Hei!
Löysin tämän palstan aivan juuri. Hienoa, että tällainen on olemassa ja meinaankin syventyä kunnolla noihin aiempiin kirjoituksiin ajan kanssa.
Hieman haluaisin kuitenkin kysyä näkemyksiä itseni kanssa samantapaisessa tilanteessa olleilta tai ylipäätään mielipiteitä. Olen eronnut ja lapseton nainen. Entinen suhteeni oli todella pitkäikäinen ja siinä oli paljon hyvää, mutta myös roppakaupalla ongelmia. Ongelmistamme rankin oli vuosikausia kestänyt lapsettomuussuru, joka ei tosin yksin vaikuttanut eroomme, vaikka saikin minussa aikaan jopa itsetuhoisia ajatuksia, masennusta ja untettomuutta. Lapsettomuus johtui miehestäni ja sen vuoksi jouduimme käymään henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti todella raskaat rankemman luokan lapsettomuushoidot läpi ennen kuin annoimme periksi. Vieläkin ajatus lapsettomaksi jäämisestä tuntuu minusta täysin elämisen arvottomalta elämältä. Olen kuitenkin alistunut siihen, että se voi olla kohtaloni, en ole enää nuori.
Eron jälkeen meni pitkään ennen kuin tunsin pystyväni kiinnostumaan kenestäkään miehestä. Treffailin kuitenkin "ystävänä" miehiä kunnes tapasin ihmisen, joka ensimmäistä kertaa kolahti täysillä. Suhde eteni vauhdilla, eikä mennyt kauaakaan ennen kuin tämä itsekin eronnut mies halusi esitellä minulle lapsensa (viikko tutustumisesta) Lapset ovat enimmäkseen hänellä ja selväksi on tehty, että jos en koko pakettia hyväksy, saa koko homma olla.
Silloin kun olemme täysin kahden on tämä mies aivan ihana - hellä, lämmin ja huomioiva - ja meillä on todella hauskaa yhdessä, pidämme toisistamme valtavasti. Fyysinen vetovoima on vahva, seksi parempaa kuin koskaan aiemmin.
Olen kuitenkin huomannut, että minun on omista taustoistani johtuen hyvin vaikea katsella hänen isyyttään, joka on hänelle kaikki kaikessa. Tuntuu kuin puukkoa käänneltäisiin kipeimmässä haavassani. Hän on todella rakastava ja huolehtiva ja hyvä isä, mitä en voi olla ihailematta. Silti tunnen lapsettomana olevani jotenkin ulkopuolinen koko kuviossa. Moneen kertaan mies on tehnyt selväksi, että lapset menevät ilman muuta minun edelleni, ja kyllähän minä sen ymmärränkin, mutta en tällaista kilpailuasetelmaa sinänsä. Mies on myös hyvin tarkka ehkäisyasioista, ei halua edes keskustella lapsen saamisesta minun kanssani pitkiin aikoihin. Se on varmasti järkevää, onhan suhteemme vielä hyvin tuore, mutta jollakin primitiivisellä tunnetasolla tämä loukkaa. Mies antaa toisinaan kautta rantain ymmärtää, että olisin jotenkin epätoivoisena vain kärkkymässä hänen mahtisiitiöitään. Lisäksi hän on seksuaalisesti erittäin aktiivinen, ja vaikka itsekin nautin hänestä suunnattomasti, välillä ajattelen olevani vain viihdyke, koska nainen minussa edelleen kaipaa lasta ja äidiksi tulemista yli kaiken.
Varsinainen ensimmäinen isompi riita tuli viime viikolla. Mies jätti minut. Otti sitten kyllä takaisin, kun saimme asian keskusteltua, mutta epävarma olo tästä jäi. Syynä oli kai ensinnäkin se, että olin mukamas valehdellut hänelle (ei pidä paikkaansa!) ettei ehkäisyä tarvittu eräässä tilanteessa, vaikka todellisuudessa minulla todennäköisesti oli ovulaation aika kuukaudesta. Toisekseen itse pahoitin mieleni siitä, että kyläillessäni tämän miehen luona, minut laitetaan sohvan nurkkaan nukkumaan ja mies itse nukkuu parisängyssä 10-vuotiaan poikansa kanssa, joka ei pidä minusta. Haluaisin tulla kohdelluksi todellisena naisena, rakastettuna ja tyttöystävänä, mutta tuntuu, ettei minulla ole ihan oikeasti arvostettua paikkaa tuossa uusperhekuviossa. Muutenkaan en ymmärrä, miksi tuon ikäinen lapsi edelleen nukkuu isänsä kainalossa. On nukkunut jo vuosia aina erosta lähtien. Minusta se ei ole kenenkään parhaaksi, ei tuo turvallisuutta todellisuudessa, vaan estää itsenäistymisen. Puhuimme tästä miehen kanssa ja hän sanoi, että juhannukseen mennessä vierottaa pojan omaan sänkyynsä nukkumaan. Huh huh. Eikö päättäväisyys ja jämäkkyys olisi parempi ja nopea toiminta? Lisäksi ihmettelen, ettei pojan äiti tapaa lastaan kuin nelisen päivää kuukaudessa, ei kertaakaan vierailujeni aikana ole soittanut ja kysellyt kuulumisia, silti esim. lapsilisät menevät hänen tililleen. Mielestäni tällainen on käsittämätöntä! Jos itse olisin äiti ja minulla olisi eniten maailmassa kaipaamani lapsi, en voisi kuvitellakaan toimivani noin. Mutta nyt en uskalla sanoa mitään koko asiaan, kun mies raivostuu heti ja muutenkin eihän tällainen lapseton nainen voi mitään ymmärtää.
Lisäksi poika on minua kohtaan tympeä ja antaa ymmärtää, ettei pidä minusta ja on sen sanonutkin. Se loukkaa, koska olen koittanut olla mukava ja reilu, vaikka aikuisena ymmärränkin hänen mustasukkaisuutensa ja pelkonsa. Olen aina tullut toimeen lasten kanssa ja olen hyvin lapsirakas.
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni herättää. Miten minun tulisi toimia?
Löysin tämän palstan aivan juuri. Hienoa, että tällainen on olemassa ja meinaankin syventyä kunnolla noihin aiempiin kirjoituksiin ajan kanssa.
Hieman haluaisin kuitenkin kysyä näkemyksiä itseni kanssa samantapaisessa tilanteessa olleilta tai ylipäätään mielipiteitä. Olen eronnut ja lapseton nainen. Entinen suhteeni oli todella pitkäikäinen ja siinä oli paljon hyvää, mutta myös roppakaupalla ongelmia. Ongelmistamme rankin oli vuosikausia kestänyt lapsettomuussuru, joka ei tosin yksin vaikuttanut eroomme, vaikka saikin minussa aikaan jopa itsetuhoisia ajatuksia, masennusta ja untettomuutta. Lapsettomuus johtui miehestäni ja sen vuoksi jouduimme käymään henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti todella raskaat rankemman luokan lapsettomuushoidot läpi ennen kuin annoimme periksi. Vieläkin ajatus lapsettomaksi jäämisestä tuntuu minusta täysin elämisen arvottomalta elämältä. Olen kuitenkin alistunut siihen, että se voi olla kohtaloni, en ole enää nuori.
Eron jälkeen meni pitkään ennen kuin tunsin pystyväni kiinnostumaan kenestäkään miehestä. Treffailin kuitenkin "ystävänä" miehiä kunnes tapasin ihmisen, joka ensimmäistä kertaa kolahti täysillä. Suhde eteni vauhdilla, eikä mennyt kauaakaan ennen kuin tämä itsekin eronnut mies halusi esitellä minulle lapsensa (viikko tutustumisesta) Lapset ovat enimmäkseen hänellä ja selväksi on tehty, että jos en koko pakettia hyväksy, saa koko homma olla.
Silloin kun olemme täysin kahden on tämä mies aivan ihana - hellä, lämmin ja huomioiva - ja meillä on todella hauskaa yhdessä, pidämme toisistamme valtavasti. Fyysinen vetovoima on vahva, seksi parempaa kuin koskaan aiemmin.
Olen kuitenkin huomannut, että minun on omista taustoistani johtuen hyvin vaikea katsella hänen isyyttään, joka on hänelle kaikki kaikessa. Tuntuu kuin puukkoa käänneltäisiin kipeimmässä haavassani. Hän on todella rakastava ja huolehtiva ja hyvä isä, mitä en voi olla ihailematta. Silti tunnen lapsettomana olevani jotenkin ulkopuolinen koko kuviossa. Moneen kertaan mies on tehnyt selväksi, että lapset menevät ilman muuta minun edelleni, ja kyllähän minä sen ymmärränkin, mutta en tällaista kilpailuasetelmaa sinänsä. Mies on myös hyvin tarkka ehkäisyasioista, ei halua edes keskustella lapsen saamisesta minun kanssani pitkiin aikoihin. Se on varmasti järkevää, onhan suhteemme vielä hyvin tuore, mutta jollakin primitiivisellä tunnetasolla tämä loukkaa. Mies antaa toisinaan kautta rantain ymmärtää, että olisin jotenkin epätoivoisena vain kärkkymässä hänen mahtisiitiöitään. Lisäksi hän on seksuaalisesti erittäin aktiivinen, ja vaikka itsekin nautin hänestä suunnattomasti, välillä ajattelen olevani vain viihdyke, koska nainen minussa edelleen kaipaa lasta ja äidiksi tulemista yli kaiken.
Varsinainen ensimmäinen isompi riita tuli viime viikolla. Mies jätti minut. Otti sitten kyllä takaisin, kun saimme asian keskusteltua, mutta epävarma olo tästä jäi. Syynä oli kai ensinnäkin se, että olin mukamas valehdellut hänelle (ei pidä paikkaansa!) ettei ehkäisyä tarvittu eräässä tilanteessa, vaikka todellisuudessa minulla todennäköisesti oli ovulaation aika kuukaudesta. Toisekseen itse pahoitin mieleni siitä, että kyläillessäni tämän miehen luona, minut laitetaan sohvan nurkkaan nukkumaan ja mies itse nukkuu parisängyssä 10-vuotiaan poikansa kanssa, joka ei pidä minusta. Haluaisin tulla kohdelluksi todellisena naisena, rakastettuna ja tyttöystävänä, mutta tuntuu, ettei minulla ole ihan oikeasti arvostettua paikkaa tuossa uusperhekuviossa. Muutenkaan en ymmärrä, miksi tuon ikäinen lapsi edelleen nukkuu isänsä kainalossa. On nukkunut jo vuosia aina erosta lähtien. Minusta se ei ole kenenkään parhaaksi, ei tuo turvallisuutta todellisuudessa, vaan estää itsenäistymisen. Puhuimme tästä miehen kanssa ja hän sanoi, että juhannukseen mennessä vierottaa pojan omaan sänkyynsä nukkumaan. Huh huh. Eikö päättäväisyys ja jämäkkyys olisi parempi ja nopea toiminta? Lisäksi ihmettelen, ettei pojan äiti tapaa lastaan kuin nelisen päivää kuukaudessa, ei kertaakaan vierailujeni aikana ole soittanut ja kysellyt kuulumisia, silti esim. lapsilisät menevät hänen tililleen. Mielestäni tällainen on käsittämätöntä! Jos itse olisin äiti ja minulla olisi eniten maailmassa kaipaamani lapsi, en voisi kuvitellakaan toimivani noin. Mutta nyt en uskalla sanoa mitään koko asiaan, kun mies raivostuu heti ja muutenkin eihän tällainen lapseton nainen voi mitään ymmärtää.
Lisäksi poika on minua kohtaan tympeä ja antaa ymmärtää, ettei pidä minusta ja on sen sanonutkin. Se loukkaa, koska olen koittanut olla mukava ja reilu, vaikka aikuisena ymmärränkin hänen mustasukkaisuutensa ja pelkonsa. Olen aina tullut toimeen lasten kanssa ja olen hyvin lapsirakas.
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni herättää. Miten minun tulisi toimia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
On hienoa, että ymmärrät, että osa negatiivisista tunteista johtuu itsestäsi ja kokemuksistasi. Kyllä silti voit vaatia, että sinua kohdellaan arvoisellasi tavalla, naisena ym, mutta ei väkivalloin vaan ajan kanssa. Mies suojelee lapsiaan, mutta luottamus kasvaa ajanmyötä. Koittakaa puhua asioista, tunteista ja peloista, joita käytte kaikki läpi. Lasten ei tarvitse sinusta pitää, eikä sinun heistä, toivottavasti opitte tulemaan toimeen keskenänne, mies päästää sinut aidosti elämäänsä...
Tsemppiä, ja jos kaikki menee hyvin, muista että sinuun luotetaan, älä sitä luottamusta petä, vaan avoimuudella, rehellisyydellä ja toiset huomioonottamalla jatkakaa ja eläkää elämänne onnellisina loppuun asti!
Hei!
Minäkin löysin tämän palstan tänä aamuna!
Tilanteesi kuulostaa käänteisesti tutulta, tai siis itse olen eronnut (no ei kyllä oltu naimisissa) 6 vuotta sitten ja nyt olen seurustellut 3 vuotta miehen kanssa, jolla ei ole omia lapsia. Itselläni on 10 vuotias poika ja 9 vuotias tyttö. Nykyisen miesystäväsi toiminta kuulostaa kyllä käsittämättömältä, taidat olla liian kiltti kun suostut tuollaiseen. Tarkoitan ensinnäkin sitä, että kyllä sinun paikkasi on todellakin hänen sängyssään, ei lapsen. Itse teen näin, tiedä sitten onko sekään hyvä, mutta poikani nukkuu myös vieressäni, alkoi nukkua viime syksynä, koska näki paljon painajaisia, minä myös, joten oikeastaan minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Kuitenkin kun miesystäväni on luonani yötä, poikani nukkuu omassa sängyssään ja siihen hän tyytyy. Poikani painajaiset ovat nyt loppuneet, mutta hän tavallaan tottui nukkumaan vieressäni, joten nyt ajattelen, että kyllä hän varmasti pian haluaa taas nukkua omassa rauhassaan. Mutta todellakin sinulla on täysi syy pahoittaa mielesi, jos sinut pannaan sohvannurkkaan nukkumaan!
En myöskään hyväksy tuollaista pompottelua, että hän ensin jätti sinut ja otti sitten takaisin, mitä se sellainen on?? Toisaalta ymmärrän tavallaan syyn, että miesystäväsi suuttui, sillä aivan täysin varmoja päiviähän ei ole olemassa ja teidän molempien kannalta on erittäin järkevää olla hankkiutumatta raskaaksi näin pian tutustumisen jälkeen. Luulen että järjen tasolla sen itsekin tiedät, mutta jos "vahinko" pääsisi käymään, on todennäköistä, että maailmaan tulisi taas yksi yh-äidin lapsi lisää, ikävä kyllä. Miesystäväsi on sanonut sinulle, ettei halua ainakaan vielä kanssasi lapsia ja se sinun kannattaa ottaa todesta. Jos haluat omia lapsia, olisi ehkä parempi, että unohdat tämän perheenisän ja etsit sellaisen miehen, jolla ei ole lapsia valmiina. Tuskin tulet tulemaan osa tätä perhettä tulevaisuudessakaan, minulle tulee tunne, että miehestä on mukava, kun on joku seurustelukumppani, mutta ei hän ilmeisesti osaksi perhettään sinua halua. Rikot vain itseäsi tuossa suhteessa, etenkin kun on sinulla on niin rankkaa lapsettomuutesi kanssa muutoinkin, joten ei ole ihme, että tuntuu kuin lapset kääntäisivät puukkoa haavassa, koska niinhän he tekevätkin.
Koetan olla mahdollisimman realistinen, tarkoitukseni ei ole olla mitenkään epäystävällinen. tässä nyt kuitenkin mietteitä, mitä ensiksi tuli mieleeni.
Me olemme olleet mieheni kanssa yksissä jo neljä vuotta, naimisissa siitä puolitoista vuotta. Kuusi viikkoa sitten meille syntyi maailman ihanin tyttövauva :)(sanoo äiti, joka on vauvasta ihan sekaisin).
Minulla on edellisestä liitosta kaksi lasta, nyt 7v ja 5v ja miehellä 9v poika. Alussa mieheni poika oli hänellä vain joka toinen viikonloppu. Hän oli tottunut nukkumaan äitinsä vieressä yöt ja vaati sitä isältäänkin. MUTTA minun astuttua kuvioihin mieheni ei enää sitä suvainnut. Eli poika alkoi nukkumaan omassa sängyssään napinoistaan huolimatta. Minun lapset taas ovat aina nukkuneet omissa sängyissään (paitsi nyt vauvana olleet imetyksen ajan vierivauvoja).
Pojan oli sitä vaikea, todella vaikea, suvaita aluksi ja oli siitä äidilleenkin sanonut (hän oli silloin eskarissa). No äitihän oli tottakai sitä mieltä, että huora=siis minä pois sängystä ja lapsen on annettava nukkua vieressä, koska niin hän tekee hänenkin luonaan. No mieheni sanoi siihen, että ei hän pojan mukaan armeijaan meinaa lähteä viereen nukkumaan, meinaatkos sinä? Siitä eivät kuitenkaan koskaan päässeet yhteisymmärrykseen. Mutta poika nukkui aina omassa sängyssä isällä ollessaan.
Sitten muutimme yhteen ja puoli vuotta sen jälkeen pojan äiti kuoli auto-onnettomuudessa. Siitä on nyt kulunut jo reilu kaksi vuotta ja elämä kulkee omia polkujaan. Minä ja poika emme edelleenkään ole äiti ja poika. Emmekä siksi ikinä tule tulemaankaan.
Minusta sinun tilanne on väärin. Eli miehen pitäisi välittää sinusta naisena, aikuisena ja lapsestaan lapsena. Eli kyllä sinun mielestäni pitää tehdä miehelle selväksi, että joko hän haluaa nukkua poikansa kanssa loppuelämänsä tai sitten sinun kanssa. Ei voi vaatia sinua nukkumaan sohvalla parisuhteessa. Se loukkaa todella sinun naisellisuuttasi.
Ja vielä siitä vauvahommasta. Meillä oli suhteen alussa vauvasta joskus puhetta ja silloin ajattelimme, että sitten joskus myöhemmin. No sitten pojan muutettua meille kokonaan, mieheni ei enää vauvaa oikeastaan halunnut. Sanoi, ettei suurperheelliseksi halua. No niin se vain mieli muuttui ja nyt meillä on tämä oma pieni prinsessa ja emme voisi kuvitella elävämme ilman häntä. :)
Anna siis ajan kulua ja jos teistä pari oikeasti tulee, en usko vauvankaan olevan pelkkä haave.
Voimia sinulle!
Anna ajan kulua ja mieti tarkkaan, onko tämä mies sinulle niin tärkeä, että tulet jaksamaan jatkuvaa uusperhe-elämää. ( käsitin, että lapsi / lapset asuvat isällään? )
Pidä ainakin oma asunto ja yövy siellä silloinkin, kun mies haluaisi viettää yhteisen yön! Eihän tuo ole mistään kotoisin, että mies pompottaa sinua miten lystää omien ja poikansa intressien mukaan. Poika on varmasti aina ollut isänsä silmäterä ja pelkää nyt joutuvansa luopumaan tästä paikasta ja on mustasukkainen sinulle. Älä vaan tee sitä virhettä, että mielistelisit poikaa, hän näkee kyllä lävitsesi. Suhtaudu tähän mahdollisimman luontevasti, niinkuin suhtautuisit ystäväsi tai työkaverisi lapsiin. Toivottavasti ajan kuluessa poika hyväksyy sinut.
Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että samaan sänkyyn kuulutte sinä ja miesystäväsi! Ymmärrän, että pieni lapsi voi joskus tulla yöllä hakemaan turvaa vanhemmalta nähtyään esim. painajaisia, mutta ei kai tuon ikäisen enää kuulu nukkua jatkuvasti isänsä kanssa?! Jos kerran tilaa on muuallakin! Eihän ydinperheissäkään äitiä laiteta lattialle, jos lapset tahtoo isin viereen!
Tuo sinun lapsettomuuskriisi pahentaa varmasti tilannetta entisestään, mutta älä vaan "hankkiudu raskaaksi", jos mies ei sitä tahdo! Se on varmin keino päästä tästä eroon ja jäädä yh:ksi. Oletko puhunut lapsettomuusasiasta jonkun ammatti-ihmisen kanssa? Se on kuitenkin niin iso asia identiteetille, että ehdottomasti se kannattaisi käydä läpi esim. jossakin vertaisryhmässä.
Vinkiksi vielä, käväise myös www.stresscode.fi:ssä, siellä puhutaan asiaa uusperheistä, eikä siellä ole katkeria exiä ja provoja heitteleviä Lissuja tunkemassa keskusteluihin, niinkuin täällä..
Joka tapauksessa, voimia sinulle!
että kun lapset olivat hänen luonaan minä vietin päivän miehen luona mutta yövyin pmassa asunnossani. Kesälomalla kun lapset olivat miehellä pidemmän aikaa aloin vähitellen yöpymään hänen luonaan ja sen kesän aikana myös muutimme yhteen. Eli hiljaa hyvä tulee. Lasten voi olla vaikeaa hyväksyä kerralla uusi ihminen elämäänsä. Mitä tuohon lasten sinun edellesi laittamiseen tulee niin sehän eivälttämättä tarkoita ette sinä olisi tärkeä. Sinä aikuisena ihmisenä pärjäät myös itseksesi mutta lapset eivät. Eli jos sinulla on joku hätä ja lapsilla myös niin mies luultavasti hoitaa ensin lasten asiat kuntoon ja sinun vuorosi on sen jälkeen.
Niin kiitos teille kaikille fiksuista ajatuksistanne ja neuvoistanne. Oli helpottavaa lukea, että ulkopuoliset näkevät tämän nukkumistilanteen yhtä järjettömänä kuin minä itse. Ajattelin jo, että skitsoilenko turhista ja olen vain itsekäs. Erotilanne tuli siitä, kun eräänä yönä siellä sohvannurkassa tajusin tilanteen loukkaavuuden ja läksin keskellä yötä pois sanomatta mitään. Mies siitä loukkaantui, koska luuli minun jättäneen hänet lopullisesti ja omien sanojensa mukaan halusi maksaa takaisin samalla mitalla.
Hyvä puoli on se, että me kyllä pystymme hyvinkin avoimesti keskustelemaan asioista jälkeenpäin ja kumpikin kuuntelemaan toista, ja mieskin on ymmärtänyt, ettei näin voi olla, mutta tilanteen "ollessa päällä" se yhteisymmärrys ei aina toimi. Muutenkin oloni on ollut sellainen, että mies sanelee pelisäännöt ja jos ne eivät minusta tunnu hyviltä, olen "vaikea ihminen". Hmm, vikaa on varmasti minussakin paljon, sillä olen totisesti näyttänyt hänelle, ettei tilanne minua miellytä. Lapsille en ole fiiliksiäni näyttänyt. On myös totta se, mitä joku sanoi, että jos odotuksemme ovat aivan erilaiset, ei tästä taida tulla mitään. Sitä en kuitenkaan toivo, sillä pidän tästä miehestä hyvin paljon ja toivon tasapainon löytyvän.
Vielä kysyisin teiltä, joilla vastaavia ongelmia on ollut, että miten nukkumisvierotus on kohdallanne sujunut? Pikkuhiljalleen vai kertarepäisynä? Tuntuu, etten uskalla sanoa asiasta mitään, etten arvostele kyseisen miehen isyyttä.
Älä suostu siihen että miehesi sanelee säännöt teidän yhteisessä elämässänne.Ei tuon ikäinen poika enää mitään vieroitusta kaipaa.Asiasta täytyy pystyä pojan kanssa jo keskuselemaan.Tietysti lapsen tasolla.Kyllä meillä ei olisi tullut ikinä kuuloonkaan moinen.Uusperheessä olen ollut 8v.Aikanani minäkin olisin halunnut yhteisen lapsen mutta kun hän ei tavallisin kotikonstein tullut mieheni ei suostunut mihinkään kommervenkkeihin.
Toki se oli ja on ollut loukkaus minun naiseuttani kohtaan kun hän ei halunnut minun kanssani lasta,vaan toisen naisen kanssa aikanaan joka päättyi kumminkin eroon.JAKSAMISTA SULLE PIDÄ PUOLESI
Heippa.
Minusta kyllä kertavieroitus kuulostaa paremmalta. Miten pikkuhiljaa vieroitus käytännössä olisi tarkoitus toteuttaa? Joka toinen yö isän vieressä? Meneehän siitä lapsikin jo sekaisin. Jos on joku hätä, niin tietenkin sitten pitäisi saada viereen tulla, mutta tässä voi olla se "vaara", että fiksu lapsi voi oppia hyväksikäyttämään tilannetta.
Osaat varmasti itse keskustella miehesi kanssa kyseenalaistamatta hänen isyyttään, vaikea mitään konkreettista neuvoa siihen antaa, mutta yksi jota useasti suositellaan, on ettet käytä sanaa "sinä" tai "sinun pitäisi" vaan puhua asioista minä-muodossa, tyyliin "minusta tuntuu, että olisi hyvä..." Se ei ole niin syyllistävää ja sinulla on tietenkin aina oikeus kertoa omista tunteistasi ja ajatuksistasi.
Ja kuten joku ehdotti, niin voisi olla hyvä idea mennä jonnekin terapeutille tai psykologille keskustelemaan lapsettomuudestasi, sillä luultavasti se voi olla ajan myötä kova paikka, jos jatkat seurustelua "lapsellisen" miehen kanssa.
Ainakin se on lapsettomalle miesystävälleni kova pala, hän kun ei halua muuttaa yhteen minun lasteni kanssa ja kokee kuitenkin itsensä ulkopuoliseksi perhe-elämässäni.
Hienoa että voitte keskustella kaikista asioista, paljon keskustelua varmasti tulette tarvitsemaan. Olet varmasti löytänyt upean miehen!!
Hei!
Lyhyesti vastaan, että olen toki käynyt jo pidempään terapiassa lapsettomuuden vuoksi sekä saanut myös vertaisryhmätukea, mutta silti vaan asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Sikäli ymmärrän miestäsi, uusperhekuviot ovat muutenkin raskaita, vaikka molemmilla olisi omia lapsia, mutta lapsettomuudesta kärsineelle osapuolelle ne voivat tehdä todella kipeää. Itse luulen, että suhteemme ei voi jatkua, mikäli mies ei halua lisää lapsia, mutta vielä asia on ennenaikainen, koska olemme tunteneet niin vähän aikaa.
Riidastamme taisi muuten olla jotakin hyötyä, sillä mies on nyt alkanut nukuttaa poikaa omassa sängyssään tämän vastarinnasta huolimatta. Ilmeisesti jotenkin ravitselin hänet tajuamaan, että asialle on todella vihdoin tehtävä jotakin eikä vain aiottava.
Kiitos kaikille viisaista kommenteista!
että meillä lapsi sai nukkua isän ja äidin vieressä niin pitkään kuin halusi. Joskus 11- vuotiaana kömpi viimeisiä kertoja väliimme (ollessaan sairas). Sen jälkeen ei ole enää itse halunnut, joten eiköhän se kohta lopu ihan itsestään. Muistaakseni viimeisillä kerroilla minun oli niin hankala nukkua ahtaassa vuoteessa yhdessä, että hiippailin itse lastenhuoneeseen :)
Haluamatta mitenkään loukata on minun kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä todettava, että ehkä sinun kannattaisi etsiä toinen mies. Nimittäin lapset OVAT etusijalla, juuri sen vuoksi, että lapset ovat vanhemmilleen erittäin rakkaita - ja sinä todella pärjäät aikuisena ihmisenä omillasikin, mutta lapseti eivät!!
Tuntuisi vähän siltä, että lähinnä seksi on se asia, mikä sinut pitää tuossa miehessä kiinni.
Tiedän, itse erittäin seksuaalisena persoonana, että se voi "viedä mennessään". Mutta valitettavasti elämän realiteetitkin on otettava huomioon. Kuten sinun tapauksessasi se, että miehellä on lapset ja hän tuskin (??) haluaa lapsia lisää - ei sinun eikä kenenkään muunkaan kanssa. Suoraa tekstiä, mutta tottakin voi olla.
Itse aina mietin tarkkaan, kun tapaan lapsettoman miehen... Että alanko edes tutustumaan. Lapsettoman ja lapsellisen ihmisen maailma kun on NIIN erilainen. Enkä tässä iässä enää haaveile lapsista.
Joten. Suosittelen sulle lämpimästi, että etsit miestä, jolla ei ennestään ole lapsia. Helpottaa sekä omaa että muiden elämää??
En oikein ymmärtänyt pointtiasi. Ensinnäkin tämä nukkumiskysymys ei ole mikään seksikysymys, siinä puhutaan ihmisen asemasta perheyhteisössä ja siitä kertoo se, miten huushollissa nukutaan. Kyse ei siis ole seksistä, vaan läheisyydestä yms. Seksi kylläkin on tärkeä asia, mutta ei todellakaan ainoa tai tärkein ihmissuhteessa, ei todellakaan.
En myöskään usko sellaiseen, että heti pitäisi erota, jos joku asia ei oikopäätä natsaa. Onhan joka suhteessa ongelmansa. Ja lasten kuuluukin olla numero yksi vanhemmilleen, kyllä minä sen ymmärrän ja hyväksyn, mutta tässä ei ole kyse nyt siitä.
Lapsettomana minua on aina tympinyt juuri tuollainen ajattelu, että lapseton ei ymmärtäisi muka lapsiperheen elämästä ja sen vaativuudesta tai lasten tärkeydestä vanhemmilleen mitään ja haluaisi vaan elää hummailevaa ja seksuaalista sinkkuelämää. Itse en ole vapaasta tahdostani lapseton, enkä toivoisi sellaiseksi jääväni!!! Miehen kanta asioihin selvinnee lähiaikoina, mutta meitä yhdistää ihan muut asiat kuin vanhemmuus tai ei-vanhemmuus. Isyys ja äitiys ovat vain yksi vaikkakin tärkeä puoli ihmisessä, ei silti kaikki!
En itse kirjoittanut sanaakaan nukkumisjärjestelyistä miehesi kodissa. Joka tapauksessa ei ole mikään rikos eikä edes ihme, että 10-vuotias välillä nukkuu vanhempansa vieressä. Katsos kun lapsella voi olla sellainen kausi meneillään, että esim. pelkää jotakin asiaa. Silloin on mielestäni maailman luonnollisin asia hakea turvaa oman vanhempansa kainalosta. No, nämä asiat (mm.) ovat niitä, jotka vain vanhempi voi kokea, sen rakkauden ja hellyyden määrän, mitä omaa lastaan kohtaan voi tuntea. Lastaan suojelee "kynsin hampain", se on luonnon laki.
Vihjaisin siihen, että entäs, jos miehesi "mietittyään" ilmoittaa sinulle vaikkapa 2 vuoden päästä, ettei ehdottomasti halua lasta. Oletko ajatellut, miten katkeraksi tunnet itsesi sillä hetkellä. Olet elätellyt ja "pakottanut itsesi uskomaan" sinisilmäisesti, että tämä mies vielä hankkii yhteisen lapsen kanssani. Ymmärrät varmasti, ettei fiksu mies/nainen hanki lasta vastoin omaa tahtoaan. Siksi olikin aiheellinen reaktio miesystävältäsi pettyä sinuun, kun oletti sinun yrittävän hankkiutua salaa raskaaksi?? Näin ymmärsin viestistäsi.
Luultavasti itse sinun tilanteessasi todellakin katselisin miestä, joka HALUAA yhteisen lapsen ja on ennestään lapseton. Olisi huomattavasti todennäköisempää onnistua sinulle onnellinen tulevaisuus - ja äitiys. Koska tiedän, että äitiys/isyys on todella tärkeä haave monelle. On niitä lapsentekohaluisia miehiäkin. ...Etsimällä voi vaikka löytää. Toivon sinulle parasta ja että ratkaisut asioihinne löytyvät ilman että kukaan osapuoli tuntee olonsa ikäväksi!!
Hei vielä!
Ensinnäkin, lapsi ei nuku silloin tällöin vanhempansa vieressä - mikä on täysin ymmärrettävää - vaan on nukkunut joka yö vuosikausia, erosta lähtien, minkä tulkitsen olevan jonkinlaista turvattomuutta, takertumista ja isän puolelta syyllisyyttä /hyvittelyn halua / kenties omaakin yksinäisyyden tunnetta. Mutta itse hän kiitteli minua, että avasin hänen silmänsä tajuamaan, että asialle on vihdoin tehtävä jotakin, mitä hän on pitkään miettinyt, ja hän on jo tehnytkin, vaikka ei se helppoa ole ollut. Lapsen kehityksen kannalta tämä on taatusti ainoa oikea ratkaisu.
Miehen kommentit lapsiasiaan on olleet ristiriitaisia, ja välillä hän on jopa sanonut haluavansa kanssani lapsen. Itse en ole edes koko asiasta juurikaan keskustellut, koska suhteemme on niin tuore ja on minullakin siksi sentään järki päässä. Mutta kuultuaan rankoista lapsettomuushoidoista exäni kanssa, hän ilmeisesti luulee jollakin tasolla minun kärkkyvän vain siittiöitä ja tämän olevan pakkomielle minulle. (ilmiö on tullut esiin muidenkin miesten kanssa) Ja en ole hänelle valehdellut / yrittänyt hakeutua raskaaksi. Kyllä se suojaamaton seksi oli yhteinen "töppäys". Ja kahta vuotta en missään nimessä meinaa odottaa, kyllä tämä asia pitää ainakin periaatteellisella tasolla keskustella ihan lähikuukausia. Olen vaan jo niin rakastunut, että pahalta tuntuisi tätä lopettaa.
On totta, etten tiedä sitä läheisyyttä, mikä oman lapsen vieressä nukkuminen on. Sepäs suuri suruni onkin. Ja toivoisin sen vielä joskus kokevani. Ja toivoisin myös, että te lapselliset tajuaisitte, miten kipeältä lapsettomuus voi tuntua. Ei sitä tunnetta ainakaan helpota se, että jatkuvasti toitotetaan, mistä kaikesta jäämme paitsi ja siksi emme ymmärrä äitiyttä, isyyttä ja esim. mahdollisia kumppaneitamme. Sellainen kommentti pikemminkin satuttaa entisestään. Ylipäätään ihmisten tuntuu olevan kovin vaikea ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut. Paitsi että lapsiahan olemme itse kaikki joskus olleet ja sikäli lapsi/vanhempi -suhteen asiantuntijoita toisesta ja käänteisestä perspektiivistä.
Kaikkea hyvää sinulle ja muille vastanneille!
Jos vielä kerran... :)
Vieressä nukkumisesta: ei ole mikään ihme, että vanhempi tavallaan "hyvittelee" lapselle esim. eron aiheuttamaa tuskaa tekemällä hänen olonsa mahdollisimman turvallisen tuntuiseksi. Koska erohan aiheuttaa lapsessa mm. juuri turvattomuudentunnetta, surua ym. varmasti uskomattoman paljon. Vanhempi helpottaa lapsensa oloa , kuka milläkin tavalla. Ja vieressä nukkumisen salliminen ei ymmärtääkseni ole mitenkään lasta vahingoittavaa tms.
Niin- ajattelisin niin, että koska suhteenne on vasta tuore, voi olla todellakin aivan liian aikaista keskustella "varmoin mielipitein" yhteisen lapsen hankintasuunnitelmista. Voipa olla, että tuolle lapselliselle ihmiselle ajatus tuntuu ahdistavalta ja "pakkopullalta" - toisin kuin sinulle. Niinpä...nämä aiheet ovat arkoja ja joskus vaikeitakin...osata ajoittaa keskustelut oikein jne. jne.
Tarkoitukseni ei ollut mitenkään arvostella sinua. Mutta toisaalta avata silmäsi ajattelemaan asioita myös tuon miesystäväsi näkökulmasta. Hänellä on jo lapsi ja se tosiasia, ettei hän onnistunut elämään loppuikäänsä liitossa lapsensa äidin kanssa, voi aiheuttaa olon: "ei enää lapsia". Hän on nähnyt lapsen surun eron vuoksi jne. Sellaista ei omille lapsilleen haluaisi... Moni tulee varovaiseksi, toiset eivät. Lapsettomuus on monelle suuri suru - en vähättele sitä ollenkaan. Rakastuminen on ihanaa ja itsekin tiedän, että joitain asioita ja ratkaisuja haluaa pikaisestikin kun tuntee löytäneensä kivan ihmisen... Tsemppiä sulle ja teille!!