http://www.suomalaisuudenliitto.fi/paakirjoitus1_2001.htm
Kun Suomi itsenäistyi, ruotsinkielistä väestöä oli noin 11 % maamme väkiluvusta. Ruotsinkieliset olivat sijoittuneet yhteiskunnassamme johtaville paikoille, joista käsin he saattoivat tehokkaasti vaikuttaa vasta itsenäistyneen nuoren valtion tulevaisuuteen. Tämä oppineisto (ei suinkaan sivistyneistö) ajoi häikäilemättä omia etujaan. Sen vaikutusvaltaa osoittaa erittäin hyvin esimerkiksi Helsingin yliopistosta käyty kielisota 1930-luvulla. Ruotsinkielinen vähemmistö teki kaikkensa jarruttaakseen maan pääkielen esiinmarssia ja painaakseen sitä alas. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Ruotsin miehitysvallan maahamme jälkeensä jättämä herrakansan jäännös noudatteli vain esi-isiensä perinteitä. Se oli jatkoa sille sortopolitiikalle, jota koko ruotsinvallan ajan oli harjoitettu kieltämme, sivistystämme ja kansaamme kohtaan.
Tämä maahamme jäänyt ruotsalaisuuden tynkä sai tehokasta apua lahden takaa sukulaisiltaan. Valtiojohtomme tarvitsi tunnustuksen itsenäisyydellemme mm. Ruotsilta ja tukeutui pohjoismaiseen yhteistyöhön. Siksi se suhtautui ruotsinkieliseen väestöön ja sen vaatimuksiin myönteisesti ja välttäen kaikkia ristiriitoja sen kanssa. Tilanteen hyvin käsittäen ruotsalaisemme käyttivät sitä estoitta hyväkseen. Kysymyksessä oli siis ulkopoliittinen painostus nuoren valtiomme johtoa kohtaan.
Aikojen kuluessa väestösuhteet ovat muuttuneet. Ruotsinkielisiä on enää vain noin viisi ja puoli prosenttia asukasluvustamme eli prosentuaalisesti puolet siitä, mitä heitä oli itsenäisyytemme alussa. Kuitenkin entinen meno jatkuu. Tämä pieni vähemmistö kukkoilee maassamme ja pyrkii isännän äänellä määräilemään suurta enemmistöä. Se on paljolti onnistunut pyrkimyksissään. Sen toimesta on saatu pakollinen ruotsin opetus kouluihimme nuorisomme rasitteeksi ja kansamme enemmistön tahdon vastaisesti. Ruotsinkieliselle nuorisolle on järjestetty oikotiet korkeakouluihin suomenkielisiä helpommilla pääsykokeilla ja varattu enemmän aloituspaikkoja keskiasteen koulutukseenkin. Näillä toiskielisillä on myös oma kouluhallinto kuntatasolta valtakunnan tasolle saakka. Pakkoruotsi on tukittu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin kymmenpennisistä poliisien lippalakkeihin. Muistettakoon, että kolikkomme olivat vuoteen 1986 asti pelkästään suomenkielisiä. Entä mitä tekemistä ruotsilla on suomenkielisen passissa, ajokortissa, KELA-kortissa tai muissa asiakirjoissa? Ei yhtään mitään. Tällainen pakkoruotsin tunkeminen kaikkialle on meitä suomenkielisiä syvästi loukkaavaa. Siinä on selvästi nähtävissä ruotsinkielisen herrakansan jäännöksen halu nöyryyttää meikäläisiä ja osoittaa valtaansa: katsokaa näin me hallitsemme teitä ettekä te voi sille mitään!
Joulukuussa 1998 ruotsalainen kansanpuolue julkaisi röyhkeydessään vertaansa vailla olevan kielipoliittisen ohjelman. Siinä esitetään mm. kielilain uudistamista ja vaaditaan ”nykyistä velvoittavampaa kielilakia”. Valtioneuvosto tottelikin nöyrästi rkp:ta ja asetti jo noin puolen vuoden kuluttua kielilakikomitean. Sen jäsenistössä ja asiantuntijoissa on vahva edustus ruotsinkielisillä ja ruotsinmielisillä suomenkielisillä. Komitean työlle luo heti alunpitäen synkän varjon tieto siitä, että sen puheenjohtaja on jo etukäteen palkittu korkealla ruotsalaisella kunniamerkillä, Pohjantähden ritarikunnan suurristillä. Meillä suomenkielisillä ei ole mitään hyvää odotettavissa komitealta. Päinvastoin! Jo nyt on tiedossa, että pakkoruotsia aiotaan lisätä kaikin mahdollisin keinoin. Niinpä lakiin on tarkoitus sisällyttää – rkp:n käskystä tietenkin – mm. vaatimus, että opasteitten täytyy olla kaikkialla maassa, siis esimerkiksi rautatieasemilla kaksikielisiä. Siis supisuomalaisilla alueillakin! Uskomatonta ja törkeää!
Kohtuuttomilla ja röyhkeillä vaatimuksillaan rkp ja sen myötäilijät haluavat manata tähän maahan uudestaan 1930-luvun katkerat kieliriidat. Kun kylttien rikkojat ja tervaajat lähtevät uudestaan liikkeelle, syyttäköön rkp itseään. Ainoa viisas päätös, minkä kielilakikomitea voi tehdä, on sellainen, että se ehdottaa maamme julistamista yksikieliseksi. Mitään kansalliskielen asemassa olevaa ruotsia tässä maassa ei tarvita. Suurin osa toiskielisistä puhuu suomea ja se pieni ryhmä, joka osaa kieltämme huonosti voidaan tehokkaalla opetuksella saada parantamaan kielitaitoaan.
Se tulee tälle maalle myös huomattavasti halvemmaksi. Me suomenkielisethän tämän kaksikielisyyden ylellisyyden kustannamme 95-prosenttisesti. Ei ole oikein, että enemmistö pakotetaan ylläpitämään vähemmistön kieltä ja kulttuuria. Ellei ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri säily Suomessa ilman suomenkielisten antamaa tekohengitystä, niin se on osoitus siitä, että niissä itsessään ei ole elinvoimaa.
Kun Suomi itsenäistyi, ruotsinkielistä väestöä oli noin 11 % maamme väkiluvusta. Ruotsinkieliset olivat sijoittuneet yhteiskunnassamme johtaville paikoille, joista käsin he saattoivat tehokkaasti vaikuttaa vasta itsenäistyneen nuoren valtion tulevaisuuteen. Tämä oppineisto (ei suinkaan sivistyneistö) ajoi häikäilemättä omia etujaan. Sen vaikutusvaltaa osoittaa erittäin hyvin esimerkiksi Helsingin yliopistosta käyty kielisota 1930-luvulla. Ruotsinkielinen vähemmistö teki kaikkensa jarruttaakseen maan pääkielen esiinmarssia ja painaakseen sitä alas. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Ruotsin miehitysvallan maahamme jälkeensä jättämä herrakansan jäännös noudatteli vain esi-isiensä perinteitä. Se oli jatkoa sille sortopolitiikalle, jota koko ruotsinvallan ajan oli harjoitettu kieltämme, sivistystämme ja kansaamme kohtaan.
Tämä maahamme jäänyt ruotsalaisuuden tynkä sai tehokasta apua lahden takaa sukulaisiltaan. Valtiojohtomme tarvitsi tunnustuksen itsenäisyydellemme mm. Ruotsilta ja tukeutui pohjoismaiseen yhteistyöhön. Siksi se suhtautui ruotsinkieliseen väestöön ja sen vaatimuksiin myönteisesti ja välttäen kaikkia ristiriitoja sen kanssa. Tilanteen hyvin käsittäen ruotsalaisemme käyttivät sitä estoitta hyväkseen. Kysymyksessä oli siis ulkopoliittinen painostus nuoren valtiomme johtoa kohtaan.
Aikojen kuluessa väestösuhteet ovat muuttuneet. Ruotsinkielisiä on enää vain noin viisi ja puoli prosenttia asukasluvustamme eli prosentuaalisesti puolet siitä, mitä heitä oli itsenäisyytemme alussa. Kuitenkin entinen meno jatkuu. Tämä pieni vähemmistö kukkoilee maassamme ja pyrkii isännän äänellä määräilemään suurta enemmistöä. Se on paljolti onnistunut pyrkimyksissään. Sen toimesta on saatu pakollinen ruotsin opetus kouluihimme nuorisomme rasitteeksi ja kansamme enemmistön tahdon vastaisesti. Ruotsinkieliselle nuorisolle on järjestetty oikotiet korkeakouluihin suomenkielisiä helpommilla pääsykokeilla ja varattu enemmän aloituspaikkoja keskiasteen koulutukseenkin. Näillä toiskielisillä on myös oma kouluhallinto kuntatasolta valtakunnan tasolle saakka. Pakkoruotsi on tukittu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin kymmenpennisistä poliisien lippalakkeihin. Muistettakoon, että kolikkomme olivat vuoteen 1986 asti pelkästään suomenkielisiä. Entä mitä tekemistä ruotsilla on suomenkielisen passissa, ajokortissa, KELA-kortissa tai muissa asiakirjoissa? Ei yhtään mitään. Tällainen pakkoruotsin tunkeminen kaikkialle on meitä suomenkielisiä syvästi loukkaavaa. Siinä on selvästi nähtävissä ruotsinkielisen herrakansan jäännöksen halu nöyryyttää meikäläisiä ja osoittaa valtaansa: katsokaa näin me hallitsemme teitä ettekä te voi sille mitään!
Joulukuussa 1998 ruotsalainen kansanpuolue julkaisi röyhkeydessään vertaansa vailla olevan kielipoliittisen ohjelman. Siinä esitetään mm. kielilain uudistamista ja vaaditaan ”nykyistä velvoittavampaa kielilakia”. Valtioneuvosto tottelikin nöyrästi rkp:ta ja asetti jo noin puolen vuoden kuluttua kielilakikomitean. Sen jäsenistössä ja asiantuntijoissa on vahva edustus ruotsinkielisillä ja ruotsinmielisillä suomenkielisillä. Komitean työlle luo heti alunpitäen synkän varjon tieto siitä, että sen puheenjohtaja on jo etukäteen palkittu korkealla ruotsalaisella kunniamerkillä, Pohjantähden ritarikunnan suurristillä. Meillä suomenkielisillä ei ole mitään hyvää odotettavissa komitealta. Päinvastoin! Jo nyt on tiedossa, että pakkoruotsia aiotaan lisätä kaikin mahdollisin keinoin. Niinpä lakiin on tarkoitus sisällyttää – rkp:n käskystä tietenkin – mm. vaatimus, että opasteitten täytyy olla kaikkialla maassa, siis esimerkiksi rautatieasemilla kaksikielisiä. Siis supisuomalaisilla alueillakin! Uskomatonta ja törkeää!
Kohtuuttomilla ja röyhkeillä vaatimuksillaan rkp ja sen myötäilijät haluavat manata tähän maahan uudestaan 1930-luvun katkerat kieliriidat. Kun kylttien rikkojat ja tervaajat lähtevät uudestaan liikkeelle, syyttäköön rkp itseään. Ainoa viisas päätös, minkä kielilakikomitea voi tehdä, on sellainen, että se ehdottaa maamme julistamista yksikieliseksi. Mitään kansalliskielen asemassa olevaa ruotsia tässä maassa ei tarvita. Suurin osa toiskielisistä puhuu suomea ja se pieni ryhmä, joka osaa kieltämme huonosti voidaan tehokkaalla opetuksella saada parantamaan kielitaitoaan.
Se tulee tälle maalle myös huomattavasti halvemmaksi. Me suomenkielisethän tämän kaksikielisyyden ylellisyyden kustannamme 95-prosenttisesti. Ei ole oikein, että enemmistö pakotetaan ylläpitämään vähemmistön kieltä ja kulttuuria. Ellei ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri säily Suomessa ilman suomenkielisten antamaa tekohengitystä, niin se on osoitus siitä, että niissä itsessään ei ole elinvoimaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.