Hei,
Olemme uusperhe, jossa kummallakin on lapsia. Minun biolapset asuvat kanssamme ja vietämme mielestäni täysin normaalia arkea. Ongelma on kohta teini-ikäisessä pojassa, joka on pienestä pitäen ollut kovasti isänsä perään. Noh, isä oli silloin paljon pois kotoa ja ne ajat kun oli paikalla, oli kaikkea muuta kuin läsnä. Ts olen lapset pienestä pitäen huolehtinut itse ja yksinään. Lasten isästä erosin jo kohta 7 vuotta sitten. Eron aikaan vanhempi poikani näki sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa tms. kuten myös avioliittomme aikana. Ekat vuodet eron jälkeen isä ei hakenut lapsia ollenkaan; minun kiusakseni. Koskaan en ole lapsia kieltänyt hakemasta tai käymästä isänsä luona tai että lapset olisivat (ihan rehellisesti) kuulleet pahaa sanaa minun sanovan isästään. Se ei mielestäni ole lapsen etu ollenkaan. Mutta, mutta...
Vanhimman pojan mielestä minä olen maailman huonoin äiti, joudan vaikka kuolemaan. Iskä on aivan mahtava,maailman tärkein, ostaa kaikkea kivaa ja vie vaikka minne. (Mikä ei kyllä ole ihan totta, koska meidän kanssamme poika käy laskettelemassa, mökkeilemässä jne) Pojan näkemyksellä isästä ei siis ole oikeasti edes todellisuuspohjaa, mutta miten asian selvitän lapselle? Murskaanko osan hänen elämästään jos pudotan hänet pilvilinnoista kertomalla miten asiat oikeasti ovat? En tiedä miksi minä olen niin huono ihminen, mutta luulen että valitettavasti exän suku on hieman osallinen asiaan..Asian kanssa sinänsä voisi jopa pärjätäkin, mutta kun vanhempi poika (ja ilmesesti myös suku takana) on alkanut käytöksellään ja kommenteillaan vaikuttamaan myös nuorempaan veljeensä ja hänessä on havaittavissa samoja piirteitä...
Tottakai katson myös asiassa peiliin ja mietin, että mitä voisin tehdä toisin jotta lapset kokisivat minut mukavaksi ja kivaksi (joka omasta mielestäni olenkin), mutta ei mielestäni ole tarkoituksenmukaista, että alan järjestämään lapsille sirkushuveja ja kilpavarustelua. Isän kanssa olen asiasta keskustellut, mutta valitettavasti hän taitaa vain myhäillä itsekseen kun lapset solvaavat minua ja uutta kumppaniani.
Olemme uusperhe, jossa kummallakin on lapsia. Minun biolapset asuvat kanssamme ja vietämme mielestäni täysin normaalia arkea. Ongelma on kohta teini-ikäisessä pojassa, joka on pienestä pitäen ollut kovasti isänsä perään. Noh, isä oli silloin paljon pois kotoa ja ne ajat kun oli paikalla, oli kaikkea muuta kuin läsnä. Ts olen lapset pienestä pitäen huolehtinut itse ja yksinään. Lasten isästä erosin jo kohta 7 vuotta sitten. Eron aikaan vanhempi poikani näki sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa tms. kuten myös avioliittomme aikana. Ekat vuodet eron jälkeen isä ei hakenut lapsia ollenkaan; minun kiusakseni. Koskaan en ole lapsia kieltänyt hakemasta tai käymästä isänsä luona tai että lapset olisivat (ihan rehellisesti) kuulleet pahaa sanaa minun sanovan isästään. Se ei mielestäni ole lapsen etu ollenkaan. Mutta, mutta...
Vanhimman pojan mielestä minä olen maailman huonoin äiti, joudan vaikka kuolemaan. Iskä on aivan mahtava,maailman tärkein, ostaa kaikkea kivaa ja vie vaikka minne. (Mikä ei kyllä ole ihan totta, koska meidän kanssamme poika käy laskettelemassa, mökkeilemässä jne) Pojan näkemyksellä isästä ei siis ole oikeasti edes todellisuuspohjaa, mutta miten asian selvitän lapselle? Murskaanko osan hänen elämästään jos pudotan hänet pilvilinnoista kertomalla miten asiat oikeasti ovat? En tiedä miksi minä olen niin huono ihminen, mutta luulen että valitettavasti exän suku on hieman osallinen asiaan..Asian kanssa sinänsä voisi jopa pärjätäkin, mutta kun vanhempi poika (ja ilmesesti myös suku takana) on alkanut käytöksellään ja kommenteillaan vaikuttamaan myös nuorempaan veljeensä ja hänessä on havaittavissa samoja piirteitä...
Tottakai katson myös asiassa peiliin ja mietin, että mitä voisin tehdä toisin jotta lapset kokisivat minut mukavaksi ja kivaksi (joka omasta mielestäni olenkin), mutta ei mielestäni ole tarkoituksenmukaista, että alan järjestämään lapsille sirkushuveja ja kilpavarustelua. Isän kanssa olen asiasta keskustellut, mutta valitettavasti hän taitaa vain myhäillä itsekseen kun lapset solvaavat minua ja uutta kumppaniani.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Lähes jokaisen murkkuikäisen mielestä omat vanhemmat ovat täysiä pa...ja. Tuskinpa on vanhempaan, jolle ei olisi tullut vastaan, että kun kaikki muut saa, mutta minä en. Kyllä nuoret osaavat meitä vanhempia syyllistää keinolla jos toisella.
Mielestäni sinun ei kannata ruveta nuorelle mitään totuuksia isästä kertomaan. Mitään hyvää sillä tuskin saat aikaiseksi. Anna pojan kiukutella, äläkä ota siitä itseesi.
Vanhimman pojan käytös on ollut samanlaista minua kohtaan erostamme saakka, ei siis ole murkkuikäisen kiukuttelua sinänsä
Hei!
Itselläni murrosikäinen poika, joka itse pahoin voidessaan manaa minut ja haukkuu pystyyn. Hei, ota huomioon, että murrosikäisen mieli kuohuu, elipä sitten ydinperheessä tai missä vain. Omien lasteni isä on kuollut eli ei voi häneen verrata...
Itse tietysti joskus pahoitan mieleni, mutta koska tiedän, että lapsihan purkaa vanhempiinsa pahaa mieltään. Kehenpä muuhunkaan - tai oikeastaan mieluummin minuun kuin vaikkapa kiusaamalla muita.
Juttele rauhassa poikasi kanssa ja anna hänelle aikaa...puhumalla helpottuu moni asia. Ja tietenkään sun ei kuulu "laukoa totuuksia" lastesi isästä lapsille. Niin en tehnyt (enkä tee) minäkään. Vaikka aihettakin olisi ollut. Lapsen kuuluu saada säilyttää oma positiivinen käsitys vanhemmistaan - olivatpa läsnä tai kaukana...
...niin ja lapsethan erossa kärsivät (ainakin sen alkuaikoina ja myllerrysten keskellä). Se, että poikasi on koko ajan suhtautunut sinuun ikävästi, on merkki pojan pahasta olosta. Olet hänelle läheisin ihminen, joten sun on kestettävä nuoren mielen ailahtelut. Tietysti mitä tahansa v....-juttuja voi ojentaa, mutta KUUNNELLA ja olla saatavilla!
"Lapsen kuuluu saada säilyttää oma positiivinen käsitys vanhemmistaan"
Itse olen sitä mieltä, että totuus puhdistaa, kun muistaa, ettei liioittele yhtään eikä dramatisoi, vaan tyynesti kertoo lapsen ikätasoa vastaavasti jotakin eron taustoista. Ero on asia, joka kuitenkin askarruttaa nuoria, ja puhumattomuus & salamyhkäisyys taas aiheuttavat helposti aivan vääränlaisia mielikuvia.
Minä sain kuulla vakavia asioista menehtyneestä isästäni vasta aikuisena veljeltäni, ja voin sanoa, että kyllä ne luurangot aiheuttivat itselleni valtavan identiteettikriisin. Olin katkera, kun itseäni ei oltu millään lailla pikku hiljaa valmistettu kohtaamaan totuutta. Pienen tytön mielikuvat isästä olivat niin ideaalisia ja olin koko lapsuuteni tavallani syyttänyt ja välillä jopa vihannut äitiäni, joka oli ensin jättänyt isäni, minkä jälkeen isä oli sitten kuollut.
Minusta on ikävää, että oman kodin mysteerit ja hämmentävät asiat selviävät lapselle vasta aikuisena. Onneksi tänä päivänä lapsia otetaan enemmän huomioon esimerkiksi vanhempien mielenterveysongelmien käsittelyssä. Ammatti-ihmiset vastaavat lasten kysymyksiin ja selvittävät perheen outoa ja hämmentävää dynamiikkaa.
Tarkoitin aiemmasas viestissäni sitä, että vanhemman ei kuulu mustamaalata toista vanhempaa ehdoin tahdoin ja tarkoituksella. En tarkoittanut, ettei eron syitä voisi lapselle kertoa, juuri hänen ikäiselleen sopivalla tavalla. Mutta jos toinen vanhemmista jatkuvasti omassa katkeruudessaan haukkuu ja todellakin mustamaalaa lapsille heidän omaa vanhempaansa, niin se ei voi olla oikein lapsia kohtaan.
Ymmärrän sinun kokemuksesi. Mutta tuossa tapauksessa todennäköisesti äitisi on vain (niin, voidaan jälkiviisaasti todeta "ymmärtämättömyyttään") halunnut jotenkin suojella teitä pieniä (?) lapsiaan rankoilta totuuksilta. Toisaalta aika inhimillistä enkä sinuna kantaisi asiasta äidillesi kaunaa. Varmasti hänellä on siinä elämäntilanteessa ollut melkoinen taakka harteillaan... On niin helppoa todella sanoa, miten pitäisi tehdä. Mutta kun jokainen meistä on erilainen ja erilaisella luonteenvahvuudella varustettu. Eikö olekin niin, että anteeksiantoa tässä elämässä tarvittaisiin ja paljon!
Se minkä minä kerron totuutena on minun totuuteni, ei välttämättä se mikä on sen toisen osapuolen totuus. Oikea totuus tuskin tulee yhden kertojan suusta. Historiakin on sellainen, kuin sen kertoja on sen kertonut.
Lapsen tulee kuitenkin saada itse muodostaa oma käsityksensä molemmista vanhemmistaa, ei omaksua äidin käsitystä isästä tai isän käsitystä äidistä.
muuttaisi isänsä luo asumaan? Meillä sellainen rauhoitti heti kytevän tilanteen, mikä olisi voinut poikia ties mitä vakavia ikävyyksiä.
Voisin toki ajatella ja olen ajatellutkin, että koska poika näin haluaisi, niin asukoon hetken hänen kanssaan. Mutta isä ei halua ottaa poikaa luokseen asumaan ja toisekseen isän työ on sellainen, että hän on 12 tuntia päivässä töissä ja päälle vielä muut työt, joten poika olisi yksin aivan valtavan paljon. Ja asumme eri paikkakunnilla, joten koulunvaihto olisi edessä. Olen asiasta isän kanssa keskustellut ja isäkin on sanonut pojalle aivan suoraan, että muutto ei ole mahdollista. Mutta jostain syystä tämäkin on kääntynyt jotenkin minun viakseni :(
että pojallasi on hyvä ja turvallinen koti, missä uskaltaa näyttää tunteensa ja purkaa vihansa. Isälle ollaan kilttejä ja heitä ihannoidaan. Mutta kuitenkin totuus on, että säilötty viha aiheuttaa myöhemmin masennusta ja jopa raivokohtauksia ilman, että edes tietää mistä johtuvat. Yritä ottaa asenne, että on hienoa, että poikasi uskaltaa purkaa vihaansa. Tee kuitenkin selväksi, missä rajat kulkevat. Esim. saa huutaa, mutta kenenkään päälle ei käydä tai tavaroita ei rikota. Pidä siis tiukat rajat, ne tuovat turvallisuutta. Perustele rajasi ja pidä niistä kiinni. Kannattaa myös aina kertoa, kuinka paljon välittää. Olen itse käynyt tuon saman läpi ja hakenut ammattiauttajalta nämä neuvot. Mieleeni tuli kerran poikani sanomat sanat, jotka kertovat mielestäni aika paljon: Vihaan sinua ja siskoa, isistä en välitä! Mielestäni ei kannata lähteä kertomaan "aikuisten asioita", uskoisin lasten olevan yllättävänkin hyvin selvillä eroa edeltävistä tapahtumista. Voisihan pojan kanssa yrittää puhua, onko jotakin jäänyt hampaankoloon ja samalla muistuttaa, ettei ainakaan lapsi ole mitenkään syyllinen tapahtuneeseen. Itselläni erosta aikaa noin 2,5 vuotta ja vaikeudet pojan kanssa alkoivat noin 1,5 vuotta sitten. Alussa poika ei reagoinut eroon mitenkään, oli jopa innoissaan isän uudesta kodista ja tyttöystävästä. Nyt olemme vääntäneet kättä asioista jatkuvasti. Hetken menee hyvin, kunnes taas... Mutta mielestäni parempaan suuntaan olemme menossa ja olen ylpeä omasta älystäni hakea apua, kun olin neuvoton. Suosittelen. Tsemppiä meille!
Olen 16w,kahden lapsen äiti.Poikaystäväni rakastaa ihanaa Eelis poikaa ja Irma tyttöä.Olen nyt paljon harvemmin kavereideni kanssa niinkuin ennen.Me olemme rikkaita ja vietämme aikaa yhdessä.Poikasi sanoo tuollaista? Ei herran jestas!Järki hei,älä jätä! Pistä poika komentoon! Poika voi hyvinkin muuttaa isänsä luo jos tuollaista tapahtuu vielä useamminkin,muuten hänelle pitää antaa terapeuttia tai viettää paljon enemmän aikaa hänen kanssaan.
Luulen,että poikani ei ala tuollaiseksi,vaan on kiltti,tottelevainen ja ihana poika.Poika ei ole vielä yhtään vinkunut ja nauraa paljon.Nauru tarkoittaa,että hän rakastaa meitä molempia,ja rakastaa elämäänsä. Miten poika voi sanoa tuollaista?Rakasta häntä enemmän!Minä,Enni Lair, määrään,että SINUN PITÄÄ RAKASTAA POIKAASI ENEMMÄN!Meidän Irma Lair,tyttö todella ihana ja tottelevainen lapsi,on seitsemän vuotta,ja on niin kiltti. Hän rakastaa äidin (Minun) tekemiä ruokia,suklaa herkkuja ja jne...
Minä ja poikaytäväni Jarkko Lair olemme todella paljon yhdessä.Irma joskus itkee ja sanoo:-Äiti, haluan mummon luo!Mummilassa on koiranpentuja ja täällä tylsiä nukkeja!! Niinpä vien Irman ja Eeliksen mummon luo,ja kun he aina palaavat, odottaa heitä yllätys ja sitä ne rakastavat...
Ps.Rakastan perhettäni!!
Onko sut jätetty ihan koko iltapäiväks yksin kotii???