Tulin paikalle ekana

Minulle kolarin jatkuva puiminen(itse kutsun sanalla "mässäily") oli jollain ehkä sairaallakin tavalla helpottavaa, vaikka kolarin vakavuus oli hirvittävä. Tuntui,että jokainen ihminen, jonka kanssa juttelin, oli halukas kuulemaan tapahtuneesta, vaikkei näin totisesti ollut. Aina lipsautin keskusteluissa jotain siihen liittyvää, nyttemmin en juurikaan puhu siitä....Aikaa on kulunut muutama vuosi. Ehkä se mässäily oli henkiselle toipumiselle tärkeää, jotta ymmärsi taphtuneen paremmin.

Opin sen, että kolari ei kannata. Ei myöskään rekkakolari, eikä kolmen rekan keskinäinen kolari.

Jälki oli niin karmeaa, että paikallinen palopäällikkö sanoi paikalle saavuttuaan, ettei ole 30 vuoteen nähnyt mitään vastaavaa.

Opin ajamaan aina turvavöissä, hitaammin, katse liikenteessä sekä huomioimaan muun liikenteen. Ikinä ei riitä, että itse ajaa varmasti - täytyy tarkkailla muuta liikennettä myös.

Muistan tuon helmikuisen yön aina. Se oli opettavaisin hetki koko elämässäni. Traagista kuinka paljon pitää uhrata, jotta minunlaiseni luupää oppii ymmärtämään, jos oppii.

Ajan paikan ohitse muutaman viikon välein. Aina tuntuu mieli pysähtyä ja sytyttää kynttilä. Vieläkään en ole sitä tehnyt...