mä en keksiny enää muuta keinoa kun kirjoittaa tänne, koska täällä käy paljon nuoria, joten kiitos jos joku jaksaa lukea tämän.
mä alotin yläasteen yhdessä mun bestiksen kanssa. me päästiin vihdoinkin meidän kyläkoulusta "isoon" kouluun. siellä on tietenkin isompia porukoita ja monet asuu lähempänä kaupunkia. mun bestis alko hakeutua aika pian niiden seuraan ja vähän ajan päästä sitä ei enää kiinnostanu meidän jutut ja mä tiesin että se haluaa niihin porukoihin.
joululoman jälkeen se ei enää tullu edes samalla bussilla kouluun mun kanssa. välituntisin se oli vaan siinä porukassa. se alko käyttäytyä ja pukeutua eri tavalla. tätä ei oo todellakaan helppo kertoa, koska en oo kertonu kenellekään. mut kerran kun lähdin kotiin mä kävelin sen porukan ohi ja mun entinen bestis sano jotain tosi ilkeetä ja ne muut nauro siihen. mä oon siitä lähtien vältelly niitä.
en todellakaan halua siihen porukkaan. silti haluaisin saada kavereita. mut musta on tullu joku musta lammas, eikä kukaan koulussa halua olla mun kanssa. mut ennen kaikkea mä haluaisin saada ystäväni takaisin. mä vaan mietin mikä mussa on vialla. oon itseni mielestä tosi ruma ja tiedän sen. enkä mä puhu samoista asioista kun muut. ketään ei kiinnosta mun tyhmät jutut. mä inhoon itseäni ja kun katson peilistä mä näen ällöttävän läskin typeryksen. mä ymmärrän miks kukaan ei halua olla mun kanssa. oon ihan erillainen kun kaikki muut.
siksi mä aloitin pari kuukautta sitten viiltelyn. ensin mä vaan kokeilin koska olin kuullu että se helpottaa. ei se kyllä helpottanu mut mulle tuli parempi olo kun mä näin arvet mun läskeissä käsissä. vähän ajan päästä mä aloin viiltää veitsellä ihan kunnolla. verta tuli niin paljon, että kättä poltti vielä kun mä menin nukkumaan. ja se tavallaan alko tuntua hyvältä. nykyään mä viiltelen eniten sellaisella mekaanisella purkinavaajalla. mun ihosta lähtee välillä pieniä paloja. teen sitä myös paksulla lasinpalaslla, jolloin arvista tulee syvempiä ja rumempia. ja tätä kaikkea inhoan ihan hirveästi. mut en pysty lopettamaan. mun kädet on ihan hirveän näköiset ja aina pitää käyttää pitkähihaisia. onneksi koulussa ei oo nyt liikuntaa. välillä oon harkinnu ranteiden auki viiltämistä, mut jokin on estäny mua.
en pysty puhumaan kenellekkään. äiti luulee että mä oon koulussa niissä porukoissa. eikä maalla oo mitään nuorisokeskuksia. oon ihan hukassa. mä vaan inhoan itseäni niin paljon.
kiitos jos joku jaksoi lukea. onko kenelläkään mitään ehdotusta mitä pitäis tehdä tai samanlaisia kokemuksia?
mä alotin yläasteen yhdessä mun bestiksen kanssa. me päästiin vihdoinkin meidän kyläkoulusta "isoon" kouluun. siellä on tietenkin isompia porukoita ja monet asuu lähempänä kaupunkia. mun bestis alko hakeutua aika pian niiden seuraan ja vähän ajan päästä sitä ei enää kiinnostanu meidän jutut ja mä tiesin että se haluaa niihin porukoihin.
joululoman jälkeen se ei enää tullu edes samalla bussilla kouluun mun kanssa. välituntisin se oli vaan siinä porukassa. se alko käyttäytyä ja pukeutua eri tavalla. tätä ei oo todellakaan helppo kertoa, koska en oo kertonu kenellekään. mut kerran kun lähdin kotiin mä kävelin sen porukan ohi ja mun entinen bestis sano jotain tosi ilkeetä ja ne muut nauro siihen. mä oon siitä lähtien vältelly niitä.
en todellakaan halua siihen porukkaan. silti haluaisin saada kavereita. mut musta on tullu joku musta lammas, eikä kukaan koulussa halua olla mun kanssa. mut ennen kaikkea mä haluaisin saada ystäväni takaisin. mä vaan mietin mikä mussa on vialla. oon itseni mielestä tosi ruma ja tiedän sen. enkä mä puhu samoista asioista kun muut. ketään ei kiinnosta mun tyhmät jutut. mä inhoon itseäni ja kun katson peilistä mä näen ällöttävän läskin typeryksen. mä ymmärrän miks kukaan ei halua olla mun kanssa. oon ihan erillainen kun kaikki muut.
siksi mä aloitin pari kuukautta sitten viiltelyn. ensin mä vaan kokeilin koska olin kuullu että se helpottaa. ei se kyllä helpottanu mut mulle tuli parempi olo kun mä näin arvet mun läskeissä käsissä. vähän ajan päästä mä aloin viiltää veitsellä ihan kunnolla. verta tuli niin paljon, että kättä poltti vielä kun mä menin nukkumaan. ja se tavallaan alko tuntua hyvältä. nykyään mä viiltelen eniten sellaisella mekaanisella purkinavaajalla. mun ihosta lähtee välillä pieniä paloja. teen sitä myös paksulla lasinpalaslla, jolloin arvista tulee syvempiä ja rumempia. ja tätä kaikkea inhoan ihan hirveästi. mut en pysty lopettamaan. mun kädet on ihan hirveän näköiset ja aina pitää käyttää pitkähihaisia. onneksi koulussa ei oo nyt liikuntaa. välillä oon harkinnu ranteiden auki viiltämistä, mut jokin on estäny mua.
en pysty puhumaan kenellekkään. äiti luulee että mä oon koulussa niissä porukoissa. eikä maalla oo mitään nuorisokeskuksia. oon ihan hukassa. mä vaan inhoan itseäni niin paljon.
kiitos jos joku jaksoi lukea. onko kenelläkään mitään ehdotusta mitä pitäis tehdä tai samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Puhu sun ex-bestikselle,jakerro kuinka pahalta tuntuu mennä ohi jos toinen puhuu pahaa.Jos ei auta,nii terveydenhoitaja on hyvä kaveri.Tai sitten sun äiti,en halua kuulostaa aikuiselta koska en oo,mutta mä en vois ajatellakkaa viiltelyä,mä pelkään sitä kipua.Tiedän miltä susta tuntuu,ihme et kukaa ei oo vastannu tähän.
Toi kuulostaa jo vakavalta,joten PUHU!!!
En tiiä susta mitää tai en tiiä missä asut,mä asun Kotkassa,mutta jos sä kerrot,mä toivotan onnea!En voi olla kuin henkinen tuki,mutta jos tuntisin sut ja asuttais lähellä toisiaamme,olisin myös fyysinen tuki.Puhu!
Et saa olla yksin tunteidesi kanssa,mä ainakii olen sun "tukenas" teet mitä hyvänsä,mutta lopeta viiltely.Puhu!Jos haluat puhua kuuntelijan kanssa,laita tänne mese/meiliossass jos on.Mä kyllä kuuntelen!Onnea!
syö pääs
jos jollakin on oikeesti ongelmii ja yrittää hakee apuu tätä kauttaa niin ei sen kyl pitä susa häiritä ja jos häirittee niin älä lue näitä juttuja täälä hae kaltastas seuraa.
viiltely auttaa kokeilin itekkin ja mulle on käynyt samantapasesti kuin sulla
Tiedän suurin piirtein tuon tunteen mitä juuri tunnet ja se on aivan hirveätä. en itse viiltele ja muuta mutta silloin kun itsestäni tuntuu hirveältä ja pahalta ja tyhmältä ja muuta yritän kirjoittaa päiväkirjaa ja sinne kirjoitan tarkalleen miltä minusta tuntuu se helpottaa ainakin hetkeksi, aina. niin kannattaisi ainakin yrittää puhua sen ystäväsi kanssa sitten tilanne selviää ainakin siltä kannalta. olet ilmeisesti seiska luokalla, ja kerronpahan vain että itselläni oli seiskalla hyvin vähän ystäviä ja se olisi tuntunut hirveältä menettää nämäkin harvat ystävät mutta onnistuin sitten kahdeksannella ja yhdeksännellä saamaan paljon uusia ystäviä ja luulen että niin saat sinäkin sillä aina, AINA ,jos et ole täysin kusipää miltä sinä et muuten vaikuta, saat kyllä ystäviä jos kerran minäkin olen saanut vaikka olen tälläinen hiljainen hissukka joka asuu keskellä ei mitään. odotapahan vain kyllä niitä uusia ystäviä ilmestyy. yritä itsesi hitaasti vieroittaa viiltelystä että kun joskus tekeekin mieli viillellä niin jätäkin sillä kertaa väliin ja kun olet ensimmäisen kerran onnistunut jättämään sen väliin niin toinen kerta onkin jo sitten hiukan helpompaa, mutta oikeastaan mitä minä olen tuollaiseen sanomaan kun en itse viiltele mutta kokeilemallahan et mitään menetä. öh toivottavasti jostain neuvostani olisi edes jotain apua mutta siis jaksamista sinulle nyt ainakin toivottelen.
mä ite viiltelin yhteen aikaan "säännöllisesti.. se oli silloin mun tapa purkaa pahaa oloa pois.. se auttoi aina hetkeksi, kunnes paha olo yltyi ja mä en enää jaksanut..mulla oli muitakin ongelmia, sellaisia joiden takia mun elämä on pilalla eikä paluuta entiseen enään ole..toivon että sä tajuaisit hakea apua jo tässä vaiheessa.. mene vaikka kuraattorin luo puhumaan..se auttaa..ainakin vähän..itse sairastan nykyään vakavaa masennus oireista käytöshäiriöö..mun arkipäivään kuuluu viiltely, ja kamppailen joka ikinen päivä sitä vastaan että en viilteli.. ainakaa paljoa..tiedän tää ei tule olemaan helppoa, mut yritä..älä anna muiden puheiden pilata sun elämääs..taistele.. mulle voit mailata osotteeseen [email protected] jos haluat jutella aiheesta enemmän.. ://
Yritä luottaa johonkin turvalliselta tuntuvaan ihmiseen niin paljon, että saisit puhutuksi viiltelystä ja pahasta olostasi.
Eniten sua vois auttaa terkkari tai äiti/vanhemmat. Voisitko sä puhua heille mahdollisimman pian?
Luulen, että tiedän, miltä susta tuntuu. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa itsekin ja toi viiltely ja yksinäisyys on tuttua. Kaikkea muutakin mulla oli... nykyisin mä käyn psykologilla, ja se on auttanut mua paljon.
mä oon viilelly viimeset neljä vuotta... tiedän et sitä ei oo helppoo lopettaa mäki haluaisin mutta en pysty oon käyny psykologilla ja koulu kuraattorila juttelemassa mutta ei se tunnu auttavan asiaa...mutta voimia sulle!!!
Jos sinulla ei ole ketään kenelle puhua niin kirjoita,se helpottaa oloa suuresti. Ja LOPETA viiltely, voin sanoa omasta kokemuksesta että tulet katumaan sitä myöhemmin, itse olen viillellyt ja nyt kun asiat on kunnossa niin en voi tehdä joitakin juttuja koska ranteet ovat ruman näköiset. En usko että olet ruma vaikka tekstissäsi väität niin. Kaikki ovat omalla tavallaan kauniita,myös sinä. Kirjoita tuntemuksiasi,osta päiväkirja.. ja uskon että äitisi varmasti kuuntelisi jos uskaltaisit puhua hänelle.
mä olen kokenut ton saman, mutta oon jo päässyt eroon viiltelystä, ja se on ainoastaan mun poikaystävän ansiota. muuten olisin varmaan vieläkin siinä samassa pisteessä.
mun mielestä sun kannattais yrittää hankkia ystäviä muualta kuin koulusta. joitakin sellaisi ns. hyviä ihmisiä, kenelle voi puhua. mua se ainakin auttoi todella paljon että sai jollekkin purkaa tunteitaan, ja lopulta se puhuminen korvasi viiltelyn. mutta jos et löydä ystäviä niin onhan aina niitä ammatti -ihmisiä joille voi mennä puhumaan.
mä en yleensä vastaan tänne viesteihin, mutta nyt oli pakottava tarve vastata.
ensinnäkin, ikävää.. siis todella ikävää.
onko sulla sisaruksia? ystäviä, joille voisit kertoa?
ensinnäkin, ehotan, että jos oot huolissas siitä sun ystävästäs, jos rakastat sitä edelleen/pidät sitä tärkeänä, jos ikävöit sitä jne, ota siihen yhteyttä. tekstaa, mailaa, soita, kirjoita kirje, mitä vaan. älä mieti, mitä muut ajattelee, älä mieti, mitä seurauksia siitä on, mutta sun on pakko sanoa sille, että rakastat ja välität siitä, ja ettet ikinä unohda sitä, jos se on oikeesti niin.
toiseks, sä tarviit apua. jos sulla ei ole ketään, kelle puhuisit, mene terveydenhoitajalle. tiedän, kuulostaa niin helpolta, hyvähän se mun on sanoa, että "mene, kyllä sä uskallat", kun en tunne sua tai muuta vastaavaa, mutta sun elämä, sä kärsit. tai puhu sun äidille.
älä murehdi asioita yksin, koska saat niin saatanan kovan ja ikävän tuskan itelles, ettet jaksa enää mitään.
niin, puhun nyt kun tietäsinki jotain viiltelystä. no, jotain tiedän, mutten ole mikään asiantuntija. tiedän vain sen,millaista on, kun elämä ottaa liian suuren vallan mustaan. se on kamalaa. ihan kamalaa. ei sitä voi ymmärtää. en mäkään voi ymmärtää sua täysin, koska mä en elä sun tuskaa. mä en elä sun elämää, mä en koe samoja asioita kuin sä, vaikka ehkä tahtoisinkin. mä todella tahtoisin elää sunkin tuskaa, olla osa sitä. itkeä sun kyyneleitä, pitää niistä kiinni ja silti olla siinä, hyväksyä sut sellasena ku oot.
mä lupaan, että sä joku päivä rakastat itseäsi. että sä hyväksyt ittes sellasena ku sä oot, että muutki hyväksyy. kauneus lähtee sisältä.
älä anna ittes mennä yhtään alemmas.
hanki ystäviä. monet on sanonu täälläkin mese/mailiosoitteitaan. tottakai niille voit mailata/mesettää, mutta tiedän, ettei ne korvaa oikeita ystäviä.
mäkin tahtoisin kuulla susta vielä jotain.
ehkä sä et tahdo kuulla musta, ehkä. mutta. voit kertoa, jos haluat, voit laittaa maili/meseosottees tai mäkin voin laittaa jos ensin kerrot että jos tahdot.
mutta. äh.
mitäköhän tähän loppuun voisin selostaa.
voimia.
en osaa oikein muuta sanoa.
rukoile.
kirjoita.
itke, se oikeesti helpottaa.
älä tee mitään, lupaa.
voimia niin paljon.
muista et jeesus rakastaa sua niin paljon, et kuoli sun vuokses ristillä, et sä saisit elää. jeesus kuoli, jeesus kärsi, et se tietäs SUN tuskan.
ota jotain määränpäitä itelles, mieti, kohta on kesä.
mä oikeesti niin tahon sanoa tähän jotain lohduttavaa. et sä jaksat.
Älä luovuta
(säv. & san. Tommi Kalenius)
Suuren maailman tuulet houkuttelee kulkijaa,
niin helppoa olis ajan virtaan heittäytyä mukaan.
Mitä jäljellä on siitä, mitä meille annettiin?
Pahuus on kuin varkain päässyt ihmissydämiin.
Kiusausten vankinako täällä kuljetaan?
Salaisuuksien kahleissa emme opi luottamaan.
Houkutuksiin silmäsi ei väsy milloinkaan,
siksi jotain aidompaa sielusi haluaa.
Hän kyllä tietää, mitä elämä pitää sisällään -
mitä maailma tarjoaa ja mitä pitää itsellään.
Hän tuntee tiemme tään ja osoittaa määränpään,
Hän ei sua hylkää, eikä jätä sua pimeään.
Jaksathan veljeni vielä tätä tietä kulkea,
vaikka sulla on vaikeaa, älä silti luovuta.
Juuri heikkoudessa taivas täällä keskellämme on,
Hän kyllä tietää sen mitä elämä on.
Tällaisina aikoina kun ei opi luottamaan,
tiemme kulkee varjoissa ja vaikeuksissa maan.
Muista silloin Herramme ei jätä pimeään,
nosta pääsi jo näkyy määränpää.
Mistä näitä teini-itsesäälijöitä oikein tulee? GET A LIFE, GO OUT, FACE THE WORLD!
kaikkille niin helppoa ja itsestään selvyys, ei sitä yksin oikein haluu mennä minnekkään ja jos on huonu itsetunto EI PYSTY aloittamaan esim. mitään harrastusta se on melkein ylitsepääsemtöntä, ensin itsetunto ennenkuin mitään erikoista voi tehdä, onko omaa kokemusta? mulla on. en tietenkään voi puhua muiden puolesta mutta noin minä näen asian.
ai itsensä sääliöitä...hmmm... eikö sullakaan oo parempaatekemistä ku kiusata ihmisiä joilla menee huonosti niillä on varmasti joihan tarpeeksi paha olo ilman mitään herjauksia!!!
Osaan ennustaa...ennustan että kuolet 3-6 kuukauden päästä siihen että avaat vahingossa siinä viiltelyssä pääverisuonesi, kuolet verenhukkaan.
Hautajaisiisi tulee sukulaisten lisäksi vanhat ystäväsi jotka tulevat itkemään haudallesi siitä mitä he olivat tehneet sinulle. ON SÄÄLITTÄVÄÄ VILTÄÄ, KYLLÄ SIIHEN PAHAN OLON NUJERTAMISEEN ON MUITAKIN KEINOJA. ESIM. TUTUSTUMALLA UUSINI IHMISIIN, JOISTA VOI TULLA UUSIA YSTÄVIÄSI.
LOLOLOLOLOLOL
Mä muistan kun viiltelin itteäni joskus 4 vuotta sitten..luulin oikeasti että mulla oli asiat tosi huonosti ja olin masentunut.. en kertonut siitä kenellekään ja häpesin sitä mitä tein enkä kuitenkaan pystynyt lopettamaan sitä.. Olin myös kuullut että se helpottaisi oloa, vaikka vain pahensi sitä, koska inhosin itseäni kun arvet näkyi käsissä.
Kuitenkin kerran puoli tuttu ihminen huomasi kädessäni olevat arvet ja alkoi ärsyttävästi kyselemään niistä. Se tuntui tosi häpeälliseltä.. ja sen jälkeen huomasin, että kauniimaksi en tule viiltelemällä..itsetuntoni ei sillä nouse..
Nyt arpia tuskin näkee, vaikka lähempää tarkastellen ne ovat kohtalainen syvät.
Kuitenkin.. olen tyytyväinen elämääni nyt joten kuten ja onnellinen että lopetin sen ajoissa..
Ihan turhaan koskaan sitä edes aloitin..