Kaksi mustiin pukeutunutta miestä aurinkolaseissaan olivat seuranneet Arthur Poolia kokonaisen korttelinvälin.
Arthur kiirehti ylitse mukulakivikadun työpaikalleen ja sulki vaivalloisesti liikkuvan oven väkisin kiinni takanaan.
Mustiin pukeutuneet miehet jäivät kadun toiselle puolelle katselemaan harmaata virastorakennusta vieretysten. Ei yhtä vaihdettua sanaa, ei savuketta, ei ilmeitä - vain vahamainen liikahtamattomuus kohti betoniseinää jonka takana Arthur heitä piileksi.
Arthur puristi salkkuaan vasten rintaansa ja hikoili. Hän tunsi miten häntä katsottiin ja arvioitiin. Työtoverit - tutut ja tuntemattomat - vilkuilivat häneen kummastellen hänen nuhjuista olemustaan ja tyynyksi muuttunutta nahkasalkkuaan. Hälinää, puheensorinaa. Silti he hymyilivät hänelle ja toivottivat hänelle huomenia ja heittelivät aamuletkautuksia ja vitsejä ilmaan kuin kellastuneita lehtiä.
Arthur seisoi lehtisateessa. Vilkaisi ylitse olkansa ulos kadulle. Mustiin pukeutuneet miehet olivat kadonneet.
Yhä salkkuaan puristaen, Arthur kiirehti kohti pientä toimistoaan ajatellen kuumeisesti mitä kaikkea voisikaan tapahtua. Hän ei päässyt eroon ahdistavasta tunteesta sisällään, ajatuksesta, että hänessä saattoi olla jokin vika jota hän ei itse havaitse. Hänestä tuntui että hänen aikansa oli jollain tavalla loppumassa, ja jokin uusi aika oli aivan nenän edessä.
Hän ei ollut lotonnut.
Aivan pakon sanelemana, Arthur pysähtyi naispuoleisen hymyn eteen käytävällä ja toivotti hänelle hyvää huomenta. Arthur tiesi että hänestä pidettiin hänen työpaikallaan, olihan hän projektivastaava ja omasi siten ammatillista autoritäärisyyttä.
Kaikesta tästä huolimatta Arthur kävi syömässä silloin kun muut olivat jo syöneet, tai lähti kun muut syömään vasta tulivat. Hän muisti aina antaa syömääntuleville vinkkejä siitä mitä kannatti syödä ja mitä ei, mikä oli paistettu oikein ja mikä pohjaan. Omasta mielestään hänellä oli hyvä maku. Ja siihen myös muut tiettävästi maiskutellen yhtyivät.
- Kauhistus miten sumuinen aamu tänään oli, nainen sanoi ja jatkoi: Sinulla on niin lyhyt tuo työmatka että minun tekisi mieleni ihan kutsua sinut iltateelle.
Nainen hihitti ja tönäisi Arthuria keveästi olkavarteen. Arthur punastui. Ja se oli naisesta aivan tavattoman söpöä.
- Sinun kuule Arttu pitäisi lähteä ulos bailuttamaan ja tekemään hankeen enkuleita. Eihän sellainen nyt sovi että tuollainen miehenköriläs istuu mieluummin toimistossaan ja vatvoo kaikkien muiden tylsiä eläkeongelmia. Elää pitää ja rallatella eläessään. Tavata uusia ihmisiä ja matkustella ja rakastua ja kiukuta. Sinä kuvittelet olevasi aivan liian tavallinen. Ja minusta kun et sitä ollenkaan ole.
Arthur puristi yhä naurettavammaksi muuttunutta salkkuaan vasten rintaansa ja hikoili. Hän irvisteli kummallista hymyään, hymyä joka muistutti katolta vauhdilla tippuvan lumen ääntä.
Käytävälle törmäsi toinenkin nainen. Ja he ratkoivat Arthurin sielunelämän kiemuroita joka kantilta ilman häivääkään säälistä.
Miten Arthur olisikaan voinut kertoa heille häntä aamuisin töihin seuraavasta agenttiparista. Arthur vapisi. Salakuunneltiinko häntä? Pyörittihän hän valtavia, kaikkia koskettavia arkaluontoisia asioita päivittäin koneellaan. Ehkä hän joutuisi kohta kiristyksen kohteeksi. Ehkä hänet kidnapattaisiin ja vietäisiin johonkin satamaan, johonkin kamaluuten ja sidottaisiin tuoliin. Sitten häneen pumpattaisiin jotain myrkkyä joka tekisi hänestä narunuken joka puhuisi kaiken salaiseksi luokitellun tiedon vierasmaalaisten agenttien nauhuriin.
- Kröhm... Arthur yskäisi, ja naiset vain jatkoivat papatustaan.
Kamalasti irvistellen ja anteeksi pyydellen Arthur vetäytyi väkisin naisten ylitsevuotavasta elämäntaidontarjonnasta pois, ja kiiruhti ruumiista irronnut vapaudentunne sisällään kohti omaa toimistoaan ja sulki sen oven perässään niin hyvin kiinni kuin se suinkin vain oli mahdollista.
Huoneessa oli kirjoituspöytä - siisti, pöytäpuhelin ja jalkalamppu. Maisema ikkunan takana oli kuin Mika Waltarin Komisario Palmusta: Nikolain kirkko ja Senaatintori. Sinne Arthur ryntäsi, ikkunaan, katseli seinänvierustalta näkyisikö mustapukuisia seuraajia torilla.
Mutta? ei. Mitään ei näkynyt. Muutama japanilainen turisti kameroineen, suuteleva nuoripari patsaanjuurella, lököttävä taksikuski Mersussaan päivän aamuisine lehtineen.
Pöydällään Arthur huomasi kirjekuoren. Se oli virallisenoloinen ruskea ja leimattu punaisella leimalla jossa luki: "Rangaistusministeriö". Arthur kavahti. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn kun hän luki edelleen kuoren päällystä: " Ainoastaan vastaanottajalle henkilökohtaisesti". Arthurin olemus tärisi. Hän oli heittää kirjeen kädestään, mutta se ei irronnut hänen otteestaan. Hän huitoi ja vatkasi kättään, mutta kuori pysyi hänen sormissaan kiinni kuin se olisi ollut siihen liimattu.
Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä mikä hänen rikoksensa oli. Mutta kuoren sisältö oli siihen vastaus - sisältö, jota Arthur ei kyennyt sillä hetkellä edes ajattelemaan.
" Asianosainen: Arthur Pool.
Asia: Rangaistuksen täytäntöönpano.
Ministeriömme keräämien tietojen mukaan, syytetty Arthur Pool tuomitaan ennalta määrättömään rangaistukseen ennalta määrättömistä syistä.
Asianosaista tullaan kuulemaan yhden (1) kerran ministeriön (Vaakakatu 10) kuulustelutiloissa tänään (klo 08.30).
Kuulemisen jälkeen tuomittu lähetetään kärsimään rangaistusta ennalta määrätyistä syistä ennalta määrättyyn kohteeseen.
Tuomiosta ei ole valitusoikeutta.
Tuomitun kuulusteluuntulemisen estyneisyys ei estä tuomitun kuulusteluuntuloa."
Arthur vajosi tuoliinsa, katsoi kelloaan, se oli kaksikymmentäviisi yli kahdeksan. Hänellä oli vapautta jäljellä viisi minuuttia.
Mitä tekee ihminen jolla on vapautta jäljellä viisi minuuttia? Puolustautuu!
Kuumeisesti Arthur aukoi laatikostoja ja heitteli ympärilleen koko luurankokaappinsa. Asiakirja toisensa jälkeen lensi kaaressa toimiston lattialle ja mappi mapin perään ulos ikkunasta. Oli kiire. Oli koottava pätevä aineisto syytöksiä vastaan, tukemaan hänen puhdasta omaatuntoaan ja ....
Silloin Arthur jähmetyi aloilleen.
Oliko hänen omatuntonsa puhdas?
Ei!
Ei se ollut! Hän tiesi sen, mutta ei osannut määritellä mitään yksityiskohtia siitä - mitään konkreettista. Hän musertui. Hän ei tiennyt mikä hänessä oli huonoa ja mikä hyvää. Hän oli aivan eksyksissä. Ja samassa hetkessä ovi avautui ja sisään astui kaksi mustapukuista miestä; agentit.
Toinen agenteista otti Arthurin kannettavan kainaloonsa, toinen Arthurin. Arthur kirosi typeryyttään.
Tietokoneen hän oli unohtanut aivan kokonaan. Siellähän oli kaikki mahdollinen ja mahdotonkin. Hän oli ansainnut tuomionsa. Eihän tällainen kyvyttömyys tuhota arkaluontoisia asioita ollut juuri mistään kotoisin. Tällaiseen älyn puutteeseen sortuvat vain ne joilla ei ole mitään käsitystä yleistilanteesta. Ei kykyä olla sitä mitä he esittävät olevansa.
Kaikki hänen työtoverinsa katsoivat suu auki Arthurin uloskantoa pitkin virastotalon käytäviä. Arthur hymyili yhä - sitä samaa hymyä jota hän on projektipäällikkönä hymyillyt niin usein niin monelle; hymyä joka tuntuu puremiselta.
Arthur työnnettiin autoon. Auto katosi liikenteeseen.
Tasan kahden tunnin kuulemisen jälkeen Arthur nähtiin suuren kallion päällä haalareissa kiertämässä muttereita kiinni valtavaan maailmanpyörään. Ja jos oikein tarkkaan katsottiin, niin Arthurin hymystä puuttui purenta - niin kammottavasti ne kalisivat.
Arthur kiirehti ylitse mukulakivikadun työpaikalleen ja sulki vaivalloisesti liikkuvan oven väkisin kiinni takanaan.
Mustiin pukeutuneet miehet jäivät kadun toiselle puolelle katselemaan harmaata virastorakennusta vieretysten. Ei yhtä vaihdettua sanaa, ei savuketta, ei ilmeitä - vain vahamainen liikahtamattomuus kohti betoniseinää jonka takana Arthur heitä piileksi.
Arthur puristi salkkuaan vasten rintaansa ja hikoili. Hän tunsi miten häntä katsottiin ja arvioitiin. Työtoverit - tutut ja tuntemattomat - vilkuilivat häneen kummastellen hänen nuhjuista olemustaan ja tyynyksi muuttunutta nahkasalkkuaan. Hälinää, puheensorinaa. Silti he hymyilivät hänelle ja toivottivat hänelle huomenia ja heittelivät aamuletkautuksia ja vitsejä ilmaan kuin kellastuneita lehtiä.
Arthur seisoi lehtisateessa. Vilkaisi ylitse olkansa ulos kadulle. Mustiin pukeutuneet miehet olivat kadonneet.
Yhä salkkuaan puristaen, Arthur kiirehti kohti pientä toimistoaan ajatellen kuumeisesti mitä kaikkea voisikaan tapahtua. Hän ei päässyt eroon ahdistavasta tunteesta sisällään, ajatuksesta, että hänessä saattoi olla jokin vika jota hän ei itse havaitse. Hänestä tuntui että hänen aikansa oli jollain tavalla loppumassa, ja jokin uusi aika oli aivan nenän edessä.
Hän ei ollut lotonnut.
Aivan pakon sanelemana, Arthur pysähtyi naispuoleisen hymyn eteen käytävällä ja toivotti hänelle hyvää huomenta. Arthur tiesi että hänestä pidettiin hänen työpaikallaan, olihan hän projektivastaava ja omasi siten ammatillista autoritäärisyyttä.
Kaikesta tästä huolimatta Arthur kävi syömässä silloin kun muut olivat jo syöneet, tai lähti kun muut syömään vasta tulivat. Hän muisti aina antaa syömääntuleville vinkkejä siitä mitä kannatti syödä ja mitä ei, mikä oli paistettu oikein ja mikä pohjaan. Omasta mielestään hänellä oli hyvä maku. Ja siihen myös muut tiettävästi maiskutellen yhtyivät.
- Kauhistus miten sumuinen aamu tänään oli, nainen sanoi ja jatkoi: Sinulla on niin lyhyt tuo työmatka että minun tekisi mieleni ihan kutsua sinut iltateelle.
Nainen hihitti ja tönäisi Arthuria keveästi olkavarteen. Arthur punastui. Ja se oli naisesta aivan tavattoman söpöä.
- Sinun kuule Arttu pitäisi lähteä ulos bailuttamaan ja tekemään hankeen enkuleita. Eihän sellainen nyt sovi että tuollainen miehenköriläs istuu mieluummin toimistossaan ja vatvoo kaikkien muiden tylsiä eläkeongelmia. Elää pitää ja rallatella eläessään. Tavata uusia ihmisiä ja matkustella ja rakastua ja kiukuta. Sinä kuvittelet olevasi aivan liian tavallinen. Ja minusta kun et sitä ollenkaan ole.
Arthur puristi yhä naurettavammaksi muuttunutta salkkuaan vasten rintaansa ja hikoili. Hän irvisteli kummallista hymyään, hymyä joka muistutti katolta vauhdilla tippuvan lumen ääntä.
Käytävälle törmäsi toinenkin nainen. Ja he ratkoivat Arthurin sielunelämän kiemuroita joka kantilta ilman häivääkään säälistä.
Miten Arthur olisikaan voinut kertoa heille häntä aamuisin töihin seuraavasta agenttiparista. Arthur vapisi. Salakuunneltiinko häntä? Pyörittihän hän valtavia, kaikkia koskettavia arkaluontoisia asioita päivittäin koneellaan. Ehkä hän joutuisi kohta kiristyksen kohteeksi. Ehkä hänet kidnapattaisiin ja vietäisiin johonkin satamaan, johonkin kamaluuten ja sidottaisiin tuoliin. Sitten häneen pumpattaisiin jotain myrkkyä joka tekisi hänestä narunuken joka puhuisi kaiken salaiseksi luokitellun tiedon vierasmaalaisten agenttien nauhuriin.
- Kröhm... Arthur yskäisi, ja naiset vain jatkoivat papatustaan.
Kamalasti irvistellen ja anteeksi pyydellen Arthur vetäytyi väkisin naisten ylitsevuotavasta elämäntaidontarjonnasta pois, ja kiiruhti ruumiista irronnut vapaudentunne sisällään kohti omaa toimistoaan ja sulki sen oven perässään niin hyvin kiinni kuin se suinkin vain oli mahdollista.
Huoneessa oli kirjoituspöytä - siisti, pöytäpuhelin ja jalkalamppu. Maisema ikkunan takana oli kuin Mika Waltarin Komisario Palmusta: Nikolain kirkko ja Senaatintori. Sinne Arthur ryntäsi, ikkunaan, katseli seinänvierustalta näkyisikö mustapukuisia seuraajia torilla.
Mutta? ei. Mitään ei näkynyt. Muutama japanilainen turisti kameroineen, suuteleva nuoripari patsaanjuurella, lököttävä taksikuski Mersussaan päivän aamuisine lehtineen.
Pöydällään Arthur huomasi kirjekuoren. Se oli virallisenoloinen ruskea ja leimattu punaisella leimalla jossa luki: "Rangaistusministeriö". Arthur kavahti. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn kun hän luki edelleen kuoren päällystä: " Ainoastaan vastaanottajalle henkilökohtaisesti". Arthurin olemus tärisi. Hän oli heittää kirjeen kädestään, mutta se ei irronnut hänen otteestaan. Hän huitoi ja vatkasi kättään, mutta kuori pysyi hänen sormissaan kiinni kuin se olisi ollut siihen liimattu.
Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä mikä hänen rikoksensa oli. Mutta kuoren sisältö oli siihen vastaus - sisältö, jota Arthur ei kyennyt sillä hetkellä edes ajattelemaan.
" Asianosainen: Arthur Pool.
Asia: Rangaistuksen täytäntöönpano.
Ministeriömme keräämien tietojen mukaan, syytetty Arthur Pool tuomitaan ennalta määrättömään rangaistukseen ennalta määrättömistä syistä.
Asianosaista tullaan kuulemaan yhden (1) kerran ministeriön (Vaakakatu 10) kuulustelutiloissa tänään (klo 08.30).
Kuulemisen jälkeen tuomittu lähetetään kärsimään rangaistusta ennalta määrätyistä syistä ennalta määrättyyn kohteeseen.
Tuomiosta ei ole valitusoikeutta.
Tuomitun kuulusteluuntulemisen estyneisyys ei estä tuomitun kuulusteluuntuloa."
Arthur vajosi tuoliinsa, katsoi kelloaan, se oli kaksikymmentäviisi yli kahdeksan. Hänellä oli vapautta jäljellä viisi minuuttia.
Mitä tekee ihminen jolla on vapautta jäljellä viisi minuuttia? Puolustautuu!
Kuumeisesti Arthur aukoi laatikostoja ja heitteli ympärilleen koko luurankokaappinsa. Asiakirja toisensa jälkeen lensi kaaressa toimiston lattialle ja mappi mapin perään ulos ikkunasta. Oli kiire. Oli koottava pätevä aineisto syytöksiä vastaan, tukemaan hänen puhdasta omaatuntoaan ja ....
Silloin Arthur jähmetyi aloilleen.
Oliko hänen omatuntonsa puhdas?
Ei!
Ei se ollut! Hän tiesi sen, mutta ei osannut määritellä mitään yksityiskohtia siitä - mitään konkreettista. Hän musertui. Hän ei tiennyt mikä hänessä oli huonoa ja mikä hyvää. Hän oli aivan eksyksissä. Ja samassa hetkessä ovi avautui ja sisään astui kaksi mustapukuista miestä; agentit.
Toinen agenteista otti Arthurin kannettavan kainaloonsa, toinen Arthurin. Arthur kirosi typeryyttään.
Tietokoneen hän oli unohtanut aivan kokonaan. Siellähän oli kaikki mahdollinen ja mahdotonkin. Hän oli ansainnut tuomionsa. Eihän tällainen kyvyttömyys tuhota arkaluontoisia asioita ollut juuri mistään kotoisin. Tällaiseen älyn puutteeseen sortuvat vain ne joilla ei ole mitään käsitystä yleistilanteesta. Ei kykyä olla sitä mitä he esittävät olevansa.
Kaikki hänen työtoverinsa katsoivat suu auki Arthurin uloskantoa pitkin virastotalon käytäviä. Arthur hymyili yhä - sitä samaa hymyä jota hän on projektipäällikkönä hymyillyt niin usein niin monelle; hymyä joka tuntuu puremiselta.
Arthur työnnettiin autoon. Auto katosi liikenteeseen.
Tasan kahden tunnin kuulemisen jälkeen Arthur nähtiin suuren kallion päällä haalareissa kiertämässä muttereita kiinni valtavaan maailmanpyörään. Ja jos oikein tarkkaan katsottiin, niin Arthurin hymystä puuttui purenta - niin kammottavasti ne kalisivat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.