Suden laulu

Prologi


”Noita!” Huusi mies ja retuutti punatukkaisen naisen ulos vankkureista. Nainen painoi nyytin rintaansa vasten, kuin sitä suojellakseen.
Ihmislauma velloi leirin ympärillä ja retuutti leirin asukkaita mukanaan huutaen ja metelöiden. He olivat päättäneet, että oli aika päästä eroon tämän leirin asukkaista, koska he ilmeisesti olivat syypäitä karjan katoamiseen sekä muutamaan kuolemantapaukseen.
”Ei, antakaa meidän mennä.” Nainen sanoi ja katsoi anovasti mieheen. ” Emme me ole mustalaisia, emmekä maankiertäjiä.” Nainen jatkoi puhettaan. ” Me olemme rauhaa rakastava kansa, emmekä halua teille tai millekään muullekaan pahaa.”
”Tappakaa se noita!” Huusi muuan nainen kimeällä äänellä ja ihmiset yhtyivät huutoon.
He solvasivat ja retuuttivat naista mukanaan aukealle, jonne oli pystytetty paaluja. Paalujen juurelle oli kasattu kuivia puita ja risuja. ’He aikovat polttaa meidät elävältä.’ Nainen ajatteli ja pelästyi.
Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karkuun, sillä hän halusi pelastaa pienokaisensa. Hän kuuli takaansa huudot ja mekastuksen. Muutama mies tuosta meluavasta joukosta lähti naisen perään.
”Juokse, juokse pois Sarina!” Huusi epätoivoinen mies ääni, joka pian tukahdutettiin.
Nainen juoksi kohti metsää, kyyneleiden valuessa vuolaina pitkin poskia ja sydämen takoessa pelosta. Oksat raapivat hänen käsiään ja kasvojaan, mutta hän ei siitä välittänyt vaan jatkoi epätoivoista pakoaan. Sarina yritti suojella pienokaista oksilta, välittämättä itsestään ja kirvelevistä naarmuista.
Hän kompastui juurakkoon ja väänsi nilkkansa. Hän nousi ylös ja nilkutti eteenpäin niin kauan, kuin tuskaltaan pystyi. Pian hän kuitenkin lyyhistyi suuren sammaloituneen kiven juurelle. Hän katseli pientä tytärtään, joka nukkui onnellisen tietämättömänä pahasta, joka parhaillaan tapahtui. Sarina suuteli hellästi pienokaisen otsaa ja laski sen maahan. Hän peitti nyytin oksilla ja lehdillä, sillä hän ei halunnut, että tuo pieni viaton olento joutuisi kokemaan samaa, mitä hän ja hänen miehensä olivat kokeneet. ”Nuku Sonya pieni, minun on mentävä.” Sarina sanoi ja kyynel putosi alas lehtien sekaan.
Sarina ei tiennyt kuinka kauan oli paikallaan ollut, kun hän kuuli takaa – ajajien huudot. Hän nousi ylös ja juoksi niin lujaa kuin kipeältä nilkaltaan pystyi, mutta miehet saavuttivat hänet pian ja raahasivat hänet takaisin aukiolle, jossa osa paaluihin sidotuista paloi. Hänet sidottiin paaluun ja pian tämän jälkeen esiin astui mies, tumma ja häijyn näköinen, joka sytytti soihdullaan kuivat puut Sarinan jaloissa. Ei kestänyt kauaakaan, kun kuivat puut ja oksat syttyivät palamaan ja pian kohosi lieskat korkealle.
Sarinan suusta pääsi hiljainen valitus ja kun liekit viimein tavoittivat hänen vaatteensa, hän vaipui armolliseen tiedottomuuteen.


*********

Muuan mies iloisen värisissä vaatteissa, viini ja jousipyssy olallaan, tallusteli metsäpolkua pitkin riistaa tähyten.
”Rainer!” Huusi nuori ääni kauempaa.
” Tobias, enkö sanonut, että sinun pitää jäädä leiriin.” Raineriksi kutsuttu sanoi.
”Mutta isä, en minä enää niin nuori ole.” Tobias sanoi.
”Ala laputtaa takaisin leiriin, ettei minun tarvitse sinua avittaa sinne.” Rainer murahti.
”Hyvä on.” Tobias sanoi ja kääntyi. Hän alkoi hitain askelin tallustaa takaisin leiriin.
Isä ei koskaan ottanut häntä mukaan ja kohteli aina kuin pientä lasta. ’Miksi, enhän minä enää ole lapsi. Olenhan sentään kohta 14 vuotias.’ Tobias ajatteli apeana.

Rainer jatkoi samoamistaan katsellen ympäristöään silmä tarkkana, jottei yksikään syötäväksi sopiva elikko pääsisi livahtamaan ohitse. Jonkin aikaa samottuaan, hän istahti kivelle levähtämään ja syömään evästään. Siinä hän istui ja järsi leipäkyrsäänsä, kun äkkiä jostain melko läheltä kuului vaimea ääni. Hän lakkasi järsimästä leipäänsä ja tunki sen takaisin laukkuunsa. Hän nousi ja katseli ympärilleen löytääkseen äänen aiheuttajan. Mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului. Hän kuunteli ja seurasi ääntä, kunnes saapui suuren sammaloituneen kiven luokse. Ääni tuntui tulevan, jostain kiven luota. Hän astui lähemmäksi kiveä ja haravoi maastoa kiven läheisyydessä. Pian hän huomasi pienen kohouman, josta pilkisti pienen pieni käsi. Rainer meni kohouman luo ja siirreltyään pois lehdet ja muut roskat hän kuomasi, että pienen pieni käsi kuului vauvalle, joka itki sydäntä särkevästi. Hän nosti vauvan syliinsä ja samassa se hiljeni. Pienokainen katseli tutkivasti Raineria tummanvihreillä silmillään. Pienokaisen ranteessa oli hopeinen ketju ja sen muutamat hiuskiehkurat olivat mahonginpunaiset.
Rainer katseli hämmentyneenä pienokaista ja mietti, kuka voisi hyljätä pienen suloisen lapsosen tänne korpeen, missä petoeläimet saattaisivat sen tappaa.
”En tiedä mistä sinä olet kotoisin, mutta vien sinut leiriini.” Rainer sanoi pienokaiselle, joka jokelsi iloisesti takaisin.

Rainer käveli pikamarssia takaisin leiriin ja ensimmäinen, joka häntä vastaan tuli, oli Serena.
”Et saanut riistaa, vaan jotain paljon arvokkaampaa.” Serena sanoi hymyillen.
”Minä löysin hänet metsästä.” Rainer sanoi ja jatkoi. ”Ajattelin kasvattaa sen omanani.”
Serena otti pienokaisen syliinsä ja laski ahavoituneen kätensä lapsen otsalle.
”Ah, niin Sonya hän on ja sukunsa viimeinen.” Serena sanoi ja vaikeni hetkeksi. ”Hänen tulevaisuutensa näen, hän kuningatar tulee olemaan, jos elää saa.” Hän sanoi ja ojensi pienokaisen Rainerille.
”Vie hänet Rositan hoiviin.” Serena sanoi.
Rainer nyökkäsi ja lähti kulkemaan pitkin harppauksin kohti vankkuriaan.



15 vuotta myöhemmin


Kävelimme pitkin kuoppaista kärrypolkua kantaen vähää omaisuuttamme mukanamme. Oli koleaa ja hämärtyvä ilta sai maiseman näyttämään aavemaiselta. Olimme väsyneitä ja likaisia kuljettuamme jo kolmatta päivää. Olimme menossa kohti Berejedin kaupunkia, missä oli markkinat. Siellä tienaisimme muutaman lantin ruokaan.
Caral ja minä, Sonya, kiersimme markkinoita ansaitaksemme rahaa, vaikka jotkut ilkeämieliset ihmiset väittivätkin meidän olevan varkaita ja noitia. Niin mustalaisia aina syrjittiin ja meidät oli häädetty useasta paikasta pois ja rahamme vietiin.
Minä yleensä povasin tulevaa ihmisille, kun Caral hurmasi loput tanssillaan. Yleensä saimme muutaman lantin, mutta se meni nopeasti leipään ja juomaan.
Olimme lähteneet kuukausi sitten pois leiristä, jossa olin koko ikäni kasvanut. Lähdin, koska en halunnut kulkea enää leirin mukana, vaan tahdoin nähdä maailman omin silmin. Olimme kiertäneet markkinoilta ja tapahtumista toisiin. Olimme monta kokemusta rikkaampia, vaikka taskunpohjalla eivät lantit kilisseetkään.
Minua väsytti ja ehdotin Caralille, että pysähtyisimme levähtämään hetkeksi.
”Ei pysähdytä täällä.” Caral sanoi ja katsoi suurilla ruskeilla silmillään minua anovasti. ”Olen kuullut, että näillä seuduin on liikkunut susia tai muita ihmeolentoja.”
”Sinä olet kuunnellut liikaa vanhojen akkojen puheita.” Sanoin.
Minua pelotti pikkuisen, vaikka en halunnutkaan sitä Caralille näyttää. Jatkoi matkaani, Caralin tullessa perässä.
Ilta pimeni hiljalleen yöksi ja kuu nousi taivaalle, oli täysi kuu. Täysi kuu sai minut aina levottomaksi ja oli kuin joku olisi aina niinä hetkinä kutsunut minua.
Maisema oli muuttunut entistä aavemaiseksi ja ohut usva leijui puiden ympärillä, hohtaen kelmeästi kuun valossa.
Minulla oli koko ajan tunne, että joku tai jokin katseli meitä. Ajattelin, että mielikuvitukseni teki minulle tepposet tai että se johtui vain myöhäisestä ajankohdasta, jona olimme liikkeellä. Onneksi en ollut lähtenyt yksin, onneksi Caral asteli rinnallani.
Yhtäkkiä kuulin pehmeitä askelia takaamme. Pysähdyimme ja käännyimme katsomaan. Tiellä seisoi hopeanvalkea susi, joka katseli meitä kellanvihreiden silmien hohtaessa kuun valossa. Mutta niin äkkiä kuin susi olikin ilmestynyt, se katosi takaisin metsän pimentoihin.
”Mitä ihmettä tuo nyt oli olevinaan?” Caral kysyi ääni pelosta vavahtaen.
”En tiedä, mutta jotain outoa tässä on tekeillä.” Sanoin ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme ääneti, aistit valppaina ja säpsähtelimme jokaista rapsahdustakin. ”Kun olemme ansainneet tarpeeksi Berejedissä, menemme takaisin leiriimme ja kysymme Serenalta.” sanoin rikkoen hiljaisuuden.
”Mitä me kysymme?” Caral kysyi.
”Ajattelin tiedustella häneltä, tietäisiköhän hän onko jotain suurta tapahtumassa.” Sanoin mietteliäänä.
Päätimme vihdoin pystyttää leirin huolimatta siitä, että metsässä tuntui kuhisevan petoja.