Kummitustarinat ovat olleet suosittuja jo antiikin aikaan. Eräänä tunnetuimmista pidetään Plinius nuoremman kertomaa tarinaa ateenalaisesta kummituksesta.
Ateenassa oli suuri ja tilava talo, joskin pahamaineinen sellainen. Yön hiljaisuudessa alkoi kuulua selvää rautaisten kahleiden kolinaa, ja jos kuunteli oikein tarkasti, kuuli kahleiden äänen lähenevän. Pian ilmestyi haamu, laiha ja likainen vanhus, jolla oli roikkuva parta ja pörröinen tukka. Olennon jaloissa ja käsissä oli kalisevat kahleet. Talo hylättiin ja jätettiin kummituksen asuttavaksi. Erään kerran Ateenaan saapui filosofi nimeltään Alenodoros, joka vuokrasi kyseisen talon. Illansuussa hän käski valmistamaan itselleen vuoteen talon etuosaan, pyysi luokseen kirjoitusvälineet ja lyhdyn ja lähetti palvelijat talon sisäosiin. Itse hän päätti keskittyä kirjoitustoimiin, niin ettei antaisi kuulemiensa kummitustarinoiden turhaa vaivata mieltään. Pian alkoi kuitenkin kuulumaan kolinaa ja kahleiden ääntä. Alenodoros kuitenkin karaisi mielensä ja jatkoi työtään. Ääni läheni ja niinpä filosofi nosti katseensa ja näkikin haamun. Haamu näytti viittoilevan ja viipymättä Alenodoros päätti seurata haamua. Se johdattikin hänet pihamaalle, jossa katosi. Terävä filosofi kuitenkin merkitsi paikan, jossa oli kummituksen viimeeksi nähnyt ja seuraavana päivänä yhdessä kaupungin viranomaisten kanssa he löysivät kaivauksissa pitkän ajan maatuneena olleen ruumiin, joka oli jäänyt kiinni kahleisiin. Vainaja irroitettiin niistä, luut koottiin ja haudattiin asianmukaisin menoin, eikä talossa enää koskaan kummitellut.
Tämä vanha roomalainen tarina kertoo selvästi uskomuksesta, jonka mukaan aaveet alkavat kummitella ellei niitä haudata asianmukaisin ja kunniallisin menoin. Se, että vanhanajan tarinoissa aaveilla on usein kahleet, viittaa epäpyhään kuolintapaan. Kahleita käytettiin paljon esim. vankeudessa ja vankiloissa.
Lähtökohtana kummittelun estämiselle on, että kuolleiden sielujen tulee saada levätä rauhassa. Sieluilla joilla ei ole rauhaa ei ole asuntoa. Näin ollen se harhailee pysähtymättä ja saamatta osakseen niitä uhrilahjoja joita se tarvitsee. Onnettomana sielu voi muuttua pahansuovaksi, ilkeäksi, kiusaavaksi ja pelästyttää ihmisiä.
Aaveiden onkin sanottu kiusaavan erityisesti niitä, jotka ovat syyllisiä niiden kuolemaan. Kummittelun uskottiin/uskotaan olevan ominaisinta erityisesti murhatuille. Esim. entisaikoina eli vahvana usko, että aaveet saapuvat kostamaan murhan.
Esim. suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan useita kummitustarinoita surmattujen lasten kummittelusta. Suomalaisessa kansanperinteessä kuolleilla, kummittelevilla lapsilla on monta nimeä kuten "liekkiö", "äpärä", "heitto" ja "ihtiriekko". Näitä lapsivainajia kuvattiin usein linnun tai liekin hahmoisiksi ja uskottiin, että tässä hahmossa se seuraisi epäonnista matkamiestä metsätiellä. Metsän pelottavat ja salaperäiset äänet miellettiin näiden "liekkiöiden" aikaansaamiksi ja että halutessaan ne kykenivät matkimaan myös ihmisten puhetta ja ääntelyitä aina itkusta ja naurusta kirkumiseen ja rääkymiseen.
Lapsivainajat olivat tuohon aikaan usein ei-toivottuja lapsia, jonka äidit olivat surmanneet ja kätkeneet. Pieni vainaja ei kuitenkaan saanut rauhaa siunaamattomassa maassa. Kansantarinoissa surmatun lapsen sielu pyytääkin syksyisin surullisen valittavalla äänellä vaatteita talven kylmää vastaan. Kummittelun tarkoituksena lieneekin ollut pyrkimys herättää ohikulkijoiden huomio ja haudan lepoon pääsy. Tarinoissa se usein myös paljastaa äitinsä ja saattaa tämän maallisen rangaistuksen alaiseksi eli kostaa kuolemansa. Täten kostava lapsivainaja tai tarinat sellaisista ovat aikoinaan toimineet myös eräänlaisena yhteisön moraalinvartijana. Haureutta ei kannata harjoittaa, koska pahimmillaan sen tulokset tulevat vainoamaan jopa haudan takaa.
Lintuhahmoisuuden lisäksi mielenkiintoista on myös se, että monilla lapsikummitusten nimillä on viitattu arkikielessä häilyviin ja pahankurisiin ihmisiin. Liekkiö-nimitys viittaa mahdollisesti myös soilla näkyviin virvatuliin, jotka loistavat muutaman hetken sinertävinä. Myös Saksassa on uskottu, että nämä valoilmiöt ovat surmattujen lasten sieluja. Öisin ne näyttäytyvät metsässä vaeltelevalle liehuvina valokimppuina vain kuljettaakseen tämän harhaan, usein suohon tai veteen kuolemaan.
Hyvin yleisesti on uskottu, että kuolleet oleskelevat asuinpaikkansa läheisyydessä. Ullakot ja riihet (joissa entisaikaan oli tapana säilyttää ruumiita ennen niiden hautausta) ovat olleet kummitteluvoittoisia paikkoja. Joskus puhutaan jopa varsinaisista räyhänhengistä. Saksankielinen sana poltergeist tarkoittaakin henkeä, joka aiheuttaa selittämättömiä ääniä ja häiriöitä. Se on pahantahtoinen aave, joka osoittaa mieltään metelöinnillä. Usein se oleskelee kirotuissa taloissa.
Kautta aikain on kuolleita pidetty katkerina olentoina, jotka tuntevat kaunaa eläviä kohtaan ja jopa yrittävät riistää heidän henkensä mitä erilaisimmilla tavoilla. Vainajien kostoa onkin pyritty estämään mitä moninaisimmilla tavoilla. Esim. antiikin Kreikasta periytyy tapa kuljettaa vainajaa jalat edellä. On uskottu, että kummitus osaa takaisin vain sitä tietä, jota pitkin kuollutta on kuljetettu. Esim. Britaniassa vainajaa on yritetty eksyttää kuljettamalla vainaja hautaansa kiertotietä. Toisissa kulttuureissa on sidottu vainajan jalkaterät yhteen. Jopa Suomessa oli tapana sitoa pahamaineisten ihmisten jalat vainajina polvista yhteen, jotta nämä eivät palaisi vahingoittamaan eläviä.
Jotta vainajan sielu saadaan sidotuksi maanalaiseen asuntoon, on ruumis peitettävä vanhan uskomuksen mukaan mullalla. Hautakivikään ei alunperin ole ollut kunnianosoitus vainajaa kohtaan vaan raskaan kiven on ollut tarkoitus estää vainajan nousu haudasta. Ruumiin polttamista on pidetty hautaamista varmempana keinona estää kummittelu. Mm. muinaiset skandinaavit kaivoivat ylös ja polttivat niiden ruumiit, joiden oli sanottu palanneen takaisin kummittelemaan. Kristinusko kuitenkin suhtautui polttamiseen kielteisesti ja harras kristitty Kaarle Suuri kielsi polttohautauksen kuolemanrangaistuksen uhalla. Ainoastaan noidat ja kerettiläiset poltettiin, koska tulen katsottiin tuhoavan sielun.
Kaikkialla maailmassa on pelätty itsemurhan tehneitä ja antiikin Kreikassa itsemurhan suorittaneilta vainajilta leikattiin käsi ja se poltettiin erillään muusta ruumiista. Vammauttamalla vainajaa yritettiin jälleen estää sen hyökkääminen elävien kimppuun. Britaniassa puolestaan vuoteen 1842 saakka itsemurhan tehneet haudattiin tienristeyksiin seiväs sydämen läpi iskettynä. Tämän tarkoitus oli estää vainajan muuttuminen eläväksi kuolleeksi eli vampyyriksi. Suomessakin rikoksen tekijät on toisinaan lyöty paalulla kiinni maahan.
Ortodoksinen kirkko on julistanut, ettei pahojen ja kirottujen ihmisten ruumiit mätäne. Kirkon mukaan mätäneminen tarkoittaa, että kuollut lepää rauhassa ja hänen sielunsa on saanut rauhan. Ortodoksien mielestä kirotut muuttuivat vampyyreiksi.
Ateenassa oli suuri ja tilava talo, joskin pahamaineinen sellainen. Yön hiljaisuudessa alkoi kuulua selvää rautaisten kahleiden kolinaa, ja jos kuunteli oikein tarkasti, kuuli kahleiden äänen lähenevän. Pian ilmestyi haamu, laiha ja likainen vanhus, jolla oli roikkuva parta ja pörröinen tukka. Olennon jaloissa ja käsissä oli kalisevat kahleet. Talo hylättiin ja jätettiin kummituksen asuttavaksi. Erään kerran Ateenaan saapui filosofi nimeltään Alenodoros, joka vuokrasi kyseisen talon. Illansuussa hän käski valmistamaan itselleen vuoteen talon etuosaan, pyysi luokseen kirjoitusvälineet ja lyhdyn ja lähetti palvelijat talon sisäosiin. Itse hän päätti keskittyä kirjoitustoimiin, niin ettei antaisi kuulemiensa kummitustarinoiden turhaa vaivata mieltään. Pian alkoi kuitenkin kuulumaan kolinaa ja kahleiden ääntä. Alenodoros kuitenkin karaisi mielensä ja jatkoi työtään. Ääni läheni ja niinpä filosofi nosti katseensa ja näkikin haamun. Haamu näytti viittoilevan ja viipymättä Alenodoros päätti seurata haamua. Se johdattikin hänet pihamaalle, jossa katosi. Terävä filosofi kuitenkin merkitsi paikan, jossa oli kummituksen viimeeksi nähnyt ja seuraavana päivänä yhdessä kaupungin viranomaisten kanssa he löysivät kaivauksissa pitkän ajan maatuneena olleen ruumiin, joka oli jäänyt kiinni kahleisiin. Vainaja irroitettiin niistä, luut koottiin ja haudattiin asianmukaisin menoin, eikä talossa enää koskaan kummitellut.
Tämä vanha roomalainen tarina kertoo selvästi uskomuksesta, jonka mukaan aaveet alkavat kummitella ellei niitä haudata asianmukaisin ja kunniallisin menoin. Se, että vanhanajan tarinoissa aaveilla on usein kahleet, viittaa epäpyhään kuolintapaan. Kahleita käytettiin paljon esim. vankeudessa ja vankiloissa.
Lähtökohtana kummittelun estämiselle on, että kuolleiden sielujen tulee saada levätä rauhassa. Sieluilla joilla ei ole rauhaa ei ole asuntoa. Näin ollen se harhailee pysähtymättä ja saamatta osakseen niitä uhrilahjoja joita se tarvitsee. Onnettomana sielu voi muuttua pahansuovaksi, ilkeäksi, kiusaavaksi ja pelästyttää ihmisiä.
Aaveiden onkin sanottu kiusaavan erityisesti niitä, jotka ovat syyllisiä niiden kuolemaan. Kummittelun uskottiin/uskotaan olevan ominaisinta erityisesti murhatuille. Esim. entisaikoina eli vahvana usko, että aaveet saapuvat kostamaan murhan.
Esim. suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan useita kummitustarinoita surmattujen lasten kummittelusta. Suomalaisessa kansanperinteessä kuolleilla, kummittelevilla lapsilla on monta nimeä kuten "liekkiö", "äpärä", "heitto" ja "ihtiriekko". Näitä lapsivainajia kuvattiin usein linnun tai liekin hahmoisiksi ja uskottiin, että tässä hahmossa se seuraisi epäonnista matkamiestä metsätiellä. Metsän pelottavat ja salaperäiset äänet miellettiin näiden "liekkiöiden" aikaansaamiksi ja että halutessaan ne kykenivät matkimaan myös ihmisten puhetta ja ääntelyitä aina itkusta ja naurusta kirkumiseen ja rääkymiseen.
Lapsivainajat olivat tuohon aikaan usein ei-toivottuja lapsia, jonka äidit olivat surmanneet ja kätkeneet. Pieni vainaja ei kuitenkaan saanut rauhaa siunaamattomassa maassa. Kansantarinoissa surmatun lapsen sielu pyytääkin syksyisin surullisen valittavalla äänellä vaatteita talven kylmää vastaan. Kummittelun tarkoituksena lieneekin ollut pyrkimys herättää ohikulkijoiden huomio ja haudan lepoon pääsy. Tarinoissa se usein myös paljastaa äitinsä ja saattaa tämän maallisen rangaistuksen alaiseksi eli kostaa kuolemansa. Täten kostava lapsivainaja tai tarinat sellaisista ovat aikoinaan toimineet myös eräänlaisena yhteisön moraalinvartijana. Haureutta ei kannata harjoittaa, koska pahimmillaan sen tulokset tulevat vainoamaan jopa haudan takaa.
Lintuhahmoisuuden lisäksi mielenkiintoista on myös se, että monilla lapsikummitusten nimillä on viitattu arkikielessä häilyviin ja pahankurisiin ihmisiin. Liekkiö-nimitys viittaa mahdollisesti myös soilla näkyviin virvatuliin, jotka loistavat muutaman hetken sinertävinä. Myös Saksassa on uskottu, että nämä valoilmiöt ovat surmattujen lasten sieluja. Öisin ne näyttäytyvät metsässä vaeltelevalle liehuvina valokimppuina vain kuljettaakseen tämän harhaan, usein suohon tai veteen kuolemaan.
Hyvin yleisesti on uskottu, että kuolleet oleskelevat asuinpaikkansa läheisyydessä. Ullakot ja riihet (joissa entisaikaan oli tapana säilyttää ruumiita ennen niiden hautausta) ovat olleet kummitteluvoittoisia paikkoja. Joskus puhutaan jopa varsinaisista räyhänhengistä. Saksankielinen sana poltergeist tarkoittaakin henkeä, joka aiheuttaa selittämättömiä ääniä ja häiriöitä. Se on pahantahtoinen aave, joka osoittaa mieltään metelöinnillä. Usein se oleskelee kirotuissa taloissa.
Kautta aikain on kuolleita pidetty katkerina olentoina, jotka tuntevat kaunaa eläviä kohtaan ja jopa yrittävät riistää heidän henkensä mitä erilaisimmilla tavoilla. Vainajien kostoa onkin pyritty estämään mitä moninaisimmilla tavoilla. Esim. antiikin Kreikasta periytyy tapa kuljettaa vainajaa jalat edellä. On uskottu, että kummitus osaa takaisin vain sitä tietä, jota pitkin kuollutta on kuljetettu. Esim. Britaniassa vainajaa on yritetty eksyttää kuljettamalla vainaja hautaansa kiertotietä. Toisissa kulttuureissa on sidottu vainajan jalkaterät yhteen. Jopa Suomessa oli tapana sitoa pahamaineisten ihmisten jalat vainajina polvista yhteen, jotta nämä eivät palaisi vahingoittamaan eläviä.
Jotta vainajan sielu saadaan sidotuksi maanalaiseen asuntoon, on ruumis peitettävä vanhan uskomuksen mukaan mullalla. Hautakivikään ei alunperin ole ollut kunnianosoitus vainajaa kohtaan vaan raskaan kiven on ollut tarkoitus estää vainajan nousu haudasta. Ruumiin polttamista on pidetty hautaamista varmempana keinona estää kummittelu. Mm. muinaiset skandinaavit kaivoivat ylös ja polttivat niiden ruumiit, joiden oli sanottu palanneen takaisin kummittelemaan. Kristinusko kuitenkin suhtautui polttamiseen kielteisesti ja harras kristitty Kaarle Suuri kielsi polttohautauksen kuolemanrangaistuksen uhalla. Ainoastaan noidat ja kerettiläiset poltettiin, koska tulen katsottiin tuhoavan sielun.
Kaikkialla maailmassa on pelätty itsemurhan tehneitä ja antiikin Kreikassa itsemurhan suorittaneilta vainajilta leikattiin käsi ja se poltettiin erillään muusta ruumiista. Vammauttamalla vainajaa yritettiin jälleen estää sen hyökkääminen elävien kimppuun. Britaniassa puolestaan vuoteen 1842 saakka itsemurhan tehneet haudattiin tienristeyksiin seiväs sydämen läpi iskettynä. Tämän tarkoitus oli estää vainajan muuttuminen eläväksi kuolleeksi eli vampyyriksi. Suomessakin rikoksen tekijät on toisinaan lyöty paalulla kiinni maahan.
Ortodoksinen kirkko on julistanut, ettei pahojen ja kirottujen ihmisten ruumiit mätäne. Kirkon mukaan mätäneminen tarkoittaa, että kuollut lepää rauhassa ja hänen sielunsa on saanut rauhan. Ortodoksien mielestä kirotut muuttuivat vampyyreiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Ortodoksien mielestä kirotut muuttuivat vampyyreiksi."
Mistä lähteestä moinen tieto on?
Jones, Ernest. On The Vampire (teos Vampires), toim. Christopher Frayling. Faber and Faber, London