Löytyisikö täältä joku samassa tilanteessa oleva tai saman kokenut juttukaveriksi?
Olen 32-vuotias ja ensimmäistä lasta odottelen 15 vkolla. Raskaus on ns. vahinko, mutta itselleni tavallaan kyllä toivottu, olisin vaan toivonut parisuhteen ja kaiken muun olevan toisin tässä vaiheessa. Lapsen isä asuu toisella paikkakunnalla, ja "seurustelemme" edelleen, eikä hän omien sanojensa mukaan ole karkuun juoksemassa ja vastuutaan laistamassa, mutta kun tämä meidän suhde ja kaikki meidän välillä ei ole sellaista mitä sen minusta tulisi olla. Välillä ei ole rakkautta, tai ehkä edes sen suurempaa välittämistä, mutta tämä mies ei sitä tunnu käsittävän... Itse olen luonteeltani sen verran tunteikas, tai herkkä, tai miksi sitä nyt kukakin tahtoo sanoa, että en pysty ihmisen kanssa yhdessä elämään jos en koe rakastavani häntä, tai en tunne hänen rakastavan minua. Nyt vaan en uskalla tämän miehen kanssa tätä "seurustelusuhdetta" lopettaa, koska pelkään että hän hieman itserakkaana ja hankalana persoonana ainakin yrittäisi tehdä elämästäni kurjempaa, tavalla tai toisella. Ja kuitenki tietenkin toivoisin hänen olevan aina osa lapsen elämää.
Olisi todella mukavaa jos löytyisi joku kenen kanssa asiasta puhua. Tätä tilannetta ei kaveripiiristäni taida kuin yksin oikein ymmärtää, enkä aina viitsisi häntäkään ahdistaa ainaisella höpötykseslläni, koska hänellä on kuitenkin pieni lapsi hoidettavanaan.
Olen 32-vuotias ja ensimmäistä lasta odottelen 15 vkolla. Raskaus on ns. vahinko, mutta itselleni tavallaan kyllä toivottu, olisin vaan toivonut parisuhteen ja kaiken muun olevan toisin tässä vaiheessa. Lapsen isä asuu toisella paikkakunnalla, ja "seurustelemme" edelleen, eikä hän omien sanojensa mukaan ole karkuun juoksemassa ja vastuutaan laistamassa, mutta kun tämä meidän suhde ja kaikki meidän välillä ei ole sellaista mitä sen minusta tulisi olla. Välillä ei ole rakkautta, tai ehkä edes sen suurempaa välittämistä, mutta tämä mies ei sitä tunnu käsittävän... Itse olen luonteeltani sen verran tunteikas, tai herkkä, tai miksi sitä nyt kukakin tahtoo sanoa, että en pysty ihmisen kanssa yhdessä elämään jos en koe rakastavani häntä, tai en tunne hänen rakastavan minua. Nyt vaan en uskalla tämän miehen kanssa tätä "seurustelusuhdetta" lopettaa, koska pelkään että hän hieman itserakkaana ja hankalana persoonana ainakin yrittäisi tehdä elämästäni kurjempaa, tavalla tai toisella. Ja kuitenki tietenkin toivoisin hänen olevan aina osa lapsen elämää.
Olisi todella mukavaa jos löytyisi joku kenen kanssa asiasta puhua. Tätä tilannetta ei kaveripiiristäni taida kuin yksin oikein ymmärtää, enkä aina viitsisi häntäkään ahdistaa ainaisella höpötykseslläni, koska hänellä on kuitenkin pieni lapsi hoidettavanaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kannattaa varmasti kuitenkin puhua tämän miehen kanssa ihan ihan rehellisesti siitä miltä sinusta tuntuu. Mieti mitkä lähtökohdat teidän suhteella on, jos jo alun alkaen ajattelet noin. Pitemmän päälle koko asia vain tulee monimutkaisemmaksi, jos toinen on lähtenyt suhteeseen tosissaan ja rakastaa, kun toinen taas haluaa toisesta vain lastenhoidollista apua tai on lähtenyt suhteeseen siksi, että pelkää hankaluuksia toisen osalta. Ei mitään järkeä minusta. Parisuhteeseen on molempien sitouduttava ja kyllä se rakkaus ja luottamus on parisuhteen perusjalka, joka kantaa läpi vaikeidenkin päivien.
Siis kun tämä tilanne nyt on vähän semmonen sekava... Jos vain osaisin ajatuksiani ja tuntemuksiani paremmin selittää... Lapsen isä tuntuu minusta välillä "hieman" itserakkaalta, ja itsekeskeiseltä. Ja vähän lapselliseltakin joskus. No, kukapa ei välillä. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta kun olen ihminen jolle pelkät sanat ei paljoakaan merkitse, vaan eleet, teot jne, niin tuota lausetta kun en vaan pysty uskomaan. Itse olin mieheen niin täysin korviani myöten ihastunut, mutta nyt tuntuu että mitä enemmän häntä tässä opin tuntemaan, sitä vähemmän häntä enää miehekseni tahdon.
Me siis asumme eri paikkakunnilla, näemme ainoastaan viikonloppuisin, silloin tällöin. Kerronpa edellisestä yhteisestä viikonlopusta: Emme olleet kolmeen viikkoon nähneet hän tuli tänne minun luokse. Näitä epäileviä ajatuksia kun minulla on nyt jonkin aikaa ollut, niin ajattelin että katson, kuinka kauan menee ennen kuin hän kysyy vointia, tai että mitä kasvavalle mahalle kuuluu, tai ihan mitä vain. Sainpa sitä sitten odotella. Yhden yhtä kysymystä aiheesta ei kolmen päivän aikana tullut. Toinen asia samalta viikonlopulta. Olen hänelle usein sanonut että kaipaan ja tarvitsen läheisyyttä, siis ehdottomasti kosketusta, halauksia, _kaikenlaista_ hellyyttä ja lähellä oloa. No, koska lähes aina kun ollaan tavattu, minusta on tuntunut että minä joudun aina tekemään aloitteen että saisin suukon, niin tämäkin meni sitten testiin että kauanko menee että sen suukon saan jos en sitä itse mene hakemaan. Kävi niinkuin sen odotetun kysymyksen kanssa, sitä ei tullut. Ja tämä mies sanoo rakastavansa minua? Kyllä hän yöllä kun nukkumaan mentiin, niin kainaloon otti ja käden ympäri kietoi, vähäksi aikaa.
Miksi tämä mies kuitenkin sitten koko ajan sanoo rakastavansa minua, ja tahtoo perustaa perheen? Sanoo kantavansa vastuun tekemisistään. Mutta häntä ei juurikaan kuitenkaan näytä kiinnostavan mikään lapseen tai minun vointiin liittyvä. Tekstiviestejä satelee päivisin välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta ei niissä mitään muuta ole kuin että mitä hän on just tehnyt, tai mitä aikoo tehdä... onko kipeä vai terve vai mitä. Nyt alan itse olla siinä pisteessä, että en enää jaksa välittää koko miehestä, siitä mitä hän tekee vai onko tekemättä mitään. En jaksa hänelle enää pakolla syöttää mitään neuvolakäynneistä ym. koska ei hän noteeraa niitä asioita millään lailla. Turhauttavaa yrittäkään pitää häntä ajantasalla. En edes usko että hän on vielä ollenkaan käsittänyt mitä tulossa on.
Se, miksi pelkään hänen heittäytyvän hankalaksi, taitaa juontaa juurensa hänen muutamista tokaisuista tässä jonkun aikaa sitten. Ensin, kun mietin että teenkö abortin vai pidänkö lapsen, hän sanoi että sinä päätät, hän tukee päätöstä. No, sitten päätin pitää lapsen ja kaikki ok. Sitten erään kerran tuli puheeksi meidän mahd ero. Siihen hän vastasi melkoisen suuttuneena, että hän ei sitten ala elatusmaksuja maksamaan, hänellä ei ole rahaa. Ja että jos hän olis arvannu että ero vois tulla niin hän olis pistänyt minut tekemään abortin. Sitä, että abortin tekeminen on loppujen lopuksi yksin naisen päätettävä asia, sitä hän ei ymmärtänyt lainkaan. Hän on muutaman kerran melko selvin ja vihaisin sanoin tehnyt selväksi että hän ei hyväksy ikinä sitä että minä tekisin lapsen ja me eroaisimme. Ja kuitenkin kun tietenkin toivoisin kovin että lapsella olisi oikea isä olemassa, niin että lapsi hänet isäkseen tuntisi, niin olisihan sitä silloin meilläkin hyvät välit oltava vaikka ei suhteesas elettäisikään.
Voisin jatkaa tätä varmaan loputtomiin. Juuri tämän takia kaipaisin juttukaveria jolle purkaa ajatuksia, joka ehkä olisi joskus ollut samantapaisessa tilanteessa, joku joka saattaisi vähän ymmärtääkin.
Nyt nukkumaan. Kiitos asiallisesta ja mukavasta vastauksesta. :)
Luin tuolta sinun vanhan jutun eroamisen puolesta ja vastaan. Voi miten oliskin kommentoitavaa ja ajatuksia antaa pohdittavaksi. Mutta en toista romaania kyllä ala kirjottamaan. Mutta yhden asian tahdon sanoa. Viimeinen kohta eroamista vastaan kuului näin:
10. Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä on lastemme paras. En usko, että yksi aikuinen pystyy tarjoamaan kaikkea, mitä lapset tarvitsevat. Rikkoutunut perhe veisi lasten turvallisuuden tunteen ja luottamuksen ihmisiin, ja olisi huono lähtöalusta elämään.
Pariskunta joka ei elä onnellisessa parisuhteessa, ei mielestäni myöskään pysty tarjoamaan lapsille kaikkea mitä he tarvitsevat. Ja oletus että samaisen perheen lapset saisivat paremman lähtöalustan elämään kuin eronneen perheen lapset, on myöskin mielestäni väärä. Vanhemmista itsestään, ja siitä kuinka he eron hoitavat ja miltä he saavat sen lasten silmissä näyttämään, ja miltä he saavat sen tuntumaan lapsista, ratkaisee sen kuinka se tulee heihin vaikuttamaan.
Itselläni ei avioerosta ole muuta kokemusta kuin omien vanhempieni helpottava ero vuosikausien riitojen jälkeen ku itse olin 12-vuotias.
Niin, tämä elämä on välillä aika sotkuista itsekullakin. :) Olisi mukavaa jos olisi joku, joka sanoisi, että tuosta narusta kun vetäiset, niin kaikki selkiää. Vaan kun ei, on vain elettävä välillä yrityksen ja erehdyksen kautta ja joskus valittava huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoin. Itse olen avioliitossa edelleen, mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin.
Olet kyllä ison päätöksen edessä. En taida uskaltaa (tai osata) enempää neuvoa, mutta jos se lohduttaa niin väärätkin päätökset ovat osa elämää. Elämää ei tosin kannata haaskata, se kuluu ilmankin. Joka tapauksessa, olet saamassa ihanan pienen vauvelin, joten edessä on paljon vastuuta, mutta myös monia, monia ihania hetkiä. Elämä jatkuu!
Moi!
Sun tekstisi oli aivan kuin mun elämästä kirjoitettua. Sillä erotuksella, että me asumme isän kanssa samalla paikkakunnalla, mutta tilanne aika samanlainen... Olisi kiva vaikkapa kirjoitella enemmän. Onko sulla spostiosoitetta, johon voisin laittaa viestiä? Itse rv 10.
Olis tosiaan kiva vaihtaa vähän ajatuksia. Laitahan postia tulemaan: [email protected]
Spermaa pakkaseen ja johtimet poikki. Säästytte paljolta ja voitte tulla isäksi silloin kun itse sitä haluatte.
Minäkin tulin vahingossa raskaaksi, enkä kyllä uskonut että voisin edes saada lapsia mutta näin vain kävi ja isä on todella hankala luonne mutta jos haluat keskustella enemmän laita vaikka sähköposti osoite.
sama ku jo aikaisemmin tuolla laitoin, eli [email protected]. Laita vaan tarinaa tulemaan :)
Ei helppo, muttei tavatonkaan tilanne. Se ei sinua lohduta että vastaavanlaisia tilanteita on mailma väärällään. Päädytpä minkälaiseen ratkaisuun tahansa, se on paras mahdollinen ratkaisu ja sen kanssa ainakin sinä ja lapsesi tulette onnellisesti elämään. Vaikka haluatkin lapselle ns normaalin ympäristön, niin muista että se on sivuseikka. Lapset ovat sellaisia otuksia, että nehän selviää jos ympärillä on välittäviä ihmisiä ja ruokaa tarpeeksi
Mä olen samas tilanteessa ku sinä.Täytän tässä kuussa 30, ja olen nyt 5 viikolla raskaana.Raskaus oli vahinko treffikumppanin kanssa.Ollaan tunnettu sen kans noin kuukausi. Nyt sitten facebookissa julkistimme seurustelun.No mies haluaa seurustella ja haluaa kovasti olla perhe ja lapsen isä, mutta mulla ei ole minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan, ja seurustelun julkaisu on mun puolelta vaan sitä että ihmiset ei kuitenkaan ymmärrä jos olen heti vaan yksin ja vauva tulossa.Pää on sekaisin, enkä tiedä miten selviän..