Kitisevä hissin haitariovi jysähti karmiin.
Arthur Pool oli juuri tullut uimasta. Hän oli kroolannut itsensä voimattomaksi ja juonut uimahallin ravintolassa liian monta appelsiinimehua saaden niistä itselleen sietämättömän vessahädän. Se yllätti hänet ratikassa. Tuli istumaan hänen syliinsä ja paineli alavatsaa välittämättä Arturin vaivautuneesta ilmeestä tai hiestä otsalla. Se ilkkui ja hyppi hänen päällään jokaisessa kurvissa ja jokaisessa nytkähdyksessä. Ja Arthur tunsi miten paine hänen sisällään kasvoi ja kasvoi, muutti hänen kasvojensa värin kellertäväksi jotta jokainen kanssamatkustaja aivan varmasti luulisi hänen sairastavan jotain maksasairautta.
Hänen oli vaikea päästä ulos ratikasta. Viimeinen askel ennen maata oli liian korkea. Ja hän kirosi ikuista epäonneaan. Koskaan hän ei päässyt pissahädässä uuteen matalalattiaratikkaan, vaan aina joutui näihin iänikuisiin ja haalistuneisiin vekottimiin toiselta vuosisadalta - tuhannelta. Arthur astui tyhjyyteen ja tömähti voihkaisten maahan. Painolasti hänen alavatsassaan tuntui aivan sietämättömältä, aivan kuin hän olisi raskaana ja synnytttämässä kadunlaitaan lapsen. Hänen rakkonsa pullotti vimeisillään kuin liian täyteen kirjoitettu kirja.
Humalaiset lorottivat aina minne sattui, mutta Arthur ei voinut, sillä hän ei ollut humalassa. Ja humalaisen leikkiminen viiden jälkeen puistossa toisi hänen ympärilleen oikeita humalaisia. Se ei missään nimessä käynyt päinsä. Arthur ei ollut koskaan ymmärtänyt humalaisten sanomaa tai heidän tarkoitusperiään, sillä ne tuntuivat aina yhtä uskomattoman itsestäänselviltä moderneilta perustarpeilta: Kollaria, brenkkua, spaddua, pössyä, kuuntelijaa... tietä toisaalle - ja siihen sitä keinoa.
Arthur ei ollut tällainen opaskoira, sielunviihdyke, vaan pitkänmatkanuimari jolla oli valtava pissahätä. Hän ei vakavasti ajatellen kuvitellutkaan voivansa vetää letkuaan esiin ja lorottaa puiston valkoiseen hankeen reikää, vaan ehkä vain tyytyi pitkin hampain siitä unelmoimaan - vapaudesta toteuttaa itseään estoitta. Muuten: Se oli täysin poissuljettu vaihtoehto.
Hissin vastapaino roikkui hänen edessään metalliverkkon takana graffiteineen. Joku humoristi oli saanut oven auki kun hissi ei ollut alakerrassa. Ja mennyt ja spreijannut täginsä betonipainoon. Mieletöntä! Entäpä jos hissi olisi tullut yhtäkkiä alas ja liiskannut maalarin ja tämän tölkin? Niin! Mitä sitten? Taloyhtiölle lasku ja vuokraan jälleen näennäistä indeksikorotusta. Niin, sitä sitten.
Hissi oli yläkerrassa. Kuluisi loputtomasti kallisarvoista aikaa saada se alas, ja sen jälkeen taas ylös. Arthur ei enää edes heilunut jalalta toiselle, sillä hän oli kieltänyt itseltään kaikki ylimäräiset liikkeet jotka vain pahentaisivat hänen olotilaansa.
Hän, hissinnappulaa painettuaan, seisoi uimakassinsa kanssa yksin porraskäytävän kelmeässä valossa ja oli tuomittu vain odottamaan, Hiljainen hurina täytti hänen päänsä. Ja hän tunsi valtavaa vihaa hirviömäistä hissiä kohtaan, vihaa joka kumpuaa sellaisen ihmisen sielusta ja mielestä, joka on tuomittu asumaan hissin konehuoneen alla. Jokainen hissinnappulan painallus oli kuin jysäys tajuntaan riippumatta siitä onko yö taikka päivä, kesä taikka talvi.
Ääni oli niin valtava, että se lopetti kaiken Artuhin älyllsen toiminnan ja jätti hänet vain odottamaan ja laskemaan sekunteja siihen millon kukin on menossa mihinkin, ja kuka saapuu milloin mistäkin. Hän tiesi joka hetki tarkalleen missä hissi milloinkin oli. Ja jos joku tilaa hissin jostain itselleen, hän tietää mihin kerrokseen sen kulloinkin päätyisi. Tämä hissinelämän seurailu oli tullut hänelle aivan päähänpinttymäksi.
Hän oli hissimies. Vaikka halusi olla joka hetki jotain aivan muuta.
Arthur ajatteli jo aivan sekavia: Hän kuvitteli pissaavansa hississä muovikassiinsa rukoillen ettei siinä ole reikää.
Kerrokset tuntuivat loputtomilta etapeilta kohti korkeuksia, eikä mikään muu enää mahtunut hänen ajatuksiinsa kuin se, että hän valmistautui suureeen hetkeensä ottamalla jo valmiiksi hansikkaansa pois, avaamalla takkinsa ja housujensa sepaluksen ja ottamalla töröttimensä esiin lorottamiskuntoon. Hän oli valmis. Vielä yksi kerros ja hän ryntäisi asuntoonsa avaimillaan...
MIssä avaimet ovat. Ah! Tässä. Ihan tässä taskussa vain. Hän oli valmis.
Hissi liikkui vielä sentin, pysähtyi heijaten. Ja Arthur oli porrastasanteella yhtenä tuskaisena salamana. Samoin tein sisällä asunnossaan ja pöntöllään lorottamassa sinne ylisuureksi pursunutta lastiaan voitonriemuinen virne naamallaan. Parta pitäisi ajaa, peili sanoi.
Illalla - kun Arthur makasi sängyllään ja mietti, apunaan itsetehty runovihkonen ja lyijykynä - Arthur tunsi itsessään selittämätöntä kauhua. Jokin elämän osa-alue ei ollut ollenkaan kohdallaan. Jokin oli vinossa. Tai ainakin siten, ettei se ollut enää sillä tavalla kuin se oli ollut aiemmin. Hän makasi aloillaan vuoteellaan ja tuijotti ääniin ympärillään. Jääkaapin hurina kuului aivan selvästi, aivan tavallisesti. Oliko espressopannu jäänyt levylle ja levy päälle? Ei. Huoneet täyttäisi kauhea käry siinä tapauksessa.
Arthur kuunteli verhoja. Ikkunalaudalla kasvoi pieni nimetön kasvi jonka hän oli saanut lahjaksi ystävältään. Puhuiko se. Ei, ei se puhunut. Soiko puhelin, mutta jostain syystä niin hiljaa ettei sitä ei kuule? Ei soi. Radio? Ei sekään.
Huoneistossa on joku muu. Arthurin hiukset nousivat pystyyn, ja hän etsi käteensä jotain pidempää kuin hänen kätensä oli. Käteen osui vain lyijykynä. Hän muisti hetkessä miten helppo on murtautua näihin ikivanhoihin asuntoihin ja päästä niiden surkeiden, moneen kertaan murrettujen lukkojen lävitse. Osasiko Arthur puhua venäjää? Ei. Hän kirosi sitä päivää kun ei lähtenyt opiskelemaan venäjää työväenopistoon. Nyt hänet pilputtaisiin kirveellä pieniksi paloiksi ja ripoteltaisiin eripuolille kaupunkia eri roskiksiin. Kukaan ei löytäisi hänen jäännöksiään ja lopulta lokit söisivät hänen jäänteensä Ämmässuolla.
Arthur odotti. Jokin oli vinossa. Mutta kuitenkin hänestä alkoi tuntua siltä ettei asunnossa olekaan venäläinen mafia, vaan jotain vielä kamalampaa.
Hän puristi lyijykynäänsä ja tuijotti silmät kauhusta kiiltäen makuuhuoneen oviaukkoon ja odotti pahinta.
Samassa hän tajusi mikä oli vinossa. Hissi oli jatkanut liian kauan nousuaan.
Se oli hurissut niin pitkään, että sen olisi jo pitänyt olla jo ylhäällä asti. Arthur muisti aivan tarkkaan missä kohtaa kehittymäisillään ollutta runoa hissi oli lähtenyt laskeutumaan alas. Ja nyt, nyt se oli lähtenyt nousuun jonka olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Arthur ponnahti pystyyn vuoteellaan tuijottaen kattoon. Katon takana jymisi voimakas sähkömoottori jonka humina täytti yhtäkkiä hänen päänsä kokonaan. Se se oli! Hän oli parahtaa ääneen, mutta kauhu kuristi hänen kurkkuaan kaksin käsin ja hän oli tukehtua tulemattomaan ääneensä. Eihän tällainen voinut olla mahdollista! Valtava jyminä valtasi järkeviltä ajatuksilta tilaa ja oli kutistaa hänet olemattomiin. Hän oli kadota lakanoihinsa, sillä hän kääri niitä itsensä ympärille kuin peloissaan oleva lapsi yksin yön pimeydessä.
Lopeta jo! hän parahti ääneen. Mutta ääni jymisi eteenpäin välittämättä hänen omastaan mitenkään. Ääni kasvoi ja kasvoi, suureni vapinaksi seinissä ja katossa, lattiassa. Ikkunalaudalla tärisi lahjaksi saatu kukkaruukku ja puhelimen laturi vierekkäin. Pienet naulat tipahtelivat lattialle ropisten. Ja suuri ja vino lehtipino kaatui kahahtaen lattialle. Yölamppu välkkyi ja vavahteli, lopulta se sammui kokonaan ja Arthur jäi kiinni pimeyteen kuin se olisi ollut jokin elollinen olento joka rutistui kiinni häneen. Hän huusi kauhusta.
Arthur pyörtyi.
Sanotaan, että tajuttomuus on leijuva musta uni - uni jossa eivät kulje ajatuksen jalat, eivät kannata ketään mielikuvituksen ohuet siivet. Kertovat, että olemattomuus on lähellä tätä avointa, seinätöntä huonetta. Ja kuitenkin Arthur tunsi olevansa siellä, eikä unessa itsensä armoilla. Huoneesta puuttui kaikki joka uneen kuului, kaikki se joka teki Arthurista Arthurin; hänen toiveensa ja voivottelunsa, hänen estoisuutensa hiostavuus, hänen puutteellista minäkuvaansa korjaileva pieni perhossiipinen psykhe. Kaikki. Hän oli jäänyt aivan ilman itseään ja kadottanut sen jonnekin kaikkine rikkauksineen ja puutteellisuuksineen.
Huoneeseen nousi hissikori, ikivanha ja kitisevän koliseva haitariovinen puuhäkki, kuin linnulle sen oma likkumaton vankila. Se tuli näkyviin kuilusta hitaasti. Pysähtyi sitten kolahtaen aloilleen ja jäi makaamaan huimaava korkeus allaan kuilun yläpäähän. Arthur ei nähnyt sitä kunnolla pimeydessä, mutta hän aisti sen läsnäolon ja tutun muodon kädenojentaman päässä.
Hiljaisuus.
Arthur vetäytyi siitä kauemmaksi, sitten hivuttautui lähemmäksi. Häkki veti häntä puoleensa ollen ainoa mahdollinen kiinnekohta koko hänen todellisuudessaan. Se oli ainoa väylä johonkin, johonkin joka ei olisi tyhjyyttä ja pimeyttä, mielenköyhyyttä tai suoranaista hulluutta ja hysteriaa.
Arthur tunsi oven raudanhajun, vanhan kiskorasvan terävän lemun. Hissistä tulvi ummehtunutta kuilunlöyhkää, tunkkaista viileää pölynhajua hänen sieraimiinsa. Aivan kuin hissin koko elinkaaren matkustajat olisivat olleet sen sisällä omine hajuineen ja ongelmineen.
Mutta kuinka olikaan mahdollista: Arthur ei enää tuntenut sisällään paniikkia, vaan uteliaisuutta. Polttavaa himoa koskettaa hissin haitariovea ja vetää se auki, astua sisään ja sulkea häkki.
Pimeyteen oli syttynyt tähtiä. Pienen pieniä valopisteitä, kuvioita joita hän ei tuntenut, kaukaisia galaksisumuja joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ne loistivat hänen yllään, hänen sivuillaan ja hänen allaan.
Arthur ei tuntenut sisällään pelkoa, vaan ihmetystä kaiken avaruudentunnun ja loputtomuuden kauneudesta. Hän astui sisään häkkiin ja sulki itse oven perässään kuin lintu jolla ei ole taivasta jolla lentää, ei oksaa jolla istua. Hänen häkinsä oli hänen maailmansa kaikkeuden loputtomuudessa - kuin vankila vailla vaihtoehtoa.
Arthur Pool oli juuri tullut uimasta. Hän oli kroolannut itsensä voimattomaksi ja juonut uimahallin ravintolassa liian monta appelsiinimehua saaden niistä itselleen sietämättömän vessahädän. Se yllätti hänet ratikassa. Tuli istumaan hänen syliinsä ja paineli alavatsaa välittämättä Arturin vaivautuneesta ilmeestä tai hiestä otsalla. Se ilkkui ja hyppi hänen päällään jokaisessa kurvissa ja jokaisessa nytkähdyksessä. Ja Arthur tunsi miten paine hänen sisällään kasvoi ja kasvoi, muutti hänen kasvojensa värin kellertäväksi jotta jokainen kanssamatkustaja aivan varmasti luulisi hänen sairastavan jotain maksasairautta.
Hänen oli vaikea päästä ulos ratikasta. Viimeinen askel ennen maata oli liian korkea. Ja hän kirosi ikuista epäonneaan. Koskaan hän ei päässyt pissahädässä uuteen matalalattiaratikkaan, vaan aina joutui näihin iänikuisiin ja haalistuneisiin vekottimiin toiselta vuosisadalta - tuhannelta. Arthur astui tyhjyyteen ja tömähti voihkaisten maahan. Painolasti hänen alavatsassaan tuntui aivan sietämättömältä, aivan kuin hän olisi raskaana ja synnytttämässä kadunlaitaan lapsen. Hänen rakkonsa pullotti vimeisillään kuin liian täyteen kirjoitettu kirja.
Humalaiset lorottivat aina minne sattui, mutta Arthur ei voinut, sillä hän ei ollut humalassa. Ja humalaisen leikkiminen viiden jälkeen puistossa toisi hänen ympärilleen oikeita humalaisia. Se ei missään nimessä käynyt päinsä. Arthur ei ollut koskaan ymmärtänyt humalaisten sanomaa tai heidän tarkoitusperiään, sillä ne tuntuivat aina yhtä uskomattoman itsestäänselviltä moderneilta perustarpeilta: Kollaria, brenkkua, spaddua, pössyä, kuuntelijaa... tietä toisaalle - ja siihen sitä keinoa.
Arthur ei ollut tällainen opaskoira, sielunviihdyke, vaan pitkänmatkanuimari jolla oli valtava pissahätä. Hän ei vakavasti ajatellen kuvitellutkaan voivansa vetää letkuaan esiin ja lorottaa puiston valkoiseen hankeen reikää, vaan ehkä vain tyytyi pitkin hampain siitä unelmoimaan - vapaudesta toteuttaa itseään estoitta. Muuten: Se oli täysin poissuljettu vaihtoehto.
Hissin vastapaino roikkui hänen edessään metalliverkkon takana graffiteineen. Joku humoristi oli saanut oven auki kun hissi ei ollut alakerrassa. Ja mennyt ja spreijannut täginsä betonipainoon. Mieletöntä! Entäpä jos hissi olisi tullut yhtäkkiä alas ja liiskannut maalarin ja tämän tölkin? Niin! Mitä sitten? Taloyhtiölle lasku ja vuokraan jälleen näennäistä indeksikorotusta. Niin, sitä sitten.
Hissi oli yläkerrassa. Kuluisi loputtomasti kallisarvoista aikaa saada se alas, ja sen jälkeen taas ylös. Arthur ei enää edes heilunut jalalta toiselle, sillä hän oli kieltänyt itseltään kaikki ylimäräiset liikkeet jotka vain pahentaisivat hänen olotilaansa.
Hän, hissinnappulaa painettuaan, seisoi uimakassinsa kanssa yksin porraskäytävän kelmeässä valossa ja oli tuomittu vain odottamaan, Hiljainen hurina täytti hänen päänsä. Ja hän tunsi valtavaa vihaa hirviömäistä hissiä kohtaan, vihaa joka kumpuaa sellaisen ihmisen sielusta ja mielestä, joka on tuomittu asumaan hissin konehuoneen alla. Jokainen hissinnappulan painallus oli kuin jysäys tajuntaan riippumatta siitä onko yö taikka päivä, kesä taikka talvi.
Ääni oli niin valtava, että se lopetti kaiken Artuhin älyllsen toiminnan ja jätti hänet vain odottamaan ja laskemaan sekunteja siihen millon kukin on menossa mihinkin, ja kuka saapuu milloin mistäkin. Hän tiesi joka hetki tarkalleen missä hissi milloinkin oli. Ja jos joku tilaa hissin jostain itselleen, hän tietää mihin kerrokseen sen kulloinkin päätyisi. Tämä hissinelämän seurailu oli tullut hänelle aivan päähänpinttymäksi.
Hän oli hissimies. Vaikka halusi olla joka hetki jotain aivan muuta.
Arthur ajatteli jo aivan sekavia: Hän kuvitteli pissaavansa hississä muovikassiinsa rukoillen ettei siinä ole reikää.
Kerrokset tuntuivat loputtomilta etapeilta kohti korkeuksia, eikä mikään muu enää mahtunut hänen ajatuksiinsa kuin se, että hän valmistautui suureeen hetkeensä ottamalla jo valmiiksi hansikkaansa pois, avaamalla takkinsa ja housujensa sepaluksen ja ottamalla töröttimensä esiin lorottamiskuntoon. Hän oli valmis. Vielä yksi kerros ja hän ryntäisi asuntoonsa avaimillaan...
MIssä avaimet ovat. Ah! Tässä. Ihan tässä taskussa vain. Hän oli valmis.
Hissi liikkui vielä sentin, pysähtyi heijaten. Ja Arthur oli porrastasanteella yhtenä tuskaisena salamana. Samoin tein sisällä asunnossaan ja pöntöllään lorottamassa sinne ylisuureksi pursunutta lastiaan voitonriemuinen virne naamallaan. Parta pitäisi ajaa, peili sanoi.
Illalla - kun Arthur makasi sängyllään ja mietti, apunaan itsetehty runovihkonen ja lyijykynä - Arthur tunsi itsessään selittämätöntä kauhua. Jokin elämän osa-alue ei ollut ollenkaan kohdallaan. Jokin oli vinossa. Tai ainakin siten, ettei se ollut enää sillä tavalla kuin se oli ollut aiemmin. Hän makasi aloillaan vuoteellaan ja tuijotti ääniin ympärillään. Jääkaapin hurina kuului aivan selvästi, aivan tavallisesti. Oliko espressopannu jäänyt levylle ja levy päälle? Ei. Huoneet täyttäisi kauhea käry siinä tapauksessa.
Arthur kuunteli verhoja. Ikkunalaudalla kasvoi pieni nimetön kasvi jonka hän oli saanut lahjaksi ystävältään. Puhuiko se. Ei, ei se puhunut. Soiko puhelin, mutta jostain syystä niin hiljaa ettei sitä ei kuule? Ei soi. Radio? Ei sekään.
Huoneistossa on joku muu. Arthurin hiukset nousivat pystyyn, ja hän etsi käteensä jotain pidempää kuin hänen kätensä oli. Käteen osui vain lyijykynä. Hän muisti hetkessä miten helppo on murtautua näihin ikivanhoihin asuntoihin ja päästä niiden surkeiden, moneen kertaan murrettujen lukkojen lävitse. Osasiko Arthur puhua venäjää? Ei. Hän kirosi sitä päivää kun ei lähtenyt opiskelemaan venäjää työväenopistoon. Nyt hänet pilputtaisiin kirveellä pieniksi paloiksi ja ripoteltaisiin eripuolille kaupunkia eri roskiksiin. Kukaan ei löytäisi hänen jäännöksiään ja lopulta lokit söisivät hänen jäänteensä Ämmässuolla.
Arthur odotti. Jokin oli vinossa. Mutta kuitenkin hänestä alkoi tuntua siltä ettei asunnossa olekaan venäläinen mafia, vaan jotain vielä kamalampaa.
Hän puristi lyijykynäänsä ja tuijotti silmät kauhusta kiiltäen makuuhuoneen oviaukkoon ja odotti pahinta.
Samassa hän tajusi mikä oli vinossa. Hissi oli jatkanut liian kauan nousuaan.
Se oli hurissut niin pitkään, että sen olisi jo pitänyt olla jo ylhäällä asti. Arthur muisti aivan tarkkaan missä kohtaa kehittymäisillään ollutta runoa hissi oli lähtenyt laskeutumaan alas. Ja nyt, nyt se oli lähtenyt nousuun jonka olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Arthur ponnahti pystyyn vuoteellaan tuijottaen kattoon. Katon takana jymisi voimakas sähkömoottori jonka humina täytti yhtäkkiä hänen päänsä kokonaan. Se se oli! Hän oli parahtaa ääneen, mutta kauhu kuristi hänen kurkkuaan kaksin käsin ja hän oli tukehtua tulemattomaan ääneensä. Eihän tällainen voinut olla mahdollista! Valtava jyminä valtasi järkeviltä ajatuksilta tilaa ja oli kutistaa hänet olemattomiin. Hän oli kadota lakanoihinsa, sillä hän kääri niitä itsensä ympärille kuin peloissaan oleva lapsi yksin yön pimeydessä.
Lopeta jo! hän parahti ääneen. Mutta ääni jymisi eteenpäin välittämättä hänen omastaan mitenkään. Ääni kasvoi ja kasvoi, suureni vapinaksi seinissä ja katossa, lattiassa. Ikkunalaudalla tärisi lahjaksi saatu kukkaruukku ja puhelimen laturi vierekkäin. Pienet naulat tipahtelivat lattialle ropisten. Ja suuri ja vino lehtipino kaatui kahahtaen lattialle. Yölamppu välkkyi ja vavahteli, lopulta se sammui kokonaan ja Arthur jäi kiinni pimeyteen kuin se olisi ollut jokin elollinen olento joka rutistui kiinni häneen. Hän huusi kauhusta.
Arthur pyörtyi.
Sanotaan, että tajuttomuus on leijuva musta uni - uni jossa eivät kulje ajatuksen jalat, eivät kannata ketään mielikuvituksen ohuet siivet. Kertovat, että olemattomuus on lähellä tätä avointa, seinätöntä huonetta. Ja kuitenkin Arthur tunsi olevansa siellä, eikä unessa itsensä armoilla. Huoneesta puuttui kaikki joka uneen kuului, kaikki se joka teki Arthurista Arthurin; hänen toiveensa ja voivottelunsa, hänen estoisuutensa hiostavuus, hänen puutteellista minäkuvaansa korjaileva pieni perhossiipinen psykhe. Kaikki. Hän oli jäänyt aivan ilman itseään ja kadottanut sen jonnekin kaikkine rikkauksineen ja puutteellisuuksineen.
Huoneeseen nousi hissikori, ikivanha ja kitisevän koliseva haitariovinen puuhäkki, kuin linnulle sen oma likkumaton vankila. Se tuli näkyviin kuilusta hitaasti. Pysähtyi sitten kolahtaen aloilleen ja jäi makaamaan huimaava korkeus allaan kuilun yläpäähän. Arthur ei nähnyt sitä kunnolla pimeydessä, mutta hän aisti sen läsnäolon ja tutun muodon kädenojentaman päässä.
Hiljaisuus.
Arthur vetäytyi siitä kauemmaksi, sitten hivuttautui lähemmäksi. Häkki veti häntä puoleensa ollen ainoa mahdollinen kiinnekohta koko hänen todellisuudessaan. Se oli ainoa väylä johonkin, johonkin joka ei olisi tyhjyyttä ja pimeyttä, mielenköyhyyttä tai suoranaista hulluutta ja hysteriaa.
Arthur tunsi oven raudanhajun, vanhan kiskorasvan terävän lemun. Hissistä tulvi ummehtunutta kuilunlöyhkää, tunkkaista viileää pölynhajua hänen sieraimiinsa. Aivan kuin hissin koko elinkaaren matkustajat olisivat olleet sen sisällä omine hajuineen ja ongelmineen.
Mutta kuinka olikaan mahdollista: Arthur ei enää tuntenut sisällään paniikkia, vaan uteliaisuutta. Polttavaa himoa koskettaa hissin haitariovea ja vetää se auki, astua sisään ja sulkea häkki.
Pimeyteen oli syttynyt tähtiä. Pienen pieniä valopisteitä, kuvioita joita hän ei tuntenut, kaukaisia galaksisumuja joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ne loistivat hänen yllään, hänen sivuillaan ja hänen allaan.
Arthur ei tuntenut sisällään pelkoa, vaan ihmetystä kaiken avaruudentunnun ja loputtomuuden kauneudesta. Hän astui sisään häkkiin ja sulki itse oven perässään kuin lintu jolla ei ole taivasta jolla lentää, ei oksaa jolla istua. Hänen häkinsä oli hänen maailmansa kaikkeuden loputtomuudessa - kuin vankila vailla vaihtoehtoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tap tap tap tap tap tap tap tap
tap tap tap tap
tap tap tap *yleisö nousee seisomaan*
tap tap tap tap
tap tap tap tap
"Bravo!", joku huudahtaa ja muut yhtyvät siihen kainostelematta, sillä tämä esitys saa heidät vapautumaan estoistaan, jotka he ovat itsellensä rakentaneet niiden elämänmauttomien vuosien aikana, jolloin he eivät matkustaneet Peruun tai jolloin he jättivät ainoan tilaisuutensa yrittää jotain ainutlaatuista käyttämättä.
Alusta loppuun suuri ja hieno näytös. Arthur on loistava nimivalinta tälle Häkkisankarille.