etusivu >> koulutus >> koulutusmateriaali >> Romanit
Sisällysluetteloon Edellinen | Seuraava
Romanit
Suomessa romaneja arvioidaan olevan runsaat 10 000. Lisäksi Suomen romaneja asuu Ruotsissa noin 3000. Suomen romanit ovat Suomen kansalaisia, jotka ovat osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan puolustamiseen ja rakentamiseen. Kun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa alettiin 1970-luvulla ottaa kantaa syrjintään, säädettiin myös ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki. Vasta tuolloin assimiloiva politiikka, jonka pyrki sulauttamaan niin romanit kuin saamelaisetkin, alkoi muuttua. Vähemmistöryhmien taloudellista, sivistyksellistä ja sosiaalista asemaa alettiin parantaa erityistoimilla. 1980-luvulla alettiin tukea romanikulttuurin ja -kielen opetusta.
Romanien taloudellinen ja sosiaalinen asema on valtaväestöön nähden keskimäärin heikompi yhä nykyään, vaikka tilanne onkin viime vuosikymmenien aikana parantunut. Toisen maailmansodan jälkeinen kaupungistuminen ja teollistuminen aiheuttivat sen, ettei romanien perinteisillä elinkeinoilla ollut enää käyttöä. Vanhat ammatit menettivät merkityksensä ja muutenkin vaikea työllisyystilanne ajoi suomalaisia, myös romaneja, siirtolaisiksi ulkomaille, erityisesti Ruotsiin. Koska romanien koulutus mm. kiertävän elämäntavan seurauksena oli jäänyt yleisesti pääväestöä heikommaksi, oli heidän kohdallaan riski syrjäytyä erityisen suuri. Myös syrjinnällä on merkitystä syrjäytymisprosessin yhtenä tekijänä.
Koululaitosta on kaikkialla käytetty vähemmistöjen sulauttamisen, assimilaatiopolitiikan välikappaleena. Samoin oli Suomessa. Tästä juontuu pitkälti romanien varauksellinen suhtautuminen koulutukseen. 1990-luvulta alkaen ovat asenteet kuitenkin alkaneet muuttua myönteisemmiksi koulutuksen suhteen. Tätä kehitystä on tukenut romanikielen ja -kulttuurin vahvistuminen. Koululaitosta ja muita yhteiskunnan instituutioita ei koeta enää samassa määrin uhkana omalle kulttuurille ja identiteetille.
Viime vuosina sekä romanivanhemmat että viranomaiset ovat eri tilaisuuksissa ilmaisseet huolestumistaan lasten koulunkäynnistä, sen keskeyttämisestä, erityisopetuksessa olevien romanilasten suhteellisesta osuudesta, opetuksen tukimuotojen riittävyydestä ja oman kielen ja kulttuurin opetuksesta kouluissa. Huomiota on myös kiinnitetty kouluissa esiintyvään syrjintään ja sen vaikutuksiin sekä koulumenestykseen että koulunkäyntimotivaatioon. Keskustelua käydään myös opettajien valmiudesta kohdata romanikulttuuria ja toisaalta romanivanhempien valmiudesta tukea lastensa koulunkäyntiä.
Koska suomalaisessa yhteiskunnassa koulutus on koko sotien jälkeisen ajan ollut keskeisin sosiaalisen nousun väylä ja koulutuksen arvostus korostettua, on romaniväestön alhainen koulutustaso verrattuna valtaväestöön ollut yksi suurimmista syrjäytymisen ja huono-osaisuuden kasautumisen syistä. Huolimatta siitä, että Suomen romaniyhteisöt ovat järjestäytyneet ja yhteiskuntaan on luotu tasa-arvoelimiä sekä valtakunnalliselle että aluetasolle (ja joillakin paikkakunnilla myös paikallistasolle), eivät yhdenvertaisten mahdollisuuksien ja syrjimättömyyden periaatteet ole käytännössä toteutuneet keskeisillä elämänalueilla. Syrjinnän kohtaaminen on jokapäiväistä arkea romaneille ja syrjintätapauksia on jouduttu käsittelemään yleisissä oikeusistuimissa. Kuitenkin tosiasia on, että vain pieni osa työ- ja elinkeinoelämässä esiintyvistä syrjintätapauksista viedään lopulta tuomioistuinten käsiteltäväksi.
Suomen ihmisoikeuspolitiikan yhtenä painopisteenä on romaniväestön tasa-arvoisen aseman kehittymisen tukeminen ja seuraaminen. Koska romaniasiain neuvottelukunnalla on Suomessa virallinen asema, sillä on mahdollisuus vaikuttaa ihmisoikeuspolitiikkaa koskeviin suomalaisiin kannanottoihin. Lääninhallitusten yhteydessä toimivat alueelliset neuvottelukunnat, jotka perustuvat asetukseen, kuten valtakunnallinenkin neuvottelukunta. Joillekin paikkakunnille on perustettu myös epävirallisia tai kunnanvaltuustojen asettamia paikallisia neuvottelukuntia ja yhteistyöryhmiä.
Yleisesti ottaen romanien asema on parantunut viime vuosikymmeninä viranomaisten ja romanien yhteisten ponnistusten ansiosta. Romanien näkyvyyttä ja heidän mielipiteittensä kuulumista on lisännyt heidän oman järjestötoimintansa kehittyminen.
Suomen romanien historiaa pähkinänkuoressa:
1500-luvulla romanit saapuivat Suomeen Ruotsin ja Baltian kautta. Tuolloin Suomi kuului vielä Ruotsin kuningaskuntaan. Hallitusvalta suhtautui romaneihin kielteisesti. Heiltä kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset ja mm. sairaanhoito.
1637 voimaantullut hirttolaki antoi luvan romanien tappamiseen Ruotsi-Suomessa.
1660 Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe antoi käskyn asettaa romanit sodan autioittamalle alueelle, Pielisjärven seudulle, lähelle Venäjän rajaa.
1812 romanit alettiin juridisesti samaistaa irtolaisiin. Kiinniotettuja miehiä säilytettiin Viaporissa ja naisia Turun kehruuhuoneissa. Lapset saivat seurata äitejään työlaitoksiin.
1917 itsenäistymisen myötä kaikki kansanryhmät - siis myös romanit - saivat Suomen kansalaisuuden. Yleinen mielipide pyrki sulauttamaan romanit pääväestöön.
1956 alkaen alkoi toimia Mustalaisasioiden neuvottelukunta.
1975 - 1981 romanien asumistasoa kohotettiin erityisasuntolainalla, jonka avulla sekä kunnat että yksityiset romanit saivat valtion tukemaa lainaa.
1989 Valtioneuvoston päätös romaniasian neuvottelukunnasta annettiin. Romaniasian neuvottelukunta on romanien ja viranomaisten yhteistyö- ja asiantuntijaelin, ja se toimii sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa. Neuvottelukunnan tehtävänä on kehittää romanien elinolosuhteita kaikilla sektoreilla, poistaa syrjintää ja edistää yhdenvertaisuutta, vahvistaa vähemmistöjen oikeussuojaa sekä toimia romanikielen ja -kulttuurin turvaamiseksi.
2003 Alueellisten romaniasian neuvottelukuntien asemaa lääninhallituksissa vahvistettiin
Sisällysluetteloon Edellinen | Seuraava
Sisällysluetteloon Edellinen | Seuraava
Romanit
Suomessa romaneja arvioidaan olevan runsaat 10 000. Lisäksi Suomen romaneja asuu Ruotsissa noin 3000. Suomen romanit ovat Suomen kansalaisia, jotka ovat osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan puolustamiseen ja rakentamiseen. Kun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa alettiin 1970-luvulla ottaa kantaa syrjintään, säädettiin myös ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki. Vasta tuolloin assimiloiva politiikka, jonka pyrki sulauttamaan niin romanit kuin saamelaisetkin, alkoi muuttua. Vähemmistöryhmien taloudellista, sivistyksellistä ja sosiaalista asemaa alettiin parantaa erityistoimilla. 1980-luvulla alettiin tukea romanikulttuurin ja -kielen opetusta.
Romanien taloudellinen ja sosiaalinen asema on valtaväestöön nähden keskimäärin heikompi yhä nykyään, vaikka tilanne onkin viime vuosikymmenien aikana parantunut. Toisen maailmansodan jälkeinen kaupungistuminen ja teollistuminen aiheuttivat sen, ettei romanien perinteisillä elinkeinoilla ollut enää käyttöä. Vanhat ammatit menettivät merkityksensä ja muutenkin vaikea työllisyystilanne ajoi suomalaisia, myös romaneja, siirtolaisiksi ulkomaille, erityisesti Ruotsiin. Koska romanien koulutus mm. kiertävän elämäntavan seurauksena oli jäänyt yleisesti pääväestöä heikommaksi, oli heidän kohdallaan riski syrjäytyä erityisen suuri. Myös syrjinnällä on merkitystä syrjäytymisprosessin yhtenä tekijänä.
Koululaitosta on kaikkialla käytetty vähemmistöjen sulauttamisen, assimilaatiopolitiikan välikappaleena. Samoin oli Suomessa. Tästä juontuu pitkälti romanien varauksellinen suhtautuminen koulutukseen. 1990-luvulta alkaen ovat asenteet kuitenkin alkaneet muuttua myönteisemmiksi koulutuksen suhteen. Tätä kehitystä on tukenut romanikielen ja -kulttuurin vahvistuminen. Koululaitosta ja muita yhteiskunnan instituutioita ei koeta enää samassa määrin uhkana omalle kulttuurille ja identiteetille.
Viime vuosina sekä romanivanhemmat että viranomaiset ovat eri tilaisuuksissa ilmaisseet huolestumistaan lasten koulunkäynnistä, sen keskeyttämisestä, erityisopetuksessa olevien romanilasten suhteellisesta osuudesta, opetuksen tukimuotojen riittävyydestä ja oman kielen ja kulttuurin opetuksesta kouluissa. Huomiota on myös kiinnitetty kouluissa esiintyvään syrjintään ja sen vaikutuksiin sekä koulumenestykseen että koulunkäyntimotivaatioon. Keskustelua käydään myös opettajien valmiudesta kohdata romanikulttuuria ja toisaalta romanivanhempien valmiudesta tukea lastensa koulunkäyntiä.
Koska suomalaisessa yhteiskunnassa koulutus on koko sotien jälkeisen ajan ollut keskeisin sosiaalisen nousun väylä ja koulutuksen arvostus korostettua, on romaniväestön alhainen koulutustaso verrattuna valtaväestöön ollut yksi suurimmista syrjäytymisen ja huono-osaisuuden kasautumisen syistä. Huolimatta siitä, että Suomen romaniyhteisöt ovat järjestäytyneet ja yhteiskuntaan on luotu tasa-arvoelimiä sekä valtakunnalliselle että aluetasolle (ja joillakin paikkakunnilla myös paikallistasolle), eivät yhdenvertaisten mahdollisuuksien ja syrjimättömyyden periaatteet ole käytännössä toteutuneet keskeisillä elämänalueilla. Syrjinnän kohtaaminen on jokapäiväistä arkea romaneille ja syrjintätapauksia on jouduttu käsittelemään yleisissä oikeusistuimissa. Kuitenkin tosiasia on, että vain pieni osa työ- ja elinkeinoelämässä esiintyvistä syrjintätapauksista viedään lopulta tuomioistuinten käsiteltäväksi.
Suomen ihmisoikeuspolitiikan yhtenä painopisteenä on romaniväestön tasa-arvoisen aseman kehittymisen tukeminen ja seuraaminen. Koska romaniasiain neuvottelukunnalla on Suomessa virallinen asema, sillä on mahdollisuus vaikuttaa ihmisoikeuspolitiikkaa koskeviin suomalaisiin kannanottoihin. Lääninhallitusten yhteydessä toimivat alueelliset neuvottelukunnat, jotka perustuvat asetukseen, kuten valtakunnallinenkin neuvottelukunta. Joillekin paikkakunnille on perustettu myös epävirallisia tai kunnanvaltuustojen asettamia paikallisia neuvottelukuntia ja yhteistyöryhmiä.
Yleisesti ottaen romanien asema on parantunut viime vuosikymmeninä viranomaisten ja romanien yhteisten ponnistusten ansiosta. Romanien näkyvyyttä ja heidän mielipiteittensä kuulumista on lisännyt heidän oman järjestötoimintansa kehittyminen.
Suomen romanien historiaa pähkinänkuoressa:
1500-luvulla romanit saapuivat Suomeen Ruotsin ja Baltian kautta. Tuolloin Suomi kuului vielä Ruotsin kuningaskuntaan. Hallitusvalta suhtautui romaneihin kielteisesti. Heiltä kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset ja mm. sairaanhoito.
1637 voimaantullut hirttolaki antoi luvan romanien tappamiseen Ruotsi-Suomessa.
1660 Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe antoi käskyn asettaa romanit sodan autioittamalle alueelle, Pielisjärven seudulle, lähelle Venäjän rajaa.
1812 romanit alettiin juridisesti samaistaa irtolaisiin. Kiinniotettuja miehiä säilytettiin Viaporissa ja naisia Turun kehruuhuoneissa. Lapset saivat seurata äitejään työlaitoksiin.
1917 itsenäistymisen myötä kaikki kansanryhmät - siis myös romanit - saivat Suomen kansalaisuuden. Yleinen mielipide pyrki sulauttamaan romanit pääväestöön.
1956 alkaen alkoi toimia Mustalaisasioiden neuvottelukunta.
1975 - 1981 romanien asumistasoa kohotettiin erityisasuntolainalla, jonka avulla sekä kunnat että yksityiset romanit saivat valtion tukemaa lainaa.
1989 Valtioneuvoston päätös romaniasian neuvottelukunnasta annettiin. Romaniasian neuvottelukunta on romanien ja viranomaisten yhteistyö- ja asiantuntijaelin, ja se toimii sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa. Neuvottelukunnan tehtävänä on kehittää romanien elinolosuhteita kaikilla sektoreilla, poistaa syrjintää ja edistää yhdenvertaisuutta, vahvistaa vähemmistöjen oikeussuojaa sekä toimia romanikielen ja -kulttuurin turvaamiseksi.
2003 Alueellisten romaniasian neuvottelukuntien asemaa lääninhallituksissa vahvistettiin
Sisällysluetteloon Edellinen | Seuraava
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.