Sponttaani itsestäänsyttyminen ei ole rikos.

Tervehdys rakkaat kansalaiset. Taas on esipuheen aika. Paikallinen seriffi pakotti minut laittamaan myös seuraavan kirjoitelman tänne esille. Siispä ei kai tässä ole muuta sanottavaa, kuin että tuo puhe pakottamisesta oli vitsi. Hän hienovaraisesti esitti imperatiivejä. Eli lukekaa, jos haluatte...



Mies katsoi pimenevään talvi iltaan. Kylmyys oli jo tunkeutunut talon rakenteiden läpi sisälle. Sitä mies ei huomannut. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä hän haki ajatuksillaan enään, jos koskaan oli tiennytkään. Hitaasti hän kääntyi ja sytytti pöydällä olevan kynttilän. Jotenkin sen vaikutuksesta varjota vain voimistuivat., mutta pimeys ei koskaan ollut häirinnyt miestä. Hän oli oikeastaan kauan sitten havainnut sen lohdulliseksi omalla tavallaan. Se ei koskaan vaatinut mitään. Mies vetäytyi nurkkaan istumaan ja katsomaan kynttilää.

Niin kynttilä jatkoi yksinäistä paloaan. Aikansa se valaisi ikkunan läpi ympäröivää maailmaa, mutta lopulta pimeys vei voiton ja pian ei mitään enää ollut nähtävissä. Tuntemattomassa vaiheessa lumi alkoi rauhaisasti laskeutua taivaalta vaimentaen kaiken. Niin hiljaisuus ja pimeys ottivat hiljaa kaiken haltuunsa.

Ajan jälkeen, joka oli täysin merkityksetön, mies nousi ylös ja käveli ympäröivään pimeyteen. Hänen ruuminsa jäi nurkkaan kevättä odottamaan tarjotakseen elämää jälkeensä tuleville.