakin ollut jotain pahaa, niin se on voinut estää sinua menemästä silloin syvemmälle.
Miten nuori olit silloin, kun kävit siellä viimeksi?
Se kyllä selventäisi, jos joskus pääsisit käymään siellä uudestaan.
Asuimme siellä kun olin 4-13 vuotias, joten taisin käydä paikassa vähän ennen muuttoa viimeksi.
Luulen tosiaan, että PAKKO siellä on käydä. Sen verran utelias olen. Toisaalta vähän pelottaa sekin, jos mitään ei tunnukaan vaan paikat ovat menettäneet hohtonsa.
Tavallaan haluaisi säilyttää lapsuudenmuistot juuri niin ihmeellisinä kuin ne on.
Omasta lapsuudestani muistuu mieleen aivan samanlainen paikka,paitsi kyseessä oli vanha kivinavetta. Paikalla on asuttu,jo ainakin melkein sata vuotta ja nyt viimeiset 25 vuotta paikka on ollut asumaton.
Lapsena menin aina sen vanhan navetan ja mökin edestä läheiselle järvelle ongelle.Mutta siihen navettaan liittyi jotain karmeaa...aina kun menin navetan sisäänkäynnin lähelle,alkoi ihmeellisesti kylmätä ja pieni pelko tuli.Muutama kymmenen metriä oli suuaukolle matkaa ja jo alkoi kylmät väreet tulla selkään....aivan kuin,en olisi toivottu vieras pihapiirissä.Ilkeämielinen ilmapiiri. Myöhemmin sain vanhemmiltani tietää,että siinä mökissä asunut leski,vihasi lapsia.Naapurien lapset oli saaneet juosta karkuun,kun nainen ajoi lapsia pois.
Seuraavan tapauksen jälkeen,en enää käynyt kyseisellä mökillä/navetalla.Lapsi olin silloinkin,ja kun menin taas kerran jo autioituneelle mökille kurkkimaan.
Mökin ikkunasta kurkistaessani näin, kuinka sisällä ollut kiikkutuoli.....keinui hurjaa vauhtia!!! Silloin sain jalat alleni,juoksin kotiini ja en palannut mökille, kuin vasta joskus 15-vuoden ikäisenä.
Kerro vielä mitkä oli fiilikset paikassa kun menit sinne 15-vuotiaana?
Silloin en enää sellaista pelkoa tuntenut.
Ja nytkin kun olen aikuisena pihalla kävellyt,niin pieni muisto takana pyörii.
Himputti,kun rupes taasen kylmämään...kun muistelen sitä ilkeyttä,joka huoku oviaukosta(leskikö kummitteli?)
Ja sen muistan varmasti lopun ikääni....niinkuin nytkin.Miten se keinutuoli tyhjässä huoneessa liikkui.
olisko kuitenkin kannattanu jättää se keinutuoli-osio pois tuosta tarinasta?
Luuletko,että minä yritän huijata tai olen sepittänyt koko tarinan??
Tapahtuma on jäänyt mieleeni loppuiäkseni!! Muistikuvaksi on jäänyt,tyhjä tupa,ikkuna ja keinutuoli.....
Uskotaan. Kuulosti vaan aika hurjalta.
Olen kulkenut erämaita kymmeniä vuosia.Leiripaikan valinta on tarkkaa puuhaa.Pitää olla hyvää vettä,tasainen kohta laavulle,mahdollinen nuotiopaikka,puuta ym.Suojaisa paikka etäällä asutuksesta.Lisäksi käytän kuudetta aistia.Olen hiljaa ja imen vaikutelmia paikasta.Joskus muut kriteerit täyttyvät mutta kuudes aisti varoittaa.Silloin lähden ja etsin toisen paikan.Joskus en ole totellut kuudetta aistia ja seurauksena on ollut "huono yö".Valvomista ja painajaisia.
Samaa olen kuullut sanovan monen muunkin vaeltajan.
Varsinkin lapissa kannattaa katsoa paikka hyvin ettei asetu seidalle.
Mutta myös muu Suomi on täynnä muinaisia uhri-ym paikkoja.
Omasta lapsuudestani muistan kokonaisen tuollaisen kylän. Vielä 60-luvulla siellä oli jokunen talo pystyssä, mutta nykyään paikka on lähes kokonaan autioitunut.
Jotain outoa ja ahdistavaa siinä ilmapiirissä oli. Huomio että linnut eivät laula muistuu minullakin ensimmäisenä mieleen. Ja jos yksinään liikkui, niin muistan hyvin vahvan tunteen siitä kuin joku tarkkailisi tai seuraisi perässä - välillä ihan selän takana.
Ensin pidin minäkin itseäni yliherkkänä ja pelokkaana kakarana, mutta kyllä näin aikuisena (mies, 45 vuotta) paikalla käydessäni tuo tunne palasi ihan yhtä voimakkaana kymmenien vuosien jälkeen.
Keskusteltuani muiden kylällä liikkuneiden kanssa, heillä on ollut ihan samat fiilikset. Tutkittuani kylän historiaa, se on täynnä erilaisia perhetragedioita mielisairauksista erittäin väkivaltaisiin itsemurhiin ja lapsentappoihin. Lisäksi kylällä toimi 50-luvulla patamusta fundamentalistinen herännäislahko. Ilmeisesti painostavalla ympäristöllä on ollut vaikutuksensa kyläläisten mieliin.
Paikasta kerrotaan myös toinen toistaan hurjempia tarinoita, joissa esiintyy myös yliluonnollisia elementtejä. Niissä toistuvat liekkiöt, lapsivainajat, puhuvat eläimet yms.yms. Vaikka tarinoihin ei uskoisikaan, pitänee pohtia miksi ihmiset ylipäätään kokevat paikan tuollaisena? Jotkut kuulemistani tarinoista ovat suoraan kokijoiden itsensä kertomia, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, etteivätkö he olisi kokeneet JOTAIN outoa, oli sitten kyseessä näky tai reaalitoellisuudessa tapahtunut ilmiö.
Kylä sijoittuu alunperin soiseen maastoon, jonne vuosisadan alussa raivattiin peltoja. Tuo suo tai räme on kahden korkean mäen notkelmassa, ikäänkuin suuri astia, jota mäet ympäröivät.
Oiskohan tuo paikka jossain pohjois.Suomessa.. muualla ei paljon tapaa kokonaisia hylättyjä kyliä.
http://www.tonkopuro.com/
Tuoltahan ne talot siellä kylällä tosiaan näyttävät kuin tuon "Tonkopuro" -sivuston aloituskuvassa. Kyllä näitä autioituneita mäkiä ja loukkoja on Suomessa muuallakin kuin ihan pohjoisessa. Siis asutuskeskukset vetävät ja jokaisen vähänkään isomman asutuston ympäristöstä kyllä löytyy autioituneita kansakouluja ja kuolleita kyliä. Ei tarvitse Hesankaan suunnasta ajella pitkään tuonne Vihdin suuntaan, kun tulee vastaan yhtä lohduttoman näköisiä pikku kyliä.
Tämä minun kyläni on tosin Etelä-Pohjanmaalla.
Se rakennemuutos, se rakennemuutos... Mutta takaisin itse aiheeseen: kuten joku jo täällä mainitsikin, leiripaikka luonnossa on valittava todella tarkkaan. Sama koskee talon paikkaa. Ennen talonpaikan katsominen oli tarkka juttu, mutta nykyään pytinki väsätään siihen mistä grynderi sen halvimmalla myy. Ei hyvä.
Kirkon paikka on pyhä, eikä se ole koskaan sattumaa. Useimmiten kirkot on juuri samoilla paikoilla missä aikaisemmin sijaitsivat pyhät lehdot. Turvapaikat. Kirkkojen ympäristöön on useimmiten keskittynyt myös muu asujaimisto. Paikka huokuu turvallisuutta ja hyviä fiiliksiä.
Sitten on nämä sivukylät... Ennen uskottiin, että metsiä hallitsi metsän kansa, jonka rauhaa ei pitänyt uhmattaman. Oli rämeitä ja seitoja, joita fiksu ihminen ymmärsi karttaa. Jokin juju näissäkin on taustalla. Tuskin tiede näitä osaa selittää, mutta joskus on parempi luottaa omaan intuitioon ja vanhan kansan tietoon. Ehkä joskus tiedekin päätyy siihen, että mekin olemme elävä osa luontoa, toimimme sen ehdoilla - ja kommunikoimme sen kanssa.