Kukaan tässä maailmassa ei tunne minua. Ei kokonaan. Minulla on salaisuuksia jokaiselta ihmiseltä lähelläni.
Ystäväni eivät tiedä, minkälaisia ajatuksia päässäni liikkuu, kun he keskustelevat jälleen kerran lapsistaan, ihanista perheidylleistään. He eivät tiedä, että mietin näiden keskustelujen ajan yleensä jotain aivan muuta vain nyökäten välillä, kun ajattelen keskustelun sitä vaativan.
Vanhemmillani ei ole minkäänlaista kuvaa siitä, minkälaisen hurjan nuoruuden heidän kiltti, tiukan kristillisen kasvatuksen saanut tyttärensä onkaan viettänyt. Kuinka monta miestä kierrättänyt, kuinka monesti sammunut vieraaseen paikkaan. He eivät tiedä myöskään, kuinka tyhjää ja raskasta elämää heidän tyttärensä elää tänä päivänä. Kuinka lähtee perjantai-iltana huutojen saattelemana kodistaan ja palaa vasta saatuaan jonkinlaisen täyttymyksen. Täyttymyksen, joka kuitenkin muuttuu viimeistään arjen koittaessa jälleen yhä suuremmaksi tyhjyydeksi. He eivät tiedä, kuinka ontto kuori heidän armas, fiksu ja kaunis tyttärensä voikaan olla.
Rakas mieheni ei tiedä sitä kaikista suurinta salaisuutta. Sitä mitä tapahtui sinä sateisena syksyisenä yönä, kun vasta aamunkoitteessa palasin reissultani kotiin. En kertonut, mistä olen tulossa. Eikä hän kysynyt. Sen jälkeen ei kysymyksiä ole esitetty enää puolin eikä toisin. On vain syytöksiä, huutoja, raskaita sivalluksia. On kaksi rikkinäistä ihmistä, jotka eivät enää voi käsittää, kuinka kauaksi toisesta voikaan ajautua.
Aikoinaan tavatessani mieheni en voinut käsittää suurta onneani. Hän tuli kuin tulva tai raju pyörremyrsky vieden mukanaan kaiken entisen ja jättäen minut eteensä seisomaan paljaana, riisuttuna, valmiina aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hän antoi minulle uuden identiteetin ja kasvatti minusta ihmisen, joka olin aina salaa tahtonut olla. Kiltti, kunnollinen tyttö. Tyttöystävä, joka esiteltiin ylpeänä vanhemmille ja lopulta vaimo, joka hoiti kodin ja miehensä, kuten vaimon kuuluukin. Minun suurin unelmani, onnellinen perhe, se oli hän.
Meidän elämämme oli kai täydellistä. Tai ainakin se siltä näyttää nyt, kun sitä katsoo täältä toisesta ääripäästä. Täältä, missä kaikki on mennyt pieleen eikä onnea ole elämässämme näkynyt enää vuosiin. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä se hetki, jolloin kaikki kääntyi väärään suuntaan. Hetki jonka jälkeen mitään ei enää ollut pelastettavissa. Mieheni muisti tapahtumien jälkeen kerran, ehkä kahdestikin sanoa, ettei mikään minun vikaani ole. Meidän kohtalomme oli vaan tämä. Silti en voinut estää syyllisyyden painon laskeutumista rintani päälle. Siihen se laskeutui ja sieltä sen voi löytää edelleen. Tunnen sen painon joka hetki. Ja niin miehenikin minulle katkeroitui, vaikka ei minua syyttänytkään. Niin vain kävi.
Minun mieheni suurin unelma oli saattaa maailmaan omia jälkeläisiään. Jo varhaisista seurusteluajoista hän teki sen minulle selväksi. Lapsia, lapsia ja vielä lisää lapsia. Miehelleni halusin tämän suoda, vaikken itse ollutkaan täysin varma ajatuksesta suurperheestä. Niinpä annoin ajan kulua. Kunnes mieheni alkoi ihmettelemään, ensin hiljaa itsekseen, sen jälkeen ääneen minulle. Jotain täytyy olla vialla.
Muistan seisoneeni lääkäriaseman kuluneilla betoniportailla pitkään. Muistan ihmiset, jotka minut ohittivat hieman kulmain alta vihjaavasti vilkuillen. Muistan kuumat kyyneleet. Ja viimein muistan, kuinka kohtasin mieheni sillä hetkellä. Epäuskoisena hän istui keittiön pöydän reunalle ja haroi parransänkeään. Eikä sanonut sanaakaan. Emme kai koskaan kunnolla keskustellut asiasta. Se vain sivuutettiin, lakaistiin maton alle ja yritettiin leikkiä ettei sitä ollut olemassakaan. Minä vein häneltä hänen suurimman unelmansa, hän kosti ja vei minulta omani.
Mies alkoi luisumaan kauemmaksi ja kauemmaksi. Pian näin hänet enää pienenä pisteenä kaukaisuudessa. Vaikka hän makasi öisin vieressäni, olisi hän voinut yhtä hyvin olla toisessa maailmankaikkeudessa. Tiedän, että mielessään hän kävi asioita läpi kertoja varmasti tuhansia. Mutta sitä en tiedä, mihin ratkaisuun hän ajatuksissaan pääsi. Vai pääsikö mihinkään. Minä olin ainakin jäänyt jumiin omaan syyllisyyteeni. Vaalin ja hellin painoa rintani päällä kuin lasta, jota en koskaan voinut saada. Siitä tuli minun pienokaiseni, jota lähdin hiljalleen kasvattamaan. Josta lähdin hiljalleen kasvattamaan hirviötä.
Ystäväni eivät tiedä, minkälaisia ajatuksia päässäni liikkuu, kun he keskustelevat jälleen kerran lapsistaan, ihanista perheidylleistään. He eivät tiedä, että mietin näiden keskustelujen ajan yleensä jotain aivan muuta vain nyökäten välillä, kun ajattelen keskustelun sitä vaativan.
Vanhemmillani ei ole minkäänlaista kuvaa siitä, minkälaisen hurjan nuoruuden heidän kiltti, tiukan kristillisen kasvatuksen saanut tyttärensä onkaan viettänyt. Kuinka monta miestä kierrättänyt, kuinka monesti sammunut vieraaseen paikkaan. He eivät tiedä myöskään, kuinka tyhjää ja raskasta elämää heidän tyttärensä elää tänä päivänä. Kuinka lähtee perjantai-iltana huutojen saattelemana kodistaan ja palaa vasta saatuaan jonkinlaisen täyttymyksen. Täyttymyksen, joka kuitenkin muuttuu viimeistään arjen koittaessa jälleen yhä suuremmaksi tyhjyydeksi. He eivät tiedä, kuinka ontto kuori heidän armas, fiksu ja kaunis tyttärensä voikaan olla.
Rakas mieheni ei tiedä sitä kaikista suurinta salaisuutta. Sitä mitä tapahtui sinä sateisena syksyisenä yönä, kun vasta aamunkoitteessa palasin reissultani kotiin. En kertonut, mistä olen tulossa. Eikä hän kysynyt. Sen jälkeen ei kysymyksiä ole esitetty enää puolin eikä toisin. On vain syytöksiä, huutoja, raskaita sivalluksia. On kaksi rikkinäistä ihmistä, jotka eivät enää voi käsittää, kuinka kauaksi toisesta voikaan ajautua.
Aikoinaan tavatessani mieheni en voinut käsittää suurta onneani. Hän tuli kuin tulva tai raju pyörremyrsky vieden mukanaan kaiken entisen ja jättäen minut eteensä seisomaan paljaana, riisuttuna, valmiina aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hän antoi minulle uuden identiteetin ja kasvatti minusta ihmisen, joka olin aina salaa tahtonut olla. Kiltti, kunnollinen tyttö. Tyttöystävä, joka esiteltiin ylpeänä vanhemmille ja lopulta vaimo, joka hoiti kodin ja miehensä, kuten vaimon kuuluukin. Minun suurin unelmani, onnellinen perhe, se oli hän.
Meidän elämämme oli kai täydellistä. Tai ainakin se siltä näyttää nyt, kun sitä katsoo täältä toisesta ääripäästä. Täältä, missä kaikki on mennyt pieleen eikä onnea ole elämässämme näkynyt enää vuosiin. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä se hetki, jolloin kaikki kääntyi väärään suuntaan. Hetki jonka jälkeen mitään ei enää ollut pelastettavissa. Mieheni muisti tapahtumien jälkeen kerran, ehkä kahdestikin sanoa, ettei mikään minun vikaani ole. Meidän kohtalomme oli vaan tämä. Silti en voinut estää syyllisyyden painon laskeutumista rintani päälle. Siihen se laskeutui ja sieltä sen voi löytää edelleen. Tunnen sen painon joka hetki. Ja niin miehenikin minulle katkeroitui, vaikka ei minua syyttänytkään. Niin vain kävi.
Minun mieheni suurin unelma oli saattaa maailmaan omia jälkeläisiään. Jo varhaisista seurusteluajoista hän teki sen minulle selväksi. Lapsia, lapsia ja vielä lisää lapsia. Miehelleni halusin tämän suoda, vaikken itse ollutkaan täysin varma ajatuksesta suurperheestä. Niinpä annoin ajan kulua. Kunnes mieheni alkoi ihmettelemään, ensin hiljaa itsekseen, sen jälkeen ääneen minulle. Jotain täytyy olla vialla.
Muistan seisoneeni lääkäriaseman kuluneilla betoniportailla pitkään. Muistan ihmiset, jotka minut ohittivat hieman kulmain alta vihjaavasti vilkuillen. Muistan kuumat kyyneleet. Ja viimein muistan, kuinka kohtasin mieheni sillä hetkellä. Epäuskoisena hän istui keittiön pöydän reunalle ja haroi parransänkeään. Eikä sanonut sanaakaan. Emme kai koskaan kunnolla keskustellut asiasta. Se vain sivuutettiin, lakaistiin maton alle ja yritettiin leikkiä ettei sitä ollut olemassakaan. Minä vein häneltä hänen suurimman unelmansa, hän kosti ja vei minulta omani.
Mies alkoi luisumaan kauemmaksi ja kauemmaksi. Pian näin hänet enää pienenä pisteenä kaukaisuudessa. Vaikka hän makasi öisin vieressäni, olisi hän voinut yhtä hyvin olla toisessa maailmankaikkeudessa. Tiedän, että mielessään hän kävi asioita läpi kertoja varmasti tuhansia. Mutta sitä en tiedä, mihin ratkaisuun hän ajatuksissaan pääsi. Vai pääsikö mihinkään. Minä olin ainakin jäänyt jumiin omaan syyllisyyteeni. Vaalin ja hellin painoa rintani päällä kuin lasta, jota en koskaan voinut saada. Siitä tuli minun pienokaiseni, jota lähdin hiljalleen kasvattamaan. Josta lähdin hiljalleen kasvattamaan hirviötä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.