lehmien vieminen metsälaitumelle
lapsuusmuisto ( hyvä)
minulla oli
17797
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
juttelivat ja nauroivat keskenään.Sain nukkua aina äidin vieressä.
tuli mielikuva matkasta mökille.
Menimme yleensä junalla ja asemalta oli kävelymatkaa 5km. Ei silloin autoja ollut, eikä pirssiä kannattanut käyttää.
Niinpä isäni kantoi minut selässään melkein koko tuon matkan. Siinä nukuttikin niin mukavasti. Isä taisi olla silloin vielä aika voimakas.
Tuo muisto lämmittää mieltä vielä näin vanhanakin.
Sukulaisvierailut talvisaikaan ovat jääneet mieleen lämpiminä kokemuksina. Isoon kirkkorekeen mahtui iso perhe, lapsia jopa viisi mutta isot veljet seisoivat kannaksilla. Minun lisäkseni meitä villasaaliin kiedottuja nyyttejä olivat nuoremmat kaksoset. Kahteen tätilään oli alle 3 km matkat. Toiseen suuntaan metsäinen tie, kaartuvat lumiset puut koko matkan. Järven taakse lähdettiin vauhdilla, kun hevonen halusi aluksi juosta 1½ km jäätien.
Perillä kohtasimme lämpöä ja ystävyyttä. Muistan talojen koirat ja kissat ja tietenkin serkut, joihin sukulaisuus pelaa yhä. Isojen tupien pitkät, iloiset matot ja takkatulet ovat mielessä. Pimeällä palatessa lapset jo nukahtivat nyytteihinsä kunnes kotipihassa havahduttiin.
Sukulaisten ja naapurien vastavierailut kotiini olivat aina lapsillekin kohokohta. Huvittavaa oli, kun naapurin jäyhä isäntä osallistui leikkimään "ystävää" koko joukon kanssa. Lapset näkivät hänet aivan uudella tavalla.
Sulla on kertojan lahjoja.
Olin varmaan alle nelivuotias, asuimme silloin maatilalla saaressa. Oli aurinkoinen kesäpäivä, kaislat olivat jo kellastuneita, ilmeisesti elokuuta. Olin mereen vievällä rantakalliolla, vaaleanpunaisessa pyhämekossa. Lahdella kävi hienoinen tuulenvire ja aallot liplattelivat rantakalliota vasten. Menin lähemmäs ja lähemmäs rantaa kunnes vesi kosketti varpaitani. Kallio oli märkä ja liukas, ennekuin huomasinkaan, olin vedessä. Ranta oli matala, vettä ehkä parikymmentä senttiä, mutta siellä istuin ja kiljuin. Isä ryntäsi apuun ja minulle vaihdettiin kuivat vaatteet ja pääsin takaisin ulos. Jostain käsittämättömästä syystä toistin tämän operaation, ja hetken päästä olin taas meressä vaatteet märkänä. Loppupäivän vietinkin sitten sisällä.
Muistan vieläkin meren ja auringon lämmittämän kallion tuoksun, aaltojen liplatuksen rantaa vasten, lokkien äänet, vieressäni kohoavan kaislikon kuin metsän, pienen tytön silmillä nähtynä ja seesteisen pyhäpäivän tunnelman. Ihmisen mieli on ihmeellinen, sinne tallentuu ikuisiksi ajoiksi asioita joilla tapahtumahetkellä ei tunnu olevan sen kummempaa merkitystä.
Tosi hyvin kerrottu.
kuin nimimerkillä Kesä muisto, on minullakin.
olin silloin noin kahdeksan vuotias. Olimme evakossa
Keski-Suomessa. Lämpiminä sunnuntai aamuina menimme isän kanssa ongelle Keiteleen rannalle. Istuimme laiturin nokalla, oli aivan tyyntä ja hiljaista.
Proomu lipui ohi vetäen tukki lauttaa. Tervattu laituri tuoksui. Se ihana kesäaamun rauha on jäänyt pysyvästi mieleeni. Aina kun jossain tuoksuu terva, se tuo mieleeni nämä pyhä aamut.
Minun kesäni kohokohta oli päästä pariksi viikoksi tädin luokse kesällä. Hän oli räätäli ja asui punaisessa mökissä hellahuoneessa. Mökin toisessa päässä asui ompelija. Hänellä oli kamarikin.
Mökki oli kaukana muista taloista suuren metsän reunassa, peltojen takana. Mökin pihapiiri oli aidattu. Siinä oli pari omenapuuta, marjapensaita ja mansikkamaa. Pihalla oli paljon monivuotisia kukkia. Minusta ihanimpia olivat särkynyt sydän ja isot tulipunaiset valmut (unikot). Piha oli tasainen kalliopiha, jossa oli hyvä paljain jaloin tepastella.
Mökin lähellä oli metsälampi, jossa kasvoi ulpukoita. Hain sieltä kukille kasteluvettä. Mielipuuhiani oli klapien pinoaminen puuvajan seinustalle. Vieläkin saan sen kuivien puiden tuoksun nenääni.
Tätini järjesti minulle koko ajan jotain kivaa tekemistä ja kohokohta oli saada mennä noukkimaan vadillinen puutarhamansikoita syötäväksi. Vielä tuli mieleen see teeruusu, joka oli tädin keittiön pöydällä. Siinä oli ihanat vaaleanpunaiset isot kukat ja takana valkoiset pitsiverhot, joiden läpi auringon säteet siivilöityivät. Me oltiin ihan kahden ja täti puhui kanssani paljon ja opetti monia asioita.
Joskul iltaisin kuitenkin ennen nukkumaan
Anteeksi lähetin liian aikaisin.
....niin joskus iltaisin itkeä tirautin ennen unen tuloa koti-ikävääni. Oli isää ja äitiä ikävä.
Kaunis muisto
Mukulakivikatu Oulussa 1940-luvun alkupuolella. Minä äidin polkupyörän tankoon kiinnitetyssä lastenistuimessa. Veli kyydissä isän pyörän tarakalla. Kivien "mölökkyyttäessä" ajopelejä ääni värisee, kun huudamme yhteen ääneen: "ÖöÖ-öÖö-öÖÖ-öÖö..."
Eipä tule penkoenkaan mieleen, hyviä!
mummun kanssa uimassa käyminen läheisellä järvellä.Meillä oli saippua puun oksan haarassa odottamassa,tullessa noukimme metsämansikoita ojan varrelta.
Tuulee aina mieleen Joulun alla.
Äitini"merimies"minä sotapakolaisena,tädin hoivissa.
Äidin lähettämä Joulupaketti jos mikä,herätti kiinnostusta?
Olimme avanneet ne vähäiset lahjamme,joita pulaaikaan saimme.Viimeisenä ruskea paperipussi jota kohtaan kukaan ei tuntenut kiinnostusta.
Avasimme kuitenkin,kauniinvärisiä sipuleita;Jopa oli tuvassa ihmetys suuri.Arvailimme mitä mahtavat olla?Maistelimme,haistelimme ja kun ei käyttoohjetta ollut mukana,kyllästyimme ja heitimme roskiin
Iso-äitini Helsinginmatka paljasti meille karun
totuuden.
Äitini laiva oli saapunut Suomeen,ja silloin selvisi sen paperipussin sisällön tarkoitus.
Olihan siinä sivistyneillä sukulaisilla hauskaa,kun kuulivat mitä me "maalaistollot" olimme taas tehneet.
Onneksi eivät olleet myrkyllisiä,käsi vain itsetunto,ei vatsa.
Uimarantaan oli aika pitkä matka. Kuljimme tietysti "oikotietä" kiviaidan päällä, ja molemmin puolin lainehti pelto. Matkan varrella oli aho, jossa kasvoi ainoastaan valkoisia kissankelloja. Niitä oli vaikka kuinka paljon. Matkan varrella oli myös mutalammikko, joja aina ohitettiin kiiruusti, koska siinä kuulemma oli iilimatoja. :)
Uimaranta oli pitkä, ja siinä oli monenlaisia osuuksia. Oli hiekkaranta, oli kallioranta ja oli alue, jossa oli tukkilauttoja. Vastapäätä oli saari, johon usein uitiin tai käveltiin tukkipuomia pitkin.
Hiekkaranta oli loiva. Kahlattiin pitkälle ja huudettiin loru: "Yks, kaks kolme. Istu isän polveen. Äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan", ja sitten sukellettiin. Naapurin lapset kehittivät loruun jatkon: "Sinne se meni ja kuoli."
Oli myös kaksi muuta uimarantaa. Ne olivat kaukana, ja niille mentiin polkupyörillä. Toinen niistä oli tunnettu hevospaarmoistaan. Ne olivat hyvin suuria (4-5 cm:n mittaisia) paarmoja, jotka plätkähtivät yhtäkkiä iholle. Ne ehti aina läiskäistä pois, ennen kuin ne oikein ehtivät purra.
Kaikkein "hienointa" oli käydä uimassa laivasatamassa. Siellä oli todella syvää vettä. Laivat pääsivät laituriin asti. Laiturilla oli kolmikerroksinen hyppytorni. - Kun ensimmäisen kerran olin uskaltanut hypätä veteen korkeimmalta tasolta, niin siihen tuli suorastaan riippuvuus. Eräänä vuonna kävin marraskuuhun asti joka päivä hyppäämässä tornista. Olin syksyllä ainoa uimari, joka siellä kävi, ja minun oli lopetettava siltä syksyltä ihan turvallisuuden takia. Aloin ajatella, että, jos jotakin sattuu, niin kukaan ei ole auttamassa, ja laiturikin oli ainakin kolmen metrin korkuinen.
Meren matalassa rannassa oli runsaasti jouhimatoja. En ole koskaan myöhemmin nähnyt niitä. - En tiedä, miten hyvin jouhimadot tunnetaan, mutta me lapset pidimme niitä kovin sympaattisina elukoina.
Ne ovat tasapaksuja, mustia, n. 20 cm pitkiä ja 2-3 mm. paksuja olioita, jotka lilluvat vedessä. Ne ovat kuin karhunlagan pätkiä. Niistä ei osaa sanoa, mikä on pää ja mikä häntä. En tiedä, mitä ne syövät. Missään tapauksessa ne eivät ole vaarallisia. Eivät edes tytöt inhonneet niitä.
Ihan tuli hyvä mieli.