Kiira ja Susanna

Kiira on vaalea ja dominoiva. Susanna tumma ja hento. Molemmilla nuoret tiukat paikat, koska vuokra on ollu rästissä jo pitkään. Onneksi huomenna on palkkapäivä ja tytöt pääsee pinteestä. Menevät Rossoon syömään päivän päätteeksi. Hyvillä mielin lopettavat työpäivänsä, ovat muuten siivoojina hotellissa, ja poistuvat huoneesta.

Kiira avasi oven ja Susanna tuli sisään. Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa kuin magneetin navat, ja he iskeytyivät syleilyyn. Kiira tarrasi Susannan hiuksiin ja painoi tämän huulet omiaan vasten lähes epätoivon raivolla ja samalla repi tältä takin päältä. He kiemurtelivat toisissaan kiinni kuin kaksi eri olomuotoa jotka sulavat pelkäksi kiihkoksi ja liikkeeksi ja riistävät itseltään kaiken antaakseen toiselle. He vajosivat eteisen matolle, nousivat, kompuroivat yhdessä päättymättömässä raastavassa nälkäisessä suudelmassa joka syntyi jokaisen elottoman ja silti täydessä voimassaan elävän hetken jälkeen uudelleen. He raastoivat toistensa vaatteita malttamattomin, hapuilevin sormin, ja jokainen uusi paljas vartalon osa oli kuin pala lämmintä, virtaavaa taivasta, johon ei koskaan voisi päästä täydellisesti käsiksi. Kiira tuijotti kirkkautta Susannan valkoisessa kaulassa, silkkisissä olkapäissä ja solisluissa, jotka kohosivat kuin pyhän temppelin ensimmäinen porrasaskelma. Hän heittäytyi tuoksuun ja uneen jotka olivat sama asia, vaniljakukan keskiöön, johon hän tiesi kerran kuolevansa.

He huojuivat kuin etäiset ruohonkorret kohti makuuhuonetta; he olivat enää valkoista ja vähän tummempaa ihoa sekä pitsiä violettia verhoa vasten, ja he kaatuivat kermanvalkoiselle peitteelle. ”Susanna. Susanna. Susanna, minun Susannani… ihana, ihana rakkaani…” Kiiran sanat eivät olleet puhetta, ne olivat riemua ja kipua. Hän ahmi suunnatonta iloa ja tuskaansa Susannan iholta, tämän pehmeiltä korvanlehdiltä, kaulalta, käsivarsilta, vatsalta, sokaisevilta lanteilta; hän otti Susannan rinnat käsiinsä liivien alta, katseli niitä hetken silmät sumenneina, kuin mitään muuta ei voisi olla. Susannan hymy oli halun ja nautinnon täydellisin yhteinen siveltimen jälki, ja hänen tummat kuohuvat silmänsä näyttivät olevan kaiken aikaa tapahtumien edellä, siellä, missä myrsky oli jo käynyt ja jossa tuho olisi aina oleva kaikkein kaunein. Kiira katsoi niitä, sitten rintoja, ja taas silmiä – siinä ne olivat, jotain mitä hän ei voisi koskaan omistaa edes näiden hetkien ajan. Hän suuteli ja imi kovettuneita, punertavia nännejä, paineli niitä omia rintojaan vasten, voihki ja toisti nimeä. Susanna kiersi jalkansa Kiiran ympärille, kuljetti varpaansa hänen pikkuhousujensa sisään ja kosketti hänen pakaroitaan. Heidän suudelmansa, jotka olivat välillä pehmentyneet jo liian odottaviksi, kovenivat; heidän hengityksensä oli tiheää, säteilevää verkkoa heidän ympärillään; heidän kuiskauksensa ja huokauksensa muuttuivat kieleksi, jota puhuu vain intohimo kaikkein syvimmillään. Kiira puristi jalkovälinsä vasten Susannan reittä ja vei kätensä pyhimmän sisäänkäynnin porteille. Hänen katseensa ei irronnut hetkeksikään Susannan silmistä niinä hetkinä, kun hänen sormensa tavoittivat sen sykähtelevän, märän kukkaispaikan, jonka salaisuuksiin ei voisi koskaan viedä riittävästi polkuja. Hän alkoi liikkua pehmeässä, vastaanottavaisessa lihassa kuin soittaja, joka käsittelee instrumenttiaan, ja Susannan hiljainen voihke muistutti laulua. Puhkeamaisillaan oleva nuppu nousi täyteen kauneuteensa Kiiran peukalon alla samalla kun kaksi muuta sormea työntyivät syvälle elämän onkaloon. Kiira tiesi ettei Susanna voisi pidätellä kauan, eikä hän halunnutkaan muuta. Hän otti Susannan huulet suuhunsa ja tunsi kuinka purkaus alkoi. Kynnet painuivat hänen selkänsä ihoon, ruumis vavahteli hänen allaan ja silmät syöksivät valoa. Hän päästi irti huulista ja kuunteli ja katsoi, kun riemun viimeinen huuto pakeni Susannan kasvoilta ja tämä vain hengitti raskaasti ja katsoi häntä kyyneleisin silmin ja hehkuvin kasvoin.
”Susanna. Susanna”, Kiira sanoi samalla kun Susanna riisui raukealla otteella häneltä pikkuhousut. Kiira oli polvillaan sängyllä, reidet levällään. Hän antoi Susannan tulla kiinni häneen, tarttua sievin sormin hänen rintoihinsa ja puriSusanna niitä. Hän upotti kasvonsa tämän tummiin, vanilliinilta tuoksuviin hiuksiin, sulki silmänsä ja tunsi, kuinka sormet leikkivät hänen nänneillään, vatsallaan, lanteillaan ja lopulta reiden sisäpuolilla, jotka olivat liukkaat hänen omasta nesteestään. Hän painoi ahnaalla liikkeellä Susannan käden elimelleen ja alkoi liikutella alaruumistaan pehmeää ruusukämmentä vasten. Susanna hyväili kielellään vuorotellen hänen kumpaakin rintaansa ja Kiira alkoi kohota kohti tunnelin kirkasta huippua. Hän pusersi Susannan vartalonsa alle samalla kun tämä työntyi hymyillen hänen sisäänsä, hitaasti, melkein kuin kiusoitellen, vaikka Kiira tunsi olevansa tulen armoilla. Hän otti Susannan kasvot kämmentensä väliin ja katseli niiden viatonta kauneutta ja intohimon punertamaa ihoa ja hänen hengityksensä kiihtyi kuten hänen ruumiinsa liike, ja hän painoi kasvonsa Susannan rintojen väliin, vaikersi sekavia sanoja, kuljetti Susannan toista kättä omilla rinnoillaan, pakaroillaan, kaulallaan, hiuksissaan ja suuteli tämän makeaa suuta, silmiä, otsaa, hiusrajaa; ja täyttymys tuli kuin aallokko, yhä uusina ja uusina ravistuksina niin että hänen lihansa tuntui painuvan kuumeiseen pyörteeseen josta hän hitaasti palautui takaisin todelliseen hetkeen. ”Minä rakastan sinua, rakastan, voi Susanna, voi luoja minä rakastan…”

Susanna painoi märän sormensa Kiiran huulille ja kuiskasi: ”Emme saisi tehdä tätä. Mutta silti teemme. Tulen hulluksi aina kun ajattelen sinua toisaalla.”
”Mutta minä en tule edes hulluksi. Sekin olisi sentään jonkinlainen olotila. Minä lakkaan olemasta aina kun en näe sinua.” Kiiran hengitys tasaantui hiljalleen.
”Tuohan on vakavaa”, Susanna tirskahti ja nipisti Kiiran toista nänniä, joka kovettui heti.
”Sitä se juuri on. Usein mietin, oletko noitunut minut.”
”Kuka tietää.” Susanna vilautti kieltään valkoisten hampaidensa välistä ja otti Kiiran pään reisiensä väliin. Tämä naurahti ja antoi katseensa hitaasti laskeutua kohti pientä karvoitusta. Susanna alkoi keinua ja hyräillä jotakin laulua, ja yhtäkkiä hän levitti jalkansa niin että Kiiran kasvot putosivat melkein kiinni hänen jalkoväliinsä. ”Katso sitä”, Susanna sanoi leikkisästi. ”Se katsoo sinua. Se haluaa että pussaat sitä.” Kiira katsoi sileitä, paksuja häpyhuulia, joiden tummalla pinnalla helmeili kosteutta. ”Se tosiaankin odottaa jotakin pientä kivaa”, Kiira tirskahti ja painoi suunsa työn haaroihin. Susannan selkä nousi kaarelle ja häneltä pääsi voihkaisu. Kiira tunsi tutun suolaisen lämpimän maun, joka hullaannutti hänet joka kerta, ja hän ahmi suullaan paksua, sykkivää lihaa. Susanna kiemurteli nautinnosta kun kieli vaelsi syvällä hänen vaossaan, hellien nupukkaa ja laskeutuen välilihaan asti. Sitten Kiiran hyväilyreitti erkani reisiä pitkin säärin, jalkateriin ja lopulta varpaisiin. Hän suuteli Susannan pitkiä, sieviä jalkoja kuin mielettömän nälän vallassa. ”En saa sinusta tarpeekseni koskaan. Ikinä.” Mutta Susanna hymyili ja hänen silmänsä hehkuivat uutta halua ja hän ohjasi rakastajattarensa pään jälleen jalkoväliinsä. ”Tee se minulle nyt. Tee se”, hän pyysi, eikä Kiira voinut eikä halunnut muuta. Kyyneleet valuivat hänen silmistään kun hän lupasi toisen täyttymyksen, hän ei ollut enää järjestelmällinen ja pehmeä, vaan kova ja vaativa, ja hänen kielenkärjestään tuli kuin ruoska joka iski polttavia viiltoja armoa anelevan selkään. Hän piti kaksin käsin kiinni Susannan lanteista samalla kun tempoi häntä kohti kivun ja nautinnon sekaista purkausta; ja Susanna painoi kantapäänsä kiinni Kiiran selkään aivan kuin yrittäisi nostaa itsensä irti, mutta tämän liikkeet olivat rytmikästä riemua, ja huipun vyöryessä yhä lähemmäksi tämä alkoi heittelehtiä kuin sävellyksestä irti repäisty, toteutumaton melodia. Kiira piti huulensa kiinni sykkeen loppuun asti ja imi suuhunsa Susannan lemmeneritteen, joka oli paksua, kellertävää, kuin parhaimpaansa jalostettua hunajaa. Hän nuuhki valuvaa, punertavaa syvännettä ja tunsi kuinka hurma alkoi taas paisua. Hän kiepautti Susannan vatsalleen, katseli hänen pakaroitaan, kahta aistillisen paratiisimaailman puolikasta, ja selkää, joka oli kuin huokausten ja lupausten henkäyksenlyhyt kiitorata. Hän siveli nenällään ja huulillaan peppuvakoa, aisti kiihdyttävän tuoksun, joka toi aina mieleen lapsuuden kielletyt, salaiset lääkärileikit. Hän latasi selän kaareen suudelmien sarjan, siveli niskan lähes huomaamatonta nukkaa. Susanna oli sulkenut silmänsä, ja Kiira kuiskasi hänen korvaansa: ”Minä rakastelen sinua nyt niin, että unohdan kokonaan itseni. Pysy siinä, Susanna, rakkaani.” Ja Susanna nyökkäsi ja painoi suudelman Kiiran suulle, vielä toisen, ja kolmannen, ja jätti ruumiinsa hänelle.

Paras koskaan lukemani tarina! Olisinpa saanut olla edes kärpäsenä katossa...

Tosi hyvä oli ja olet selvästikkin hyvä runoilemaan :>

Aidosti upea teksti. Tämän kategorian tekstejä on tullut luettua enempi tai vähempi, muuta kirjallisuutta todella paljon, ja tekstisi on ehdotonta kermaa ensimmäisessä kategoriassa ja hyvä toisessakin (tyylirikot, kuten "peppuvako" hieman häiritsivät muutoin todella runollista kieltäsi, mutta kirjoittajan vapaus toki sallii tämän). Rehellisesti voin sanoa naisia rakastavana naisena, että tähän mennessä olet yksi hyvin, hyvin harvoista kirjoittajista, joka on päässyt lähellekään sitä tunnetta, joka on kahden toisiaan rakastavan ja rakastelevan intohimoisen naisen välillä. Kiitos.

Sitten Susannan mies tuli paikalle ja päätti panna molempia pyllyyn rangaistukseksi! Mies sitoi Kiiran tuoliin ja kusi Kiiran päälle. Susanna suuteli miestään ja Kiiraa vitu.tti kun huomasi olleensa Sussulleen vaan pelkka pilluhuora.
Vaikka märkänä Kiira katseli, märkänä miehen kusesta ja pillun lällyistä.