Prinssiolon lainasin ystävältäni. Se valtaa meidät molemmat aika ajoin.
Kesä nauraa minulle kujeilevasti. Se tietää, etten pidä sen tavasta tukahduttaa minut huumaavaan yltäkylläisyyteensä. Varsinkaan näinä päivinä, jolloin jokainen esine ja olento talossani näyttää sieluttomalta. Marsu makaa mökissään keskellä häkkiään ja minusta tuntuu, ettei se hengitä. Ikkunasta puhaltava henkäys kutittaa käsivarttani viekoittelevasti. Tottelen sen kutsua, kuinkas muutenkaan. Jätän ikkunan auki, jotta murtovarkaat pääsevät halutessaan sisään varastamaan minun stereoni.
Ympärilläni on kesän hekuma. Naapuri grillaa makkaraa. Hän on varmaan nurmikonkin leikannut. Asfaltti on haalean lämmin ja se imee minua eteenpäin pitkin kiemuraisia reittejään. Kävelen suoraan, niin kauan, että metsä tulee minua vastaan. Se raottaa porttiaan. Luikahdan sisään. Muurahaiskeon vieressä ei kannata seisoa paljain varpain, mutta enhän minä seisokaan. Menen vain ohi kiireisenä kuhisevan kaupungin. Puissa yläpuolellani on varmaan lintuja. Minä en näe niitä, mutta ne näkevät minut. Kukaan ei halua tulla nähdyksi, kaikki haluavat, että heitä kuunnellaan. Kuulenhan minä ne. Tiltaltti laskee viinin tynnyriin. Linnut voittavat minut.
Suopursujen hajussa on jotain kummallista. Se täyttää pään niin, että sen melkein näkee, ihan silmiensä takana. Makaan liikkumatta varvikossa ja hämähäkki juoksee käteni yli. Minä inhoan kaikkea, jolla on pitkät jalat, mutten jaksa nousta. Vaaleanpunainen tuoksu on uuvuttanut minut. Täällä asuu paljon menninkäisiä ja muuta kummallista porukkaa, jotka ovat hullujen ja kirjailijoiden ystäviä. Kaikkien itämaisten prinsessojen kulmia koristavat kukkakruunut ovat suomalaisella suolla, vaikka ei siitä koskaan puhuta. Paljon muutakin olematonta on. Jos olisin nukahtanut, olisin nähnyt sen kaiken. Siinä maatessa tuntuu siltä, että voi hengittää miten syvään tahansa eivätkä keuhkot silti halkea. Kumma juttu. Kerrankin.
Jälleen asfalttipolkuja tallatessani, huomaan illan hämärtyneen valkoiseksi auringottomuudeksi. Omakotitalon parvekkeella polttaa permanenttipäinen nainen tupakkaa. Savumerkit nousevat ilmaan. Hyttyset eivät varmaankaan kiusaa häntä. En tiedä. En ole koskaan polttanut. Rauhanpiiput on unohdettu ja intiaaneja ei kai enää ole, ei ainakaan sellaisina, joina he haluaisivat olla. Tupakka tukkii verisuonet sekä aiheuttaa sydänkohtauksia ja aivoveritulppia. Savu tavoittaa minut ja hipaisee nenääni. On melkein pimeää, kesä on niin alussa vasta. Kissojen lamppusilmät syttyvät valaisemaan tietäni. Tunnen, että tämä aika ei ole enää minun. Hyräilen pientä kansanlaulua, jossa ei ole lainkaan sanoja. Huijausta! Minä tiedän sanat: mintun ja ruusun tuoksua ja sellaista, jotain rakkaudesta.
Kun tulen kotiin, näen, ettei kukaan ole koskenut stereoihini. Minut valtaa prinssiolo. Se on sitä, kun näkee saman painajaisen aina kuumeisena, ahdistavaa levottomuutta. Voisin juosta, mutta sen sijaan suljen ikkunan ja kesän jatkuva lirkutus haihtuu korvistani. Kuljen ympäriinsä, tai niin ympäriinsä kuin rivitalokolmiossa pääsee. Haron hiuksistani oksan kappaleen. Siinä on palanen metsästä, minun kädessäni. Istun jakkarallani laulamassa laulua, jossa ei muka ole sanoja. Ja minun tekee mieleni heittää keittiön ikkuna lusikoilla rikki.
Kesä nauraa minulle kujeilevasti. Se tietää, etten pidä sen tavasta tukahduttaa minut huumaavaan yltäkylläisyyteensä. Varsinkaan näinä päivinä, jolloin jokainen esine ja olento talossani näyttää sieluttomalta. Marsu makaa mökissään keskellä häkkiään ja minusta tuntuu, ettei se hengitä. Ikkunasta puhaltava henkäys kutittaa käsivarttani viekoittelevasti. Tottelen sen kutsua, kuinkas muutenkaan. Jätän ikkunan auki, jotta murtovarkaat pääsevät halutessaan sisään varastamaan minun stereoni.
Ympärilläni on kesän hekuma. Naapuri grillaa makkaraa. Hän on varmaan nurmikonkin leikannut. Asfaltti on haalean lämmin ja se imee minua eteenpäin pitkin kiemuraisia reittejään. Kävelen suoraan, niin kauan, että metsä tulee minua vastaan. Se raottaa porttiaan. Luikahdan sisään. Muurahaiskeon vieressä ei kannata seisoa paljain varpain, mutta enhän minä seisokaan. Menen vain ohi kiireisenä kuhisevan kaupungin. Puissa yläpuolellani on varmaan lintuja. Minä en näe niitä, mutta ne näkevät minut. Kukaan ei halua tulla nähdyksi, kaikki haluavat, että heitä kuunnellaan. Kuulenhan minä ne. Tiltaltti laskee viinin tynnyriin. Linnut voittavat minut.
Suopursujen hajussa on jotain kummallista. Se täyttää pään niin, että sen melkein näkee, ihan silmiensä takana. Makaan liikkumatta varvikossa ja hämähäkki juoksee käteni yli. Minä inhoan kaikkea, jolla on pitkät jalat, mutten jaksa nousta. Vaaleanpunainen tuoksu on uuvuttanut minut. Täällä asuu paljon menninkäisiä ja muuta kummallista porukkaa, jotka ovat hullujen ja kirjailijoiden ystäviä. Kaikkien itämaisten prinsessojen kulmia koristavat kukkakruunut ovat suomalaisella suolla, vaikka ei siitä koskaan puhuta. Paljon muutakin olematonta on. Jos olisin nukahtanut, olisin nähnyt sen kaiken. Siinä maatessa tuntuu siltä, että voi hengittää miten syvään tahansa eivätkä keuhkot silti halkea. Kumma juttu. Kerrankin.
Jälleen asfalttipolkuja tallatessani, huomaan illan hämärtyneen valkoiseksi auringottomuudeksi. Omakotitalon parvekkeella polttaa permanenttipäinen nainen tupakkaa. Savumerkit nousevat ilmaan. Hyttyset eivät varmaankaan kiusaa häntä. En tiedä. En ole koskaan polttanut. Rauhanpiiput on unohdettu ja intiaaneja ei kai enää ole, ei ainakaan sellaisina, joina he haluaisivat olla. Tupakka tukkii verisuonet sekä aiheuttaa sydänkohtauksia ja aivoveritulppia. Savu tavoittaa minut ja hipaisee nenääni. On melkein pimeää, kesä on niin alussa vasta. Kissojen lamppusilmät syttyvät valaisemaan tietäni. Tunnen, että tämä aika ei ole enää minun. Hyräilen pientä kansanlaulua, jossa ei ole lainkaan sanoja. Huijausta! Minä tiedän sanat: mintun ja ruusun tuoksua ja sellaista, jotain rakkaudesta.
Kun tulen kotiin, näen, ettei kukaan ole koskenut stereoihini. Minut valtaa prinssiolo. Se on sitä, kun näkee saman painajaisen aina kuumeisena, ahdistavaa levottomuutta. Voisin juosta, mutta sen sijaan suljen ikkunan ja kesän jatkuva lirkutus haihtuu korvistani. Kuljen ympäriinsä, tai niin ympäriinsä kuin rivitalokolmiossa pääsee. Haron hiuksistani oksan kappaleen. Siinä on palanen metsästä, minun kädessäni. Istun jakkarallani laulamassa laulua, jossa ei muka ole sanoja. Ja minun tekee mieleni heittää keittiön ikkuna lusikoilla rikki.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikeahan näitä viestejä on aloittaa...
Mutta kevät tulee, ja on taas yksi syy lisää olla varsin hyvällä tuulella täällä, missä normaalisti puut tekevät pitkää varjoa, silloinkin kun aurinko ei näytä paistavan.
Tämän tekstisihän voisi purkaa palasiksi ja löytää sieltä vaikka mitä sanottavaa. Tai en tiedä, kun tänään ei huvita pilkkoa osiin. Enemmän minulla on halua koota asioita yhteen.
Prinssiololla aloittaminen on yksi niistä riskivedoista, joita tämä novelli vilisee. Kokonaisuuden sisään pääseminen vaikeutuu.
Kuten huomaat osiin pilkkominen on minulla veressä, joten jatketaan...
Paljon lauseita, jotka kertovat asioita hyvin eksaktisti. Toisaalta seasta löytyy kuvailua, mikä täytyy laskea kirjoittajalle ansioksi. Rytmityksen kanssa voisi vielä painiskella, jos kirjoittajalla on halua tarjota Lukijalle tahdikkaampi lukukokemus.
Novelli syöksyy tarumaailmaan, olkoonkin että oletettavasti sinne pujahtaa vain epämääräisesti vaelteleva päähenkilömme. Ja tulee lause, jota en osaa ymmärtää.
"Kaikkien itämaisten prinsessojen kulmia koristavat kukkakruunut ovat suomalaisella suolla, vaikka ei siitä koskaan puhuta."
Tai ainakaan tunnelmaa kyseinen pätkä ei onnistu luomaan.
Lopussa harmistun siitä, ettei prinssiololla tarkoitettukaan jotain sellaista poikamaisen toiveikkuuden oloa, sillä tänään olisin ollut sille paremmin vastaanottavainen. Ahdistus ei sittenkään tainnut sopia oikein tuohon loppuun vai mitä mieltä olet?
Onhan tässä paljon kivoja juttuja, mutta itse en kyennyt saamaan sellaista kunnon otetta tarinaan. Ei kuitenkaan masennuta siitä.
täsmällinen, eksakti siis: jouduin tarkistamaan sivistyssanakirjasta. Kyllä, olen eräs niistä kummallisista ihmisistä, joiden kirjahyllystä tämä opus löytyy. Hmm. "Paljon kivoja juttuja", ei hyvältä kuullosta.
Prinssiolosta. Minun olisi pitänyt laittaa alun huomautus loppuun, jotta häiritseviltä ennakko-odotuksilta olisi vältytty. Halusin ehdottomasti mainita ystäväni, korostaakseni, ettei prinssiolo (nimistys mukaan lukien) ole suinkaan minun keksisntöäni. Prinssiolon nimitys viittaa aivan johonkin muuhun kuin kyseiseen mielentilaan, mutta tämän nimityksen ystäväni on jo lapsena antanut ja se on säilynyt myös minun mielessäni. Et voi tietää, mikä prinssiolo on (tai, mitä prinssiololla tarkoitan), et edes tarinani perusteella, vaikka se tietenkin oli tavoitteeni. Ainoa, minkä osaan sanoa: Yhtäkkinen hallitsemattomuuden tunne. Aivan kuin olisi suistunut hieman sivuun olemassaolosta. Tutut esineen näyttävät mielipuolisilta, eikä oiken muista, mitä piti tehdä ja mitä varten. Tässä tilanteessa on parasta mennä nukkumaan noin kymmeneneksi minuutiksi ja aloittaa päivä sen jälkeen uudelleen mikäli mahdollista. Tämäkään ei oikein kuvaa prinssiolon syvintä olemusta, mutta voin vakuuttaa, etten toivo ko. mielentilaa usein kenellekään. (Tässä kohden huomautan, että kun ystäväni eräänä päivänä mainitsi prinssiolon, ymmärsin muutamasta sanasta, mistä hän puhuu. :)
Lause, jota et ymmärtänyt on mitä suurimmassa määrin siellä minua itseäni varten. Ymmärrän, ettet ymmärrä, sillä minäkään en aina... ymmärrä. Täytynee leikata ko. virke pois alkuperäisestä tekstistä ja liittää se irtolauseiden Ö-mappiin minun yksityiseksi ilokseni. Haluaisin mielelläni kuulla sinun näkemyksesi tekstin rytmityksestä. Minulla on todella erittäin paljon halua tarjota Lukijalle tahdikkaampi lukukokemus. Näin pienellä viittauksella en vain oiken ole selvillä siitä, mitä asian suhteen pitäisi tehdä, tai mikä ylipäänsä on "tekstin rytmi". (Runoudesta käsite kyllä jokseenkin tuttu).
En tiedä, sopiiko ahdistus, tai oikeammin prinssiolo, tekstin loppuun. Tarina kuitenkin oman näkemykseni mukaan alkoi eräänlaisesta ahdistuksesta ja päättyi... No, jaa. Tiedä sitä. Sinun mielestäsi se ei sopinut ja saatat olla oikeassa. (Kykenenköhän koskaan kirjoittamaan tarinaa, jonka alku, loppu ja keskikohta olisivat kaikki samantasoisia?) Muutenkin olen sitä mieltä, että minun pitäisi vähän ryhdistäyä kirjoittamisen saralla ja näpytellä jotain kunnollista. En millään viitsisi. Joka tapauksessa kiitän sinua jälleen ilahduttavasta kommentistasi ja jään odottamaan tarkennusta tuohon rytmitysasiaan. Ja vielä se pakollinen :) vakuudeksi positiivisuudestani ja siitä, etten missän tapuksessa ole harmistunut yhtään mistään.
Olet harvinaisen iloinen veikko, Hessu-kissa. Voin hyvinkin mielelläni valaista sinua ja itseäni tämän rytmitysasian tiimoilta. Sen verran mitä nyt itse asiasta ajattelen.
Rytmityshän näkyy tekstissä joka puolella, ensinnäkin ihan kappalejaossa. Kappaleettomien tekstien luku on tuskaisaa, sillä lukija kaipaa rytmitystä lukemiseensa. Sen tiedostamista, että tarina etenee, ja että tekstillä on jokin suunniteltu rakenne.
Kappalejaon perusteita voi olla jonkin keskeisen asian korostaminen, tai ei-korostaminen, aikasyklin nurinpäin heittäminen, eri näkökulmien hakeminen ym. Tämä jaotteluhan on novellia kirjoitettaessa kovin tärkeää. Ja samaan hengenvetoon totean, että minullahan ei ole mitään taitoa soveltaa näitä kykyjä käytännön kirjoittamisessa kuten on nähty.
No, mutta rytmitystä voi hakea myös pienemmästä mittakaavasta, eli lauseiden ja virkkeiden sommitellusta. Luullakseni asiaa voi lähestyä samoin eväin kuin runoa kirjoittaessa, mutta siitä minulla ei ole mitään varmuutta. Itselläni kun on tapana kirjoitella sellaisia proosarunon tyylisiä novelleja. Mutta koska "epämääräistä vaeltelua" ei avaudu minulle täysin reaalina kertomuksena vaan osaltaan abstraktina, yritän löytää siitä näitä rytmityksen keinoja.
Toisessa kappaleessa minulle tulee sekava olo, asioita heitetään luettelevasti, eikä mieleeni jää oikein sitten mitään. Paremmin rytmittämällä, ja kappaleen lauseiden hierarkiaa rakentamalla voisi siivittää lukijan selkeämään olotilaan. Mutta älä kysy kuinka se tehdään, ehkä asioita karsimalla, jollain tavalla tunnelmaa lisäämällä.
Rytmitys on kuitenkin asia joka liittyy koko tekstiin, ja koko tapaan kertoa. Tämän tekstin tarkoitushan onkin sitten varmasti jättää lukijallekin hieman epämääräinen olo. Vaikkakin paljon asioita kerrotaan, ja kuvaillaan tarkasti. Tarkoitan vain sitä, että toinen teksti voi myös kertoa paljosta paljon, mutta kykenee silti jättämään kristallinkirkkaan kuvan lukijan mieleen. Rytmitys on yksi apuväline siihen.
Ja lopetuksesta vielä sen verran, että sen tulisi olla ainakin jossain määrin koko tekstiä kokoava, joten siihen kannattaa panostaa. Sinun tekstissäsi loppu ei ole ollenkaan huono.
Kiitoksia ajastasi ja vaivannäöstäsi. Vaikka neuvosi, kuen itsekin mainitsit, käsittelevät rytmitystä lähinnä teoriapohjalta, valaisi tämä pohdintasi ihan mukavasti asiaa. Monta näkemystä vain kehiin, saatetaan päästä lähelle totuutta!
Kappalejaon olen joutunut hampaat irvessä opettelemaan vähän aikaa sitten (sanotaanko sellainen puolisen vuotta). Tällä hetkellä luulisin homman olevan joltiseenkin hanskassa, tai ainakin kohentumaan päin. Mitä nyt omaa tekstiäni silmäilin, kappalejako näyttäisi olevan kohdallaan: kappaleet suht tasapituisia, jokainen kappale omassa hetkessään. Ehkä kuitenkin liian suuri "tempon vaihdos" kappaleiden välillä?
Niin kuin hyvin valaisevasti totesit, tämän tekstin kohdalla vika taitaakin olla lauseissa itsesään, peruskerronnassa. Lauseiden välillä saisi olla joustavampi yhteys, ja juonen tulisi kulkea jäntevästi kerrottuna. Nyt tapahtumien eteneminen on liiaksi tunnelmia ja aistimuksia kuvailevien, hivenen irtonaisten lauseiden varassa. Tuntuu kuin kertoja siirtyisi muistissaan vain yhden tuntemuksen eteen päin ja unohtaisi kertoa, mitä tarkalleen tapahtuu ja mikä liittyy mihinkin. Leijailun sijasta lukija kaipaisi tukevan jalansijan, jolta harpata seuraavaan tapahtumaan.
Mikä itsekritiikin riemuvoitto! Usein omien tekstien kohdalla minua vaivaa umpisokeus: sitä vain mollottaa omia lauseitaan typertynyt ilme naamallaan, suostumatta näkemään kokonaisuutta yksityiskohdilta. Erittäin hyödyllinen keskustelu siinä mielessä, että sait minut katsomaan vähän tarkemmin (tai ainakin yrittämään, sehän on jo puoli voittoa). Yritän taas oppia jotakin. Seuraavassa tekstissä olen luultavasti keksinyt jonkin toisen tavan tehdä väärin. Lainatakseni muuatta kuoronjohtajaa: "Teidän pitäisi saada joku muu tänne soittamaan. Onhan se varmaan vähän hankala laulaa, kun mä keksin joka kerta uuden tavan soittaa se kohta väärin." Mutta ei me kuule masennuta, kuka sellaisesta on puhunut? Ai niin... :)
Tässä toinen versio epämääräisestä vaeltalusta. poistin siitä aikani kuluksi kaikenlaista "turhaa" sälää. Jos, joku eksyy tänne muinaisuuteen, sanokoon, onko parempi sälällä vai ilman. Tämä ei ole ihan niin tärkeää, että haluaisin postata sen uudella otsikolla listan kärkeen:
Kesä nauraa minulle kujeilevasti. Se tietää, etten pidä sen tavasta tukahduttaa minut. Varsinkaan näinä päivinä, kun jokainen esine ja olento talossani näyttää elottomalta. Marsu makaa häkissään keskellä lattiaa. Minusta tuntuu, ettei se hengitä. Tuulahdus kutittaa käsivarttani. Tottelen sen kutsua, mitä muutakaan voisin. Jätän ikkunan auki, jotta murtovarkaat pääsevät halutessaan sisään varastamaan minun stereoni.
Naapuri grillaa makkaraa. Hän on varmaan nurmikonkin leikannut. Haalea asfaltti imee minua mukaansa. Kävelen suoraan kunnes metsä tulee minua vastaan. Se raottaa porttiaan ja minä puikahdan sisään. Puissa yläpuolellani on varmaan lintuja. Minä en näe niitä, mutta ne näkevät minut. Kukaan ei haluaisi tulla nähdyksi. Kaikki haluavat, että heitä kuunnellaan. Kuulenhan minä ne: tiltaltti laskee viinin tynnyriin. Linnut voittavat minut.
Varvikossa pitkällään haistan suopursut. Tuoksun melkein näkee, aivan silmiensä takana. Täällä asuu paljon menninkäisiä ja sen sellaista porukkaa, kirjailijoiden ja hullujen ystäviä. Muutakin olematonta on. Jos nukahtaisin, näkisin sen kaiken. Hämähäkki juoksee käteni yli. Inhoan kaikkea, jolla on pitkät jalat, mutten jaksa nousta ylös. Suopursujen tuoksussa voi hengittää miten syvään tahansa, eivätkä keuhkot silti halkea. Hassu juttu.
Asfalttipolut kuljettavat minua takaisin kotiin. Ilta on hämärtynyt valkoiseksi auringottomuudeksi. Omakotitalon parvekkeella nainen polttaa tupakkaa. Savumerkit kiemurtavat ilmaan. Hyttyset eivät varmaankaan kiusaa häntä. En tiedä. en ole koskaan polttanut. Intiaanien rauhanpiiput on unohdettu. Tupakka tukkii verisuonet sekä aiheuttaa sydänkohtauksia ja aivoveritulppia. Savu tavoittaa minut ja hipaisee nenääni. Kissojen lamppusilmät syttyvät valaisemaan tietäni. Hyräilen pientä kansanlaulua, jossa ei muka ole sanoja. On siinä, olen kuullut ne: minttua ja ruusua, jotain rakkaudesta.
Kun tulen kotiin, näen, ettei kukaan ole koskenut stereoihini. Minut valtaa prinssiolo: olen irrallaan kaikesta, en tiedä, mitä piti tehdä ja miksi. Voisin juosta, mutta sen sijaan suljen ikkunan ja kesän jatkuva lirkutus haihtuu korvistani. Haron hiuksistani oksan kappaleen. Siinä se on, palanen metsää, minun kädessäni. Istun taloustikkailla laulamassa laulua, jossa ei muka ole sanoja. Ja minun tekee mieleni heittää keittiön ikkuna lusikoilla rikki.