Ampumaradan katoksessa vallitsi täydellinen, odottava hiljaisuus. Tuuli oli lakannut, linnut olivat hiljaa eikä edes kaukainen liikenteen humina kuulunut. Maailma odotti. Ammuntaa johtava ylivääpeli oli nostanut punaisen lipun. Alikersantti Kotola oli antanut jo komennon ladata ja varmistaa aseet. Nyt ilmassa väreili jännitys. Kaikki odottivat tulilupaa.
Hannu tunsi ylävatsansa kohdalla jotain kovaa. Takki oli jotenkin noussut vekille tai sitten sinne oli pyörähtänyt hylsy. Kohdistuslaukausten jälkeen niitä ei oltu kerätty, vaan niitä kiilteli pitkin lattiaa. Hannu laski sekunteja. Oli vieläkin hiljaista. Korvat humisivat korostetun voimakkaasti kuulosuojainten alla.
»Saa ampua!» Kotola karjaisi äkkiä. Kolmekymmentä asetta kohosi melkein yhtä aikaa, hermostuneen oloisesti. Pitkä odotusaika oli vetänyt kaikkien hermot kireälle. Varmistimet napsahtelivat auki. Kaksi napsahdusta. Joku ampui hätäisen laukauksen. Sen ääni oli niin voimakas, että Hannu säpsähti. Hän ei koskaan osannut odottaa niin lujaa pamahdusta. Sitten alkoi kuulua melkein yhtäaikaisia paukahduksia.
Hannu haki taulun mustan keskitäplän jyvän kärkeen. Halkaisi sen jyvällä ja puristi rauhallisesti liipaisinta. Tukeva potkaisu nytkäytti hänen vartaloaan ja heitti asetta oikealle yläviistoon. Hän laski tähtäimen uudelleen kympin kohdalle, keskittyi ja ampui. Vasemmalta lensi hylsy, joka osui hänen poskeensa, jätti siihen kihelmöivän paikan ja tipahti hänen eteensä. Se pyöri lautojen väliin ja jäi siihen. Hannu haki taas maalin ja ampui.
»Seuraava sarja ammutaan sillä tavalla, että taulu nostetaan näkyviin kolmeksi sekunniksi», ylivääpeli huusi ampumakatoksen päässä olevasta valvontakopistaan. »Sinä aikana sitä kohti saa ampua vain kerran. Taulu nostetaan näkyviin kymmenen kertaa. Siihen kuuluu tulla kymmenen reikää.»
Edellisestä ampumavuorosta oli kulunut yli tunti. Sen jälkeen he olivat käyneet tarkastamassa taulut, teipanneet reiät umpeen värillisillä tarroilla ja menneet näyttösuojaan toisen ryhmän tullessa ampumaan. Hannun tulos oli ollut seitsemänkymmentä kuusi. Hän oli ollut toiseksi huonoin, vaikka kohdistuslaukauksissa olikin saanut hyvän kasan. Hän vain lakkasi osumasta, kun tiesi, että nyt laskettaisiin pisteet.
Hannu oli taas samalla ampumapaikalla. Nyt jokainen sai valita oman ampuma-asentonsa. Hannu laskeutui toisen polvensa varaan. Se oli helpompi asento kuin makuulta. Alikersantti jakoi jokaiselle kymmenen patruunaa ja käski ladata ne lippaaseen saman tien.
Tällä kertaa tulikomento tuli heti, kun kaikki olivat saaneet aseensa varmistettua. Aseet kohosivat valmiusasentoihin. Taulut nousivat. Laukaukset kuuluivat epätasaisena sarjana. Taulut laskeutuivat alas ja tuli täysi hiljaisuus.
Ammunta oli äkkiä ohi. Alikersantti komensi irrottamaan lippaat aseista ja jättämään ne ampumapaikoille. Sitten mentiin juosten omien taulujen luo.
Hannu katsoi alas näyttösuojaan odottaessaan, että näyttömies kiskoi hänen taulunsa ylös. Näyttömies oli Halonen. Hän oli virnuillut edellisen sarjan jälkeen ja mutissut jotain haulikkoammunnoista. Silloin reikiä olikin ollut ympäri taulua.
»Joka mies, kaksi askelta taaksepäin ja rintamasuunta ampumakatokseen päin», karjaisi alikersantti Kotola ennen kuin Hannu ehti nähdä tauluaan. Alkoi taas sietämätön odotus. Esimiehet tarkastivat ammunnan tulokset. He laskivat osumat. Tuntui kestävän puoli ikuisuutta, ennen kuin he olivat Hannun kohdalla.
»Kolme kertaa viisi», Kotolan ääni sanoi äkkiä hänen takaansa. Kuului paperin rapinaa. »Kaksi kertaa kuusi.»
Hannu veti henkeään. Kotola oli hiljaa. Hän halusi paeta. Vasta viisi osumaa.
»Seitsemän ja kahdeksan.» Rapinaa. »Kolme kertaa kymmenen.»
Ylivääpeli tuli Hannun eteen, katsoi häntä tuimasti ja painoi sitten peukalollaan hänen otsaansa. Peukalon päässä oli pieni, ruskea tarra. Tauluun tarkoitettu paikkatarra. »Hyvin ammuttu. Kolme tapettua kymppiä vaikka edellisen kierroksen jälkeen olisin voinut vaikka myydä aseenne.»
Alhaalla näyttösuojassa Halonen tirskahti, mutta vaikeni alikersantin murahtaessa.
Hannu tunsi ylävatsansa kohdalla jotain kovaa. Takki oli jotenkin noussut vekille tai sitten sinne oli pyörähtänyt hylsy. Kohdistuslaukausten jälkeen niitä ei oltu kerätty, vaan niitä kiilteli pitkin lattiaa. Hannu laski sekunteja. Oli vieläkin hiljaista. Korvat humisivat korostetun voimakkaasti kuulosuojainten alla.
»Saa ampua!» Kotola karjaisi äkkiä. Kolmekymmentä asetta kohosi melkein yhtä aikaa, hermostuneen oloisesti. Pitkä odotusaika oli vetänyt kaikkien hermot kireälle. Varmistimet napsahtelivat auki. Kaksi napsahdusta. Joku ampui hätäisen laukauksen. Sen ääni oli niin voimakas, että Hannu säpsähti. Hän ei koskaan osannut odottaa niin lujaa pamahdusta. Sitten alkoi kuulua melkein yhtäaikaisia paukahduksia.
Hannu haki taulun mustan keskitäplän jyvän kärkeen. Halkaisi sen jyvällä ja puristi rauhallisesti liipaisinta. Tukeva potkaisu nytkäytti hänen vartaloaan ja heitti asetta oikealle yläviistoon. Hän laski tähtäimen uudelleen kympin kohdalle, keskittyi ja ampui. Vasemmalta lensi hylsy, joka osui hänen poskeensa, jätti siihen kihelmöivän paikan ja tipahti hänen eteensä. Se pyöri lautojen väliin ja jäi siihen. Hannu haki taas maalin ja ampui.
»Seuraava sarja ammutaan sillä tavalla, että taulu nostetaan näkyviin kolmeksi sekunniksi», ylivääpeli huusi ampumakatoksen päässä olevasta valvontakopistaan. »Sinä aikana sitä kohti saa ampua vain kerran. Taulu nostetaan näkyviin kymmenen kertaa. Siihen kuuluu tulla kymmenen reikää.»
Edellisestä ampumavuorosta oli kulunut yli tunti. Sen jälkeen he olivat käyneet tarkastamassa taulut, teipanneet reiät umpeen värillisillä tarroilla ja menneet näyttösuojaan toisen ryhmän tullessa ampumaan. Hannun tulos oli ollut seitsemänkymmentä kuusi. Hän oli ollut toiseksi huonoin, vaikka kohdistuslaukauksissa olikin saanut hyvän kasan. Hän vain lakkasi osumasta, kun tiesi, että nyt laskettaisiin pisteet.
Hannu oli taas samalla ampumapaikalla. Nyt jokainen sai valita oman ampuma-asentonsa. Hannu laskeutui toisen polvensa varaan. Se oli helpompi asento kuin makuulta. Alikersantti jakoi jokaiselle kymmenen patruunaa ja käski ladata ne lippaaseen saman tien.
Tällä kertaa tulikomento tuli heti, kun kaikki olivat saaneet aseensa varmistettua. Aseet kohosivat valmiusasentoihin. Taulut nousivat. Laukaukset kuuluivat epätasaisena sarjana. Taulut laskeutuivat alas ja tuli täysi hiljaisuus.
Ammunta oli äkkiä ohi. Alikersantti komensi irrottamaan lippaat aseista ja jättämään ne ampumapaikoille. Sitten mentiin juosten omien taulujen luo.
Hannu katsoi alas näyttösuojaan odottaessaan, että näyttömies kiskoi hänen taulunsa ylös. Näyttömies oli Halonen. Hän oli virnuillut edellisen sarjan jälkeen ja mutissut jotain haulikkoammunnoista. Silloin reikiä olikin ollut ympäri taulua.
»Joka mies, kaksi askelta taaksepäin ja rintamasuunta ampumakatokseen päin», karjaisi alikersantti Kotola ennen kuin Hannu ehti nähdä tauluaan. Alkoi taas sietämätön odotus. Esimiehet tarkastivat ammunnan tulokset. He laskivat osumat. Tuntui kestävän puoli ikuisuutta, ennen kuin he olivat Hannun kohdalla.
»Kolme kertaa viisi», Kotolan ääni sanoi äkkiä hänen takaansa. Kuului paperin rapinaa. »Kaksi kertaa kuusi.»
Hannu veti henkeään. Kotola oli hiljaa. Hän halusi paeta. Vasta viisi osumaa.
»Seitsemän ja kahdeksan.» Rapinaa. »Kolme kertaa kymmenen.»
Ylivääpeli tuli Hannun eteen, katsoi häntä tuimasti ja painoi sitten peukalollaan hänen otsaansa. Peukalon päässä oli pieni, ruskea tarra. Tauluun tarkoitettu paikkatarra. »Hyvin ammuttu. Kolme tapettua kymppiä vaikka edellisen kierroksen jälkeen olisin voinut vaikka myydä aseenne.»
Alhaalla näyttösuojassa Halonen tirskahti, mutta vaikeni alikersantin murahtaessa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
MItäpä tästä nyt sanoisi? No, ainakin sen, että kaiken tuon kokeneena tässä ei ole mitään joka tekisi kuvitelmasta jotenkin epäaidon. Hmm...
Hylsyt sattuvat kun ne kimpoilevat päähän.
Mulla on ollut suuri ilo olla jokavuotisessa sissijoukkueenjohtajien partioskabassa pokkaamassa muutaman palkinnon reppuun. Mutta asian tekee tässä ainoastaan hienoksi se tosiasia, että kun muut tulevat sinne maastopuvuissaan ja Rambo-puukoissaan, niin me ollaan ilmaannuttu paikalle iloisenvärisissä retkuiluvaatteissa ja tukka ponnarilla.
Sekös Ramboa koskettaa, kun väsy iskee puolimatkassa ja ohitse kiitää tyyppi jolla on kädessään äidille vietävä kukkapuska kuin saunavasta.