Kukka avasi hitaasti silmänsä. Luomet painoivat. Päätä kivisti. Katse ei halunnut tarkentua. Kukka huokaisi ja painoi käden otsalleen. Hän katsahti ympärilleen ja tajusi, mitä oli tapahtunut. Alexia ei näkynyt missään, Kukka makasi yksin autonsa takapenkillä. Hän huokaisi uudestaaan ja kurtisti kasvojaan. Voi miksi hän oli tehnyt sen? Kukka kirosi mielessään ja sulki silmänsä. Silmäkulmia alkoi poltella pakostakin. Kun hän avasi jälleen ne kauniit kastanjanruskeat silmänsä, valui poskelle kirkas kyynel. Kukka tuijotti järkyttyneenä kaukaisuuteen autonsa ikkunan läpi ja ajatteli, että hänen pitäisi nyt mennä lähimpään apteekkiin. Hänen oli saatava tietää, oliko hän tehnyt elämänsä virheen. Kukka hilasi itsensä hitaasti etupenkille ja työnsi tärisevin käsin avaimen virtalukkoon. Häntä pelotti.
Muutamien kymmenien minuuttien jälkeen Kukka oli jo kotona. Hän istui sohvallaan television ääressä kietoutuneena fleecehuopaan. Ei siksi, että huoneessa olisi ollut kylmä, vaan siksi, että hän oli sisältä kylmissään. Kylmissään ja peloissaan.
-Voi ei, Kukka mutisi hiljaa. Hän puristi huopaa ympärilleen ja kyynelet valuivat hänen poskilleen, putosivat huovalle, jättivät siihen pieniä läiskiä. -Ei, ei... ei... Kukka sopersi. Hän oli kovin järkyttynyt. Ei niin järkyttynyt voinut olla! Mutta oli hän. Hän oli ajatellut olevansa sinkku, villi ja vapaa vielä vuosia, viisi vuotta, kymmenen. Oli hän toki vieläkin, mutta... Ei enää samoin. Hän ei enää voisi tehdä mitä lystää, huonon päivän sattuessa lähteä kaupungille ja etsiä miesseuraa.
Kukka kuivasi kyyneleensä huopaan ja nieleskeli. Hänen olisi pakko olla urhea. Lapsensa tähden. Lapsen, joka kasvoi parhaillaan hänen kohdussaan, lapsen, jonka hän synnyttäisi yhdeksän kuukauden kuluttua. Lapsen, jonka isä oli Kukkaa neljä vuotta vanhempi kundi, joka oli hylännyt Kukan yöllä sammuneena autoon. Kukka huokasi syvään ja värähti. Hänen olisi kestettävä. Kukka loi päättäväisen katseen seinään. Hän kestäisi. Oli pakko kestää. Sillä lastaan hän ei tappaisi.
Muutamien kymmenien minuuttien jälkeen Kukka oli jo kotona. Hän istui sohvallaan television ääressä kietoutuneena fleecehuopaan. Ei siksi, että huoneessa olisi ollut kylmä, vaan siksi, että hän oli sisältä kylmissään. Kylmissään ja peloissaan.
-Voi ei, Kukka mutisi hiljaa. Hän puristi huopaa ympärilleen ja kyynelet valuivat hänen poskilleen, putosivat huovalle, jättivät siihen pieniä läiskiä. -Ei, ei... ei... Kukka sopersi. Hän oli kovin järkyttynyt. Ei niin järkyttynyt voinut olla! Mutta oli hän. Hän oli ajatellut olevansa sinkku, villi ja vapaa vielä vuosia, viisi vuotta, kymmenen. Oli hän toki vieläkin, mutta... Ei enää samoin. Hän ei enää voisi tehdä mitä lystää, huonon päivän sattuessa lähteä kaupungille ja etsiä miesseuraa.
Kukka kuivasi kyyneleensä huopaan ja nieleskeli. Hänen olisi pakko olla urhea. Lapsensa tähden. Lapsen, joka kasvoi parhaillaan hänen kohdussaan, lapsen, jonka hän synnyttäisi yhdeksän kuukauden kuluttua. Lapsen, jonka isä oli Kukkaa neljä vuotta vanhempi kundi, joka oli hylännyt Kukan yöllä sammuneena autoon. Kukka huokasi syvään ja värähti. Hänen olisi kestettävä. Kukka loi päättäväisen katseen seinään. Hän kestäisi. Oli pakko kestää. Sillä lastaan hän ei tappaisi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä oli vain tällainen vähän niinkuin "välijuttu", mutta jatkan kohta.
Ja muistakaahan, ettei kaikkea voi tapahtua sims 2:ssa. :)