Taas, taas. Mustat kyyneleet valuivat poskilleni. Miksi ei voisi olla päivää, jolloin emme tappelisi. Mahdotonta.
Paiskaan ulko-oven mennessäni kiinni ja suuntaan matkani kohti kioskia. Kaivelin taskunpohjalta viimeiset kolikkoni ja pyydän myyjältä purukumipussin. Hän ojentaa sen minulle ja annan kolikot hänelle kiittämättä, hymyilemättä. Miksi hymyilisin, kiittäisin? Ei ole mitään sen arvoista. Ei mitään.
On asioita, joita ajattelen aina, kun tappelen äitini kanssa, kuten tänään. Niihin asioihin kuuluvat esimerkiksi poikaystäväni Jan ja paras ystäväni Ninnu. Tai lähinnä entinen ystäväni, meille tuli riita. Lopullistako? En tiedä. Tiedän vain sen, että joutuisin käymään hänen luonaan. Lähdin sieltä eilen niin suutuspäissäni, että unohdin vaaleansinisen käsilaukkuni ja matkapuhelimeni sen pieneen sivutaskuun.
Pyyhin silmäni kyynelistä ja suuntasin matkani kohti Ninnun kotitaloa. Soitin ovikelloa.
Kello oli jo paljon. Pimeä oli laskeutumassa ympärilleni. Arvelin heidän menneen jo nukkumaan, mutta yhtäkkiä ovi aukeni. Ninnu paiskasi laukun syliini ja lisäsi vihaisesti. että minulla ei olisi enää koskaan mitään asiaa sinne.
Uudet lämpimäm suolaiset kyyneleet tulvahtivat silmistäni ja lähdin juoksemaan eteenpäin, vailla ajatusta, vailla järkea. Kuulin vain autojen tööttäykset ja kuljettajien vihaiset huudot.
Törmäsin johonkin. Se jokin piti minusta kiinni, halasi ja suuteli hellästi. Aloin toipua shokistani ja tunnistin voimakkaan, lämpimän hahmon Janiksi.
Hän vei minut luokseen ja lupasi, että saisin jäädä myös yöksi. Se helpotti suuresti oloani, sillä kotiin en voinut mennä, en nyt, en koskaan.
Ninnulle, ainoalle ystävälleni, nyt siis entinen ystäväni, ei sinnekään ollut menemistä.
He molemmat tiesivät, (Ninnu ja Jan:) että minulla oli kotona ongelmia äitini kanssa ja tarjosivat molemmat apuaan. Ninnu Jumalasta ja Jan viinasta. Olin todennut jälkimmäisen (vain)toimivaksi. Olin tarpeeksi tarpeeksi turtunut kestämään sen kaiken paskan, mikä kohdalleni osui. Nytkin Jan tarjosi minulle pulloa, ja otin sen vastaan kiittämättä, hymyilemättä.
Kello läheni keskiyötä, ja pullo hupeni. Ovelta alkoi kuulua avainten kilinää, aivan kuin joku yrittäisi sisään. Painauduin syvempään kiinni Janin kainaloon. Ovi aukesi, olin juuri käänymässä ovelle päin kun sieltä kuului kaunis naisen ääni joka sanoi Janille: "Hei rakas, pääsinkin tulemaan jo tänään kotiin."
Sekunnin sadasosan mietin ennen kuin olin jo ulko-ovella. Kolmatta kertaa tänään ovet paukkuivat, kyyneleet silmissä, tahtoen mahdollisimman kauas, pois.
Menin läheisen lammen rantaan ja poimin maasta haljenneen CD:n. Siinä oli keskellä sydän, se sydän oli särkynyt keskeltä. Myös minun sydämeni oli särkynyt. Nostin CD:n kappaleet laukkuuni ja löysin sieltä myös Raamatun ja viestin Ninnulta: "Mä en luota suhun enää, liian paljon on tapahtunut. Mutta sä tarvitset jotain, mä pyydän, luota sä Jumalaan."
Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä. Niihin olin kyllästynyt. Ei enää yhtään kyyneltä.
Hitaasti, lähdin kävelemään kohti rantaan. Polvistuin ja luin rukoukseni. Riisuin kenkäni ja takkini. Pistin ne siististi rannalle ja aloin uida. Uin, kunnes en enää jaksanut, jaksanut elää.
Paiskaan ulko-oven mennessäni kiinni ja suuntaan matkani kohti kioskia. Kaivelin taskunpohjalta viimeiset kolikkoni ja pyydän myyjältä purukumipussin. Hän ojentaa sen minulle ja annan kolikot hänelle kiittämättä, hymyilemättä. Miksi hymyilisin, kiittäisin? Ei ole mitään sen arvoista. Ei mitään.
On asioita, joita ajattelen aina, kun tappelen äitini kanssa, kuten tänään. Niihin asioihin kuuluvat esimerkiksi poikaystäväni Jan ja paras ystäväni Ninnu. Tai lähinnä entinen ystäväni, meille tuli riita. Lopullistako? En tiedä. Tiedän vain sen, että joutuisin käymään hänen luonaan. Lähdin sieltä eilen niin suutuspäissäni, että unohdin vaaleansinisen käsilaukkuni ja matkapuhelimeni sen pieneen sivutaskuun.
Pyyhin silmäni kyynelistä ja suuntasin matkani kohti Ninnun kotitaloa. Soitin ovikelloa.
Kello oli jo paljon. Pimeä oli laskeutumassa ympärilleni. Arvelin heidän menneen jo nukkumaan, mutta yhtäkkiä ovi aukeni. Ninnu paiskasi laukun syliini ja lisäsi vihaisesti. että minulla ei olisi enää koskaan mitään asiaa sinne.
Uudet lämpimäm suolaiset kyyneleet tulvahtivat silmistäni ja lähdin juoksemaan eteenpäin, vailla ajatusta, vailla järkea. Kuulin vain autojen tööttäykset ja kuljettajien vihaiset huudot.
Törmäsin johonkin. Se jokin piti minusta kiinni, halasi ja suuteli hellästi. Aloin toipua shokistani ja tunnistin voimakkaan, lämpimän hahmon Janiksi.
Hän vei minut luokseen ja lupasi, että saisin jäädä myös yöksi. Se helpotti suuresti oloani, sillä kotiin en voinut mennä, en nyt, en koskaan.
Ninnulle, ainoalle ystävälleni, nyt siis entinen ystäväni, ei sinnekään ollut menemistä.
He molemmat tiesivät, (Ninnu ja Jan:) että minulla oli kotona ongelmia äitini kanssa ja tarjosivat molemmat apuaan. Ninnu Jumalasta ja Jan viinasta. Olin todennut jälkimmäisen (vain)toimivaksi. Olin tarpeeksi tarpeeksi turtunut kestämään sen kaiken paskan, mikä kohdalleni osui. Nytkin Jan tarjosi minulle pulloa, ja otin sen vastaan kiittämättä, hymyilemättä.
Kello läheni keskiyötä, ja pullo hupeni. Ovelta alkoi kuulua avainten kilinää, aivan kuin joku yrittäisi sisään. Painauduin syvempään kiinni Janin kainaloon. Ovi aukesi, olin juuri käänymässä ovelle päin kun sieltä kuului kaunis naisen ääni joka sanoi Janille: "Hei rakas, pääsinkin tulemaan jo tänään kotiin."
Sekunnin sadasosan mietin ennen kuin olin jo ulko-ovella. Kolmatta kertaa tänään ovet paukkuivat, kyyneleet silmissä, tahtoen mahdollisimman kauas, pois.
Menin läheisen lammen rantaan ja poimin maasta haljenneen CD:n. Siinä oli keskellä sydän, se sydän oli särkynyt keskeltä. Myös minun sydämeni oli särkynyt. Nostin CD:n kappaleet laukkuuni ja löysin sieltä myös Raamatun ja viestin Ninnulta: "Mä en luota suhun enää, liian paljon on tapahtunut. Mutta sä tarvitset jotain, mä pyydän, luota sä Jumalaan."
Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä. Niihin olin kyllästynyt. Ei enää yhtään kyyneltä.
Hitaasti, lähdin kävelemään kohti rantaan. Polvistuin ja luin rukoukseni. Riisuin kenkäni ja takkini. Pistin ne siististi rannalle ja aloin uida. Uin, kunnes en enää jaksanut, jaksanut elää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
TOi oli ihan hyvää....mutt tosi surullinen....
mutt hyvä et on välil surullisii tarinoit...eikä aina ilosii....
Kiinnostava. Sanoisinko tiivistetty, pelkistetyn toimiva ja katkerankaunis ilman turhia jaarituksia.
toi oli ihan tajuttoman hyvä! :))
siis tosi hyvä! :))