Kuka ottaa Jammun

mielestäni yhteiskunnan tulisi tunnistaa ja huo-lehtia ja saattaa hoitoon sairaat yksilöt paremmin.Ei syy yksinomaan ole Jammussa.

Tapahtukoon Sinun Tahtosi
Rouva A.K:n kertoman mukaan kirjoittanut Veikko Ennala
olin namusedän vaimo
Vajaa puoli vuotta sitten, marraskuun lopulla 1965, karkasi Turun keskusvankilasta eli Kakolasta eräs sen vaarallisimpina pidetyistä asukkaista, nimittäin omaisuus- ja siveellisyysrikoksista sekä murhayrityksistä elinkaudekseen kuritushuoneeseen tuomittu Veikko Siltavuori. Vajaan kahden viikon kuluttua hänet saatiin pidätetyksi Hyvinkäällä. Sanomalehdet ovat tarkoin kuvailleet paon "teknillisiä" yksityiskohtia ja mitä reittiä karkuri oli omalupaisen lomansa aikana käyttänyt. Mutta miltä mahtoi tuntua hänen vaimostaan, kun hän näki puolisonsa kuvan jättiläismäisten otsikoiden yhteydessä ? Millainen oli tämä mies aikoinaan ollut perheensä huoltajana ja lastensa isänä ? Toimittajamme koettaa valottaa asioiden tätä puolta oheisessa artikkelissa, joka on entisen rouva Siltavuoren oman kertoman mukaan laadittu. Toisinaan ei voi välttyä käsitykseltä, että rangaistus kohtaisi kaikkein ankarimpana rikoksentekijän viattomia omaisia - seikka, jonka Köyliön varavankilan johtajakin äskettäin totesi Helsingin Sanomille antamassaan lausunnossa.

Olin tullut Helsinkiin vuonna 1945, etsinyt ja löytänyt työtä ja asunnon ja elämä alkoi näyttää siedettävältä kaiken lapsuudessa kokemani surkeuden jälkeen. Aika oli kylläkin ulkonaisesti yhä edelleen ankeata, elettiinhän sodanjälkivuotta, mutta nuori mukautuu vaivattomasti kulloisinkiin olosuhteisiin. Menin kihloihin 20-vuotispäivänäni. Olin tutustunut itseäni 11 vuotta vanhempaan mieheen, joka oli ammatiltaan konelatoja. Seurusteluaikoinamme hän näytti niin sanoen paremman puolensa ollen tahdikas ja kiihkeydessään hienotunteinen. Olin varma, että hän oli se oikea, jota jokainen tyttöhupakko odottaa kohdalleen tulevaksi ennemmin tai myöhemmin. Kokemukseni ihmisistä yleensä ja erittäinkin miehistä olivat silloin olemattomat, minut oli helppo hämätä. Niin menimme naimisiin. Pian häiden jälkeen silmäni kuitenkin avautuivat - niin kuin ne arvatenkin ovat vasta papin aamenen jälkeen avautuneet tuhansille muillekin naisille. Mieheni alkoi esiintyä juopuneena, vaikka oli kihloissa ollessamme vakuutellut ehdotonta raittiutta. Hän viipyi selittämättömillä retkillä pikkutunneille tai aina seuraavaan päivään. Kohtsillään hänen raha-asiansa olivat rempallaan, sormus katosi sormesta ja parempi pukukin haihtui tietymättömiin. Työpaikalla sattui hankaluuksia kuten juopoilla yleensä. Lopulta kyllästyin mieheni juomiseen ja hänen sekaviin puheisiinsa ja uhkailuihinsa sekä koskaan taukoamattomaan "krapulan parantamiseen" niin, että jätin hänet ja sain aikanaan eron.

Olinko nyt "ottanut opikseni" ja lakannut olemasta sinisilmäinen, uskoteltava hupsu ? En ollut. Vaikka ensimmäinen avioliittoni olikin osoittautunut pettymykseksi, kaipasin kuitenkin miestä ja lasta. Jälkimmäisen sain, edellistä en. Tutustuin poliisimieheen, joka suuresti myötätuntoisena kuunteli, kun purin hänelle sydäntäni ja kerroin lapsuuteni kokemuksista ja ensimmäisestä avioliitostani. Hän puhui minulle usein uudesta perheestä ja uudesta kodista, jonka me yhdessä, hän ja minä, perustaisimme. Hän sanoi "ymmärtävänsä" ja hän sanoi tahtovansa "tukea" ja että olisimme aina yhtä. Tällaisten puheiden huumaamina tapahtuvat kaikki ne erehdykset, joiden häpeäseuraukset sitten tavallisesti joutuvat naisten kannettavaksi. Vain hän on "menetellyt väärin", vain hän on "ollut himonsa sokaisema" ja hän yksin "vailla vastuuntuntoa". Kun pitkän seurustelumme jälkeen ilmoitin odottavani hänelle lasta, haihtui hän vähin äänin muualle. Vain sen sain tietää, että hän oli kaiken aikaa ollut entuudestaan naimisissa. Minulle syntyi sittemmin tyttö, suloinen lapsi niin kuin lapsi aina äitinsä silmissä on suloinen, miten "synnissä siinneeksi" se sitten ympäristön toimesta julistetaankin. En kerro enempää tämän vaikean kriisikauden tukaluuksista, ne ovat tuttuja tuhansille yksinäisille äideille omakohtaisesti koettuina - sanoilla niitä ei pohjimmaista tuskaansa myöten voida kuvailla.

Joka tapauksessa tulin näitä aikoja uskoon, niin kuin on tapana sanoa. Ajattelin: jospa muut hylkäävät, eipä hylkää Herra. Mutta näin jälkikäteen ajatellen Hänkin tuntui joskus hylänneen. Pahin oli vasta edessä.

Lapseni oli kaksi ja puoli vuotias, kun muuan tyttöystäväni alkoi innokkaasti suositella minulle Veikko-nimistä veljeään, ei vain seuralaiseksi vaan elinikäiseksi kumppaniksi. Hänestä saisit lapsellesi hyvän isän, sisar sanoi. Hän lisäsi, että tosin Veikko oli istunut vankilassa ja oli paraikaa ehdonalaisessa vapaudessa, mutta kaikki oli ollut vain "nuoruudenerehdystä", Veikkoa parempaa miestä ei olisi, hän oli raitis, hän oli työteliäs. Ajattelin silloin, että yksi vankilamatka ei tietenkään ihmistä lopullisesti pahenna, mutta...

Veikko esiteltiinkin minulle aikanaan. Hän oli minua parisen vuotta nuorempi, punakka, tanakkarakenteinen, poskipäät korkealla, hänen hymynsä oli ujo ja hänen katseensa kirkas ja vilpitön. Hän silmin nähden ihastui minuun. Vaikka hän olikin jumalankieltäjä, tuli hän mukanani kirkkoonkin ja istui lehtereillä katsellen, kun lauloin kirkkokuorossa, pieni tyttöni sylissään, parhaimpiinsa laittautuneena. Olin liikuttunut, kun hän piti tytöstäni kuin se olisi ollut hänen oma lapsensa. Vaikka hän oli harvasanainen ja mieluummin vain kuunteli ääneti kun minä puhuin, saattoi hän joskus innostua leikkimään pienokaiseni kanssa omalla karulla, karhealla tavallaan. Viinaan en nähnyt hänen kajoavan ja jopa tupakkaa hän inhosi. Siinä mies, jonka elämäntavat ovat terveet, jos ne kenenkään ovat koskaan olleet.

Aloin tosissani pohtia avioitumista hänen kanssaan. Sitä joudutti muuan ulkokohtainen seikka. Talo, jossa asuin, joutui purettavaksi. Veikon sisar sanoi silloin minulle, että jos menen hänen veljensä kanssa naimisiin, saamme käyttöömme hänen huvilansa Vihdin pitäjässä ilman vuokraa - se olisi oleva kuin omamme. Niin haimme Veikon kanssa kuulutukset oman äitini varoituksista huolimatta. Sanoin hänelle, että tunsin kyllä Veikon ja että hänen ei tarvinnut olla huolissaan puolestani. Veikko oli oikea mies, siitä olin saanut riittävän näytön. Meidät vihittiin Helsingin maistraatissa. Asuimme siis Vihdissä, mutta mieheni kävi töissä kaupungissa. Matkoihin kului runsaasti rahaa, velkaa piti tehdä huonekaluja ostettaessa, mutta minä en valittanut. Lopultakin olin saanut kodin ja hyvän miehen ja isän lapselleni. Ja Veikko, kohta hän olisi oleva isä myös omalle lapselleen. Meille syntyi poika.

Rikkeetöntä onnea ei kestänyt kovin kauan. Ilmaantui kaikenlaista vastoinkäymistä, joihin en itse katsonut olevani syypää. Asunto, jonka olimme saaneet käyttöömme, ei ollut talviasuttava. Puita kului Veikon mielestä kohtuuttomasti ja hän antoi sen vuoksi minulle pahanpäiväistä rippiä. Se teki minuun kipeätä ja koetin selittää, että lämmintä oli saatava pienten lasteni vuoksi. Myös Veikon sisar alkoi vierailla usein Vihdissä. Hänkin oli muuttunut kummallisella tavalla niistä ajoista, jolloin hän niin suurella innolla oli puuhannut veljensä ja minun välistä avioliittoa. Hän moitti minua "leväperäisyydestä" ja kun tuonnempana sairastuin ja lopulta kaivovettä nostaessani tapahtui keskenmenokin, oli sekin kaikki vain minun pahansuopuuttani ja osoitus tuhlaavaisuudestani. Voi niitä kovia, haavoittavia sanoja.

Jouduin sairaalaan, sillä keskenmenon yhteydessä olin menehtyä hirvittävään verenvuotoon. Kun lapsia ei kuitenkaan voinut jättää huvilalle, järjestin tyttöni erään vanhan mummon hoidettavaksi ja Veikko puolestaan sanoi huolehtivansa poikamme sijoituksesta. Veikko kävi sairaalassa minua katsomassa vain kerran. Hän oli tyly ja karkeasanainen ja ilmoitti hakevansa minusta eron. Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei häneltä minulle riittänyt. Kysymykseeni, mihin hän oli poikamme vienyt, hän vastasi, ettei se kuulunut minulle ja että mitä poikaan muutoinkin tuli, se oli hänen ja pysyi hänen omanaan; tyttö ja minä voisimme mennä minne nenä viittasi. Tämä oli uusi, tyrmäävä isku. Tämäkö oli mieheni Veikko, joka kerran oli kaivannut seuraani ja läsnäoloani niinkin palavasti, että oli seurannut minua kirkkoon, jota muutoin inhosi. Tämäkö oli mies, joka oli leikkinyt tyttöni kanssa hänelle kaikenlaista hyvää lepertäen ?

Olin paitsi verenhukasta myös mielenmasennuksesta niin voipunut, että en kyennyt liikkumaan laisinkaan vuoteesta. Hoitajien oli syötettäväkin minut. Sain kuitenkin kirjoitetuksi sisarelleni Imatralle ja pyysin, että hän noutaisi minut toistaiseksi luokseen, sillä minulla ei nyt totisesti ollut paikkaa mihin pääni kallistaisin sen jälkeen kun sairaalan ovet sulkeutuisivat jälkeeni. Sisareni tulikin, haki tyttöni tämän hoitopaikasta ja matkustimme kolmisin pois Helsingistä. Mutta vaikka menin, sydämeni jäi kuitenkin jälkeeni pikku poikani luo, missä hän sitten mahtoi ollakin. Toipumiseni vei Imatralla kauan ja kun viimein kykenin jaloilleni, pistäydyin lastensuojeluviranomaisten luona ja pyysin heidän apuaan. Ikävoin poikaani, sanoin heille. Sain tietää, että lapsi oli mieheni sisaren toimesta annettu hoidettavaksi otaniemeläiseen lapsettomaan perheeseen. Ja niin päätin lähteä katsomaan häntä jos myös Veikkoa, jotta voisimme sopia mitä sovittavissa oli ja rakentaa uudelleen sen, mikä minun tahtomattani oli pirstaksi mennyt.

Olin rahaton ja niinpä pääsin Helsinkiin kiitolinjan mukana. Muistan, miten kyytini maksuksi lauloin ohjaamossa kuljettajalle kaiken yötä hengellisiä lauluja - se oli varmaankin asianomaiselle uusi ja yllättävä kokemus. Ja niinpä hänkin käyttäytyi kuin vain herrasmies käyttäytyy. Löysin mieheni ja olin hänen edessään alamainen; sen enempää ei rakastunut nainen voi nöyrtyä. Sanoin tyytyväni aidanvitsan osaan, kunhan hän vain palaisi luokseni ja toisi poikamme tullessaan. Kuuliaisena palvelin häntä, palvoisin häntä ja tukisin ja kannustaisin häntä hänen vaikeuksissaan. Veikko kuunteli aikansa vaieten ja vihdoin hän suostui. Hän otti lopputilin työpaikastaan (siinä ohella hän oli harrastanut jotain mustanpörssinkauppaa) ja lähdimme uudelleen Vihtiin. Olimme taas yhdessä me neljä - Veikko nyt työttömänä tosin, mutta kumminkin minun ja lasteni luona.

Veikko yritteli sen talven halkotöitä, niin että jotenkin saimme elantomme. Mutta hänen olemukseensa olit tullut jotain outoa ja vieraannuttavaa. Hän ei enää esimerkiksi laisinkaan kävellyt vaan kulki eteenpäin vinhaa vauhtia puolijuosten. Tämä herätti naapurienkin huomiota ja minulle kerrottiin ivanaurun säestämänä, miten miestäni alettiin kutsua "liuhuparraksi". Eräänä päivänä tyttöni sanoi minulle, miten isä näytteli hänelle "pipuaan" ja tehnyt muunkinlaista outoa. Sydämessäni käväisi ilkeä tunne. Säikähdin tavattomasti ja kerroin tapahtuneesta myös Veikon siskolle. En tiedä, oliko hänen ansiotaan, paria päivää myöhemmin kotiimme saapui poliiseja, jotka veivät Veikon mukanaan. Myös minä jouduin kuulusteluihin, joiden perimmäistä tarkoitusta en silloin täysin ymmärtänyt. Olin hätääntynyt ja koetin selittää asiat parhain päin ja miten "lapsien puheita ei aina voinut ottaa liian vakavasti". Kolmen päivän pidätyksen jälkeen Veikko palasi kotiin ja päivät kuluivat taas kuten ennenkin. Huhut vaimenivat vähin erin ja minäkin unohdin tapauksen, koska halusin sen unohtaa. Mutta Veikko vain ei ollut entisensä.

Muutimme vuoden kuluttua Joensuun kaupunkiin, sillä olimme nähneet lehdestä, miten sikäläiseen puusepäntehtaaseen otettiin nuoria miehiä töihin ja vaatimaton asuntokin oli perheellisille varattuna. Muutto oli rasittava. Annoin ylen koko pitkän matkan ajan koettaen siinä sivussa kumminkin hoivata lapsia. Olin jälleen raskaana. Asuntomme olikin todella vaatimaton, vain yksi huone mökistä, jossa ohuen väliseinän takana asui vanha pariskunta. Ovea porstuaan ei ollut laisinkaan ja ripustin sen paikalle lakanan. Mieheni sai aluksi vain oppilaan palkkaa, ja hän koetti hankkia lisäansioita työskentelemällä illat ja pyhät lähitalon navetassa tai pelloilla ojan kaivuussa. Minä olin luvannut olevani hänelle vaikka aidanvitsana ja niinpä venytin jokaista penniä soikeaksi ja yksinpä lainaksi saamamme öljytuikunkin sammutin kiireesti kun en aivan välttämättä tarvinnut valoa. Milloin minulle tuli asiaa kaupunkiin asti, kävelin koko 7 kilometrin matkan säästääkseni bussimatkoissakin.

Mieheni muuttui entistäkin sulkeutuneemmaksi. Toisinaan hän väitti, että olin sekoittanut rotanmyrkkyä hänen ruokaansa. Tähän asti hän oli rukoillut iltarukouksen yhdessä lapsien kanssa vain ollakseen minulle ja heille mieliksi, nyt hän ei enää sitä tehnyt. Hän katseli alta kulmainsa kyräillen tai sitten makaili vuoteellaan voihkien ja vääntelehtien. Myös unettomuus alkoi häntä kiusata. Joskus hän katosi illalla jonnekin mukanaan reppu, jonka suusta pisti esiin sorkkaraudan pää. Aavistin, että jotakin kamalaa oli tulossa. Se aavistelutti itseään vaikka olikin vielä nimetön.

Hieman myöhemmin pääsimme parempaan asuntoon, kahden kilometrin päähän autotien varresta. Ulkonaisesti elämä oli tyydyttävää, mutta sisäisesti kireätä ja selittämättömän jännityksen täyttämää. Muistan miten Veikko kerran sanoi eräänä rauhattomana hetkenään, että rukoilisin myös hänen puolestaan. Rukoilin palavasti ja rukoillessani itkin. Sen joulun alla kuulin huhuja, joiden mukaan kaupungilla oli liikkunut "namusetä". Sanomalehdestä huomasin, että tämä pikku tyttöjä ahdistellut mies oli ajanut punakirjavalla polkupyörällä. Lähempinä muina tuntomerkkeinä mainittiin, että miehellä oli ulkoneva leuka ja korkeahkot poskipäät. Ja että juuri tätä miestä epäiltiin viisivuotiaan tytön raiskaukseen syypääksi. Oli omituista etten vielä silloin osannut yhdistää punakirjavalla pyörällä ajavaa väkivallantekijää mieheeni siitäkään huolimatta, että hän oli jo Vihdissä ollessamme osoittanut sensuuntaisia oireita itseään tytäspuolelleen paljastellessaan. Mutta pian osasin. Asunnollemme saapui mies, joka sanoi hyvin vakavasti:"Teidän on lähdettävä kanssani nyt poliisilaitokselle tai otettava sinne ainakin puhelinyhteys".

Olin noina aikoina viimeisilläni kolmannesta lapsestani. Säikähdin ja kätenikin vapisivat niin, etten ollut saada takkiani napitetuksi. Annoin lapseni naapurin rouvan hoitoon ja nousin miehen autoon. Yhä vielä koetin kuitenkin elättää ajatusta, että kyseessä ei ollut kaikkein pahin. Että Veikko kenties oli joutunut vain jonkin pienen työtapaturman uhriksi tai tehnyt rikkeen, josta ei pahempaa seuraisi. Mikä turha, järjetön toive. Poliisilaitoksella sain lyhyesti ja selkeästi kuulla, että mieheni Veikko, lasteni isä, oli pidätetty syyllisenä mieliä kuohuttaneeseen väkivallan tekoon. Eikä siinä kaikki. Hän oli suorittanut runsaasti varkauksia ja murtoja ja anastellut erilaista tavaraa piilottaen ne radan varteen. Sieltä oli löytynyt vinneiltä haalittua arvotonta romua, kesähuviloista rosvottuja valaisimia, ilmakiväärikin. En osannut sanoa mitään. Olin vain vaiti ja kuuntelin. Itkuunkaan ei minulla ollut aluksi riittävästi voimaa. Kaikki oli siis murskana, rukoustani ei oltu kuultu. Lopulta kyyneleet puhkesivat esiin mutta en tiedä, mitä eniten itkin. Itkinkö miestäni, jonka nyt tiesin ehkä iäksi menettäneeni ? Itkinkö sen sievän lettipäisin tytön kohtaloa, jonka viattomuuden sairas mies oli tuhonnut ? Itkinkö sitä, miten selittäisin omille lapsilleni kaiken tapahtuneen sitten myöhemmin, kun se joka tapauksessa olisi tehtävä ? Itkinkö niitä tulevia päiviä, jolloin joutuisin liikkumaan vihamielisten katseiden saattelemina ja kuulisin korvissani syyttäviä sanoja:"Kas, siinä raiskaajan ja murtovarkaan vaimo, katsokaa häntä". Tiesin, että juuri niin tulisi tapahtumaan kaduilla, kaupoissa, pihamaalla, teillä - ikään kuin syy kaikkeen kauheaan olisi ollut minun.

Sitä aikaa ei kynällä kuvailla. Pelkäsin kaikkia. Pelkäsin pappiakin, joka halusi minua lohduttaa. Istuin kotona osaamatta mitään tehdä. En nukkunut vaan makasin vuoteellani valveilla kuullen ja kuulostellen yön ääniä. Kaikki oli mennyt, usko, toivo ja rakkaus. Jäljellä ei ollut mitään. Joskus ryömin polvillani lattialla ja huusin Jumalaa. Silloin tyttöni lähti ulos, paiskasi oven kiinni jälkeensä ja sanoi minulle:"En ole kun äiti aina itkee". Ja poikani kysyi:"Mittä ittä on ? Mittä iti on ?". Minun vastaukseni oli aina sama, konemainen:"Isi meni pois töihin kauas pois". Ja kun hän sopersi kysyen:"Milloin iti tulee ?" - kun hän niin kysyi, minä sanoin:"Taivaan Isä tietää, ei äiti".

Elämän alkuun pääsin kuitenkin vielä kerran sosiaalihuollon ja osittain omaisteni turvin. Yksin olin täysin avuton, etenkin kun kolmaskin lapseni kohtapuolin syntyi. Oikeastaan tähän ei olisi enempää lisättävää. Kumminkin tahdon mainita muutamalla sanalla siitä henkisestä elämyksestä, jonka myöhemmin koin. Kun kerran avasin vintin ikkunan ja katsoin ylös, minä huudahdin:"Mutta onko tuo taivas näin likellä maata!". Ulkopuolella lauloivat pikkuiset linnut ja poutapilvet soutelivat avaruuden sinessä ja näin niiden muodossa enkelten hahmon. Ja minut temmattiin ylös pyörryttäviin korkeuksiin ja sydämeni valtasi pakahduttava onni. Tunsin kukkien tuoksun ja tunsin leijuvani itsekin enkelinä lähellä Kaikkivaltiaan armoistuinta. Huumaukseni haipui, mutta selittämätöntä voimaa olin saanut. Tiesin, että nyt en nujertuisi vaan jaksaisin. Tämä voima ei väistynyt minusta silloinkaan, kun mieheni juttua käsiteltiin oikeudessa. Hän seisoi siellä vapisevana ja kasvoiltaan harmahtavana ja tiesin, että hänen oli vaikea olla, kun lettipäinen tyttö isänsä ja äitinsä kanssa asteli sisään. Ja hänen oli vaikea olla myös siksi, että näki minutkin neuletöinäni siellä odottamassa oman todistukseni hetkeä. Ne neuleet olivat pienokaiselle, jota hän ei milloinkaan ehtinyt nähdä.

Veikko sai seitsemän ja puolen vuoden tuomion. Sittemmin siihen tulivat tuomiot vankilan johtajan murhayrityksestä ja karkaamisista. Viimeisin niistä tapahtui marraskuussa viime vuonna. Mutta tiedän, että se ei ole jäävä hänen viimeisekseen. Vielä kerran hän lähtee kaikista kahleistaan ja muureista huolimatta. Mutta hänelle minä olen kuollut, häntä varten en enää ole. Hain eron ja avioiduin vielä kerran. Uuden mieheni rinnalla löysin lopullisen rauhan ja sopusoinnun. Kovin kauan en saanut häntä kuitenkaan pitää. Hän kuoli omituisella tavalla oman lähtöhetkensä ennakolta aavistaen. Hänen viimeiset sanansa koskivat sitä "uutta maata", jossa taas saisimme olla yhdessä ja jossa "ei kyyneleitä tunneta".

Uskonnollisen näkyni antamat voimat ovat edelleenkin riittäneet eikä viimeisinkään suruni ole suistanut minua ikävästäni huolimatta lohduttomaan epätoivoon. Tiedän ja uskon, että "uusi maa" todellakin on ja että tämä kaikki täällä alhaalla on vain väliaikaista. Siksi tapahtukoon aina Sinun tahtosi, ei minun.

Olet siis itse samanlainen. muuten ei kukaan tuollaisia päästelisi ulos naamastaan

Tekstisi vahvistaa,kuinka henkisesti sairas olet.

käsitystä kirjoitti:

Tekstisi vahvistaa,kuinka henkisesti sairas olet.

Minusta on kiva antaa toisten tekemiä rikoksia anteeksi, varsinkin, kun ne eivät ole kohdistuneet minuun. Olen antanut Petri Gerdtille anteeksi hänen omasta mielestään oikeutetun kostonsa ja olen antanut Jammulle anteeksi hänen tekemänsä perverssit rikokset. Tietenkin te sanotte, että olen antanut ne anteeksi siksi, että teot eivät kohdistuneet minuun - ja siinä te lienette oikeassa.

Jammu oli Erkki kanerva.

Ei se ollut lainkaan vittumainen mies, suu oli alvariinsa mutkallaan.

Anonyymi kirjoitti:

Jammu oli Erkki kanerva.

Ei se ollut lainkaan vittumainen mies, suu oli alvariinsa mutkallaan.

Eikä sovi unohtaa että rikollispiireissa "mutka" tarkoittaa ampuma-asetta.