Yhdeksännellä luokalla lintsasin enemmän kuin olin koulussa, useimmiten syynä se, että olin jo lintsannut liikaa eikä kehdannut siksi mennä kouluun. Jäin aamuisin nukkumaan kotiin koska olin niin, niin, niin kauhean väsynyt. Saatoin maata koko päivän peiton alla ja itkeä. En kehdannut mennä kouluun vollottamaan. Olin tunneilla poissaoleva ja nukuin niistä suurimman osan.
Teini-ikäisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi on niin kamalan surullinen ja väsynyt koko ajan, vanhemmat vain kysyvät että koska se murrosikä loppuu ja onko läksyt tehty. Jouduin itse ruveta selvittämään 15-vuoden "kypsässä" iässä mikä minussa mättää, vanhempien mielestä olin laiska, ilkeä ja erittäin murrosikäinen. Purskahdeltuani itkuun myös tunneilla huolestuivat opettajat. Eräänä aamuna tilanne kärjistyi hervottomaan romahdukseen, menin omatoimisesti opolle puhumaan väsymyksestäni, surullisuudesta ja siitä etten osannut hoitaa asioitani niin kuin vanhemmat odottivat (itse pidin itseäni vain harvinaisen tyhmänä). Selitys jäi heikon puoleiseksi, sillä en saanut pahemmin sanaa suustani, itkin vain. Opo talutti minut terveydenhoitajalle joka lähti heti ajamaan minua nuorisopsykiatriselle. Aika nopeasti selvisi että kärsin burnoutista (uupumus) ja syvästä masennuksesta.
Tässä vaiheessa vanhemmat saivat tietää joutuneeni hoitoon, eivät kyllä pahemmin kyselleet syitä siihen. Syitä olivat mm. huono itsetunto (en uskonut koskaan saavani mitään aikaan elämässä, eikä kukaan minua oikaissut), suorituspaineet (vanhemmat eivät kyselleet mitä minulle kuuluu, he kyselivät miksi lintsasin ja laiskottelin, väsymys ei riittänyt vastaukseksi), ja yleinen masennustila johon liittyivät koulukiusaus ja pettymys itseeni, (olinhan niin laiska).
Olen näin myöhemmällä iällä, 21-vuotiaana yrittänyt pohtia mikä meni niin vikaan. Mitä korkeasti kouluttautuneet vanhempani tekivät väärin, jotta koin hermoromahduksen jo yläasteella, syöksyin päihteiden ja huumeiden ongelmakäyttäjäksi ja taistelin itseni kuiville omin avuin, vasta oltuani psykiatrisessa avohoidossa 5 vuotta, syötyäni 3 eri masennuslääkkeet, istuttuani tutkimusvankeudessa, jouduttuani raiskatuksi 2 kertaa, selviydyttyäni auto-onnettomuudesta (vain koska olimme kaikki niin sekaisin että heittellehdin rentona ikkunoita päin) ja käytettyäni suonensisäisiä. Vanhemmat eivät näistä tiedä pahimpia, koska eivät koskaan kysyneet. Äitini joskus sanoi että tiesi minun käyttäneen kovia huumeita. (Keskustelu tyrehtyi aika nopeasti, halusihan hän osoittaa vain nokkeluutensa joten ei edes kysynyt miten voisi auttaa). Kunnan tarjoamasta katkaisusta kieltäydyin kerta toisensa jälkeen koska en halunnut huolestuttaa vanhempiani turhaan. (Isäni huolestui yleensä siitä, näkikö joku minut kaupungilla hengailemassa).
Isäni on diplomi-insinööri, äitini johtavassa asemassa elektroniikkayrityksessä ja veljeni opiskelee insinööriksi paraikaa. Puitteet olivat siis täydelliset hyvään kasvuun.
Pohdinnoissani olen vertaillut omaa kasvutarinaani ystävieni tarinoihin, joista usea opiskelee tällä hetkellä oikiksessa. Itse olen nyt pääsemässä ylioppilaaksi, välit on hyvät vanhempiini koska emme asu enää saman katon alla.
Ensimmäinen neuvoni olisi vanhemmille olla kiinnostunut lapsestaan. Olin Irlannissa "rauhoittumassa" vuoden sijaisperheessä joka löi minut ällikällä. Perheen äiti kyseli minulta päivittäin mitä koulussa oli sattunut, mikä oli olo jne. Nämä pienet huomionosoitukset olivat minulle kultaakin arvokkaampia, sillä ajan kuluessa pystyin kertomaan hänelle kaiken ihmissuhteistani ja ajatuksistani, siitä faktasta huolimatta että hän oli huoltajani. Hän keskusteli minun kanssani ajan kanssa joka päivä, samoin oman tyttärensä kanssa ja antoi neuvoja elämään. Oman tyttärensä hän vei terapeutille koska tällä oli vähän heikko itsetunto, en ollut uskoa korviani että vanhemmat voisivat olla huolissaan sellaisesta. Hän osasi olla sellainen äiti, jolle uskalsi kertoa omat mogauksetkin.
Toinen iso tekijä oli harrastusten puute ja siitä johtuva toimettomuus. Sain harrastaa balettia ja ratsastusta, kumpaakin eri aikoina, mutta harrastuksiani siivittivät ainaiset valitukset niiden kalleudesta, ja oikeastaan kaiken muunkin kalleudesta. 12-vuotiaan päättelykyvyllä päätin lopettaa harrastukset jottei vanhempien tarvitsisi valittaa muiden asioiden kalleudesta. Äitini oli silminnähden tyytyväinen päätökseeni lopettaa ratsastus.
Nykyään pohdittuani asiaa voin hyvin yhdistää toimettomuuden syyksi päihteidenkäytölle. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ei mitään mistä saada onnistumisen tunnetta, vain masennusta. Menestyneet ystäväni harrastivat joukkuelajeja, eikä niistä tingitty. Harrastukset muodostivat heille rutiineja yhdessä koulun kanssa, joten heidän kohdallaan ei paljon ajan tappamista (mieluiten erittäin sekaisin) ehditty miettiä. Harrastuksista maksaminen on kuitenkin niin paljon pienempi hinta kuin oman lapsen taistelu elämästä, sillä tieni on ollut niin rankka, etten edes ymmärrä miksi olen hengissä.
Lapsuuteni ajan janosin vain vanhempien läsnäoloa ja hyväksyntää, ja siitä että he olisivat ylpeitä minusta. Olen hyvissä väleissä heidän kanssaan nyt kun olen muuttanut, masennuksesta parannuin täysin vasta kun muutin lopullisesti pois. Suuri osa paranemisessa oli rutiinien kehittäminen. Masennukseni syy johtui selvästi huonosta itsetunnosta, sillä en onnistunut koskaan missään, eihän minulla ollut harrastuksia missä onnistua. Vanhempani eivät koskaan kertoneet kuinka arvokas olen, että minäkin voin onnistua jos vain haluan. (Enhän kiikuttanut kotiin kymppejä, turha siis kehua.) Ja että en ollut tyhmä ja laiska. Olin kipeä, eikä se ollut minun syytäni. Ymmärrän nämä asiat vasta nyt, kun olen paniikissa miettinyt kannattaako minun koskaan lapsia hankkia (historia toistaa itseään).
Rakastakaa siis lapsianne, kertokaa heille kuinka tärkeitä he ovat, ja ettei epäonnistuminen ole maailman loppu, ainahan voi yrittää uudestaan! Antakaa heidän harrastaa sitä mikä heitä kiinnostaa (järki käteen tietysti), älkää antako heidän luulla olevansa taakkoja. Rutiinit ovat hyvästä, ei määränpäätön ajelehtiminen. Heillä pitää olla käsitys miten elämässä pärjää. Lapsen pitää saada kokea onnistumisen tunnetta ja tajuta oppivansa virheistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa lapsen tukeminen, ja hänen asioistaan kiinnostuminen! Tarkkailkaa lapsianne, he eivät useimmissa tapauksissa ymmärrä mikä heitä vaivaa, hehän ovat vain lapsia!
Teini-ikäisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi on niin kamalan surullinen ja väsynyt koko ajan, vanhemmat vain kysyvät että koska se murrosikä loppuu ja onko läksyt tehty. Jouduin itse ruveta selvittämään 15-vuoden "kypsässä" iässä mikä minussa mättää, vanhempien mielestä olin laiska, ilkeä ja erittäin murrosikäinen. Purskahdeltuani itkuun myös tunneilla huolestuivat opettajat. Eräänä aamuna tilanne kärjistyi hervottomaan romahdukseen, menin omatoimisesti opolle puhumaan väsymyksestäni, surullisuudesta ja siitä etten osannut hoitaa asioitani niin kuin vanhemmat odottivat (itse pidin itseäni vain harvinaisen tyhmänä). Selitys jäi heikon puoleiseksi, sillä en saanut pahemmin sanaa suustani, itkin vain. Opo talutti minut terveydenhoitajalle joka lähti heti ajamaan minua nuorisopsykiatriselle. Aika nopeasti selvisi että kärsin burnoutista (uupumus) ja syvästä masennuksesta.
Tässä vaiheessa vanhemmat saivat tietää joutuneeni hoitoon, eivät kyllä pahemmin kyselleet syitä siihen. Syitä olivat mm. huono itsetunto (en uskonut koskaan saavani mitään aikaan elämässä, eikä kukaan minua oikaissut), suorituspaineet (vanhemmat eivät kyselleet mitä minulle kuuluu, he kyselivät miksi lintsasin ja laiskottelin, väsymys ei riittänyt vastaukseksi), ja yleinen masennustila johon liittyivät koulukiusaus ja pettymys itseeni, (olinhan niin laiska).
Olen näin myöhemmällä iällä, 21-vuotiaana yrittänyt pohtia mikä meni niin vikaan. Mitä korkeasti kouluttautuneet vanhempani tekivät väärin, jotta koin hermoromahduksen jo yläasteella, syöksyin päihteiden ja huumeiden ongelmakäyttäjäksi ja taistelin itseni kuiville omin avuin, vasta oltuani psykiatrisessa avohoidossa 5 vuotta, syötyäni 3 eri masennuslääkkeet, istuttuani tutkimusvankeudessa, jouduttuani raiskatuksi 2 kertaa, selviydyttyäni auto-onnettomuudesta (vain koska olimme kaikki niin sekaisin että heittellehdin rentona ikkunoita päin) ja käytettyäni suonensisäisiä. Vanhemmat eivät näistä tiedä pahimpia, koska eivät koskaan kysyneet. Äitini joskus sanoi että tiesi minun käyttäneen kovia huumeita. (Keskustelu tyrehtyi aika nopeasti, halusihan hän osoittaa vain nokkeluutensa joten ei edes kysynyt miten voisi auttaa). Kunnan tarjoamasta katkaisusta kieltäydyin kerta toisensa jälkeen koska en halunnut huolestuttaa vanhempiani turhaan. (Isäni huolestui yleensä siitä, näkikö joku minut kaupungilla hengailemassa).
Isäni on diplomi-insinööri, äitini johtavassa asemassa elektroniikkayrityksessä ja veljeni opiskelee insinööriksi paraikaa. Puitteet olivat siis täydelliset hyvään kasvuun.
Pohdinnoissani olen vertaillut omaa kasvutarinaani ystävieni tarinoihin, joista usea opiskelee tällä hetkellä oikiksessa. Itse olen nyt pääsemässä ylioppilaaksi, välit on hyvät vanhempiini koska emme asu enää saman katon alla.
Ensimmäinen neuvoni olisi vanhemmille olla kiinnostunut lapsestaan. Olin Irlannissa "rauhoittumassa" vuoden sijaisperheessä joka löi minut ällikällä. Perheen äiti kyseli minulta päivittäin mitä koulussa oli sattunut, mikä oli olo jne. Nämä pienet huomionosoitukset olivat minulle kultaakin arvokkaampia, sillä ajan kuluessa pystyin kertomaan hänelle kaiken ihmissuhteistani ja ajatuksistani, siitä faktasta huolimatta että hän oli huoltajani. Hän keskusteli minun kanssani ajan kanssa joka päivä, samoin oman tyttärensä kanssa ja antoi neuvoja elämään. Oman tyttärensä hän vei terapeutille koska tällä oli vähän heikko itsetunto, en ollut uskoa korviani että vanhemmat voisivat olla huolissaan sellaisesta. Hän osasi olla sellainen äiti, jolle uskalsi kertoa omat mogauksetkin.
Toinen iso tekijä oli harrastusten puute ja siitä johtuva toimettomuus. Sain harrastaa balettia ja ratsastusta, kumpaakin eri aikoina, mutta harrastuksiani siivittivät ainaiset valitukset niiden kalleudesta, ja oikeastaan kaiken muunkin kalleudesta. 12-vuotiaan päättelykyvyllä päätin lopettaa harrastukset jottei vanhempien tarvitsisi valittaa muiden asioiden kalleudesta. Äitini oli silminnähden tyytyväinen päätökseeni lopettaa ratsastus.
Nykyään pohdittuani asiaa voin hyvin yhdistää toimettomuuden syyksi päihteidenkäytölle. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ei mitään mistä saada onnistumisen tunnetta, vain masennusta. Menestyneet ystäväni harrastivat joukkuelajeja, eikä niistä tingitty. Harrastukset muodostivat heille rutiineja yhdessä koulun kanssa, joten heidän kohdallaan ei paljon ajan tappamista (mieluiten erittäin sekaisin) ehditty miettiä. Harrastuksista maksaminen on kuitenkin niin paljon pienempi hinta kuin oman lapsen taistelu elämästä, sillä tieni on ollut niin rankka, etten edes ymmärrä miksi olen hengissä.
Lapsuuteni ajan janosin vain vanhempien läsnäoloa ja hyväksyntää, ja siitä että he olisivat ylpeitä minusta. Olen hyvissä väleissä heidän kanssaan nyt kun olen muuttanut, masennuksesta parannuin täysin vasta kun muutin lopullisesti pois. Suuri osa paranemisessa oli rutiinien kehittäminen. Masennukseni syy johtui selvästi huonosta itsetunnosta, sillä en onnistunut koskaan missään, eihän minulla ollut harrastuksia missä onnistua. Vanhempani eivät koskaan kertoneet kuinka arvokas olen, että minäkin voin onnistua jos vain haluan. (Enhän kiikuttanut kotiin kymppejä, turha siis kehua.) Ja että en ollut tyhmä ja laiska. Olin kipeä, eikä se ollut minun syytäni. Ymmärrän nämä asiat vasta nyt, kun olen paniikissa miettinyt kannattaako minun koskaan lapsia hankkia (historia toistaa itseään).
Rakastakaa siis lapsianne, kertokaa heille kuinka tärkeitä he ovat, ja ettei epäonnistuminen ole maailman loppu, ainahan voi yrittää uudestaan! Antakaa heidän harrastaa sitä mikä heitä kiinnostaa (järki käteen tietysti), älkää antako heidän luulla olevansa taakkoja. Rutiinit ovat hyvästä, ei määränpäätön ajelehtiminen. Heillä pitää olla käsitys miten elämässä pärjää. Lapsen pitää saada kokea onnistumisen tunnetta ja tajuta oppivansa virheistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa lapsen tukeminen, ja hänen asioistaan kiinnostuminen! Tarkkailkaa lapsianne, he eivät useimmissa tapauksissa ymmärrä mikä heitä vaivaa, hehän ovat vain lapsia!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos erittäin hyvästä kirjoituksestasi.
Juuri noin käy todella helposti. Vanhemmat eivät ehdi/jaksa/pysty antamaan tarpeeksi aikaa ja huomiota lapsilleen. Ehkä kuvitellaan, että "tuokin kuuluu murrosikään", vaikka kyseessä voi olla vakavakin masennus. Jotenkin olisi kyettävä avaamaan keskustelua nuoren kanssa. Niin juuri, olla kiinnostunut. Jo se on paljon nuoren mielestä.
Sulle oikein hyvää jatkoa! Hienoa että olet selviytynyt noista vaikeimmista vuosistasi. Toivottavasti et tunne pitkään katkeruutta vanhempiasi kohtaan. Usein vanhemmat siirtävät asiantuntijoihin yhteyttä ottamista liian kauan. Ja saataa olla, että kun kyse on "hyvässä asemassa" olevista vanhemmista, on oman lapsen avun tarpeen myöntäminen vaikeampaa? Ja mitä, jos tutut saavat tietää... Heiltähän menee maine.
No, tämä nyt oli ilkeilyä, mutta ehkä jonkun kohdalla pitänee paikkansa. - Joka tapauksessa, tsemppiä sulle !!!
Viisitoista minuuttia kun lapsi tulee jostain ,kysele kuulumisia, kuuntele, kun hän puhuu, utele, ole kiinnostunut, kannusta, ohjaa, siinä se on, kasvatus.
Jo päiväkodin portista ulos mennessä, mitä teitte..miten päivä meni, mitä kaverit teki, sieltä se jo alkaa, se kiinnostus..omasta lapsesta,pitää huomata ja olla herkkänä.
kyllä noiden pienten kanssa vielä ehkä jotain jutellaankin, mutta kun lapsi kasvaa ja ns. itsenäistyy, niin monet tuntuvat huokaisevan helpotuksesta: lapsi on iso eikä tarvitse enää kuin rahalla saatavaa tukea:vaatteet, harrastukset, ruoka. Lapsille jää valtava vaje aikuisesta ihmisestä, johon luottaa ja tukeutua.
Toivottavasti mahdollisemman monet äidit,isät ja murkut lukevat tarinasi.