Maailmankuvani muuttui vähitellen vuosia sitten. Minä muutuin, ja aloin hahmottaa itseäni ja ympäröivää uudella tapaa.
Elämäni on ainutlaatuisen hienoa. Olen nähnyt paljon vaivaa saadakseni sen, mitä elämääni nyt kuuluu. Vallitsevien yhteiskunnallisten arvojen mukaan tämä on ihanne-elämää: olemme terve, kaunis, hyvinmenestyvä, maanläheinen ja onnellinen perhe.
Olen erittäin kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulle on suotu. Mutta viime vuosien aikana minua on vaivannut omituinen suru. Se kumpuaa sisältäni ja on aina läsnä kaikessa mitä teen. Se on eräänlainen tunne etten ole kotona. Tunne siitä, että olen kuin henki kuoren sisällä, ja odotan vain aikaa kun voin vapautua. Tätä on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi, ehkä sitä ei tarvitsekaan, mutta olen varma yhdestä asiasta: tämä ei ole kyllästyneisyyttä tai tylsistyneisyyttä, jota täydellisen onnellinen elämä voisi aiheuttaa. Joka päivä ihmettelen, kuinka minua voi ympäröidä näin mahtavia ihmisiä ja ilmiöitä. Mutta suruni vain voimistuu.
Tietynlainen auringonvalo saa minut hetkeksi tuntemaan, että olen kotona. Kun niinä harvoina kertoina oikeanlaisen valon näen ja tunnen, hengitykseni salpaantuu ja minut täyttää ilo.
Onko muilla vastaavanlaisia tuntemuksia? Onko tämä vain jotain ihme höpinää?
Kaikki saavutukseni ovat alkaneet tuntua merkityksettömiltä, kaikki muut paitsi perheeni. Työskentelen menestyksekkäästi, mutta kaikki on merkityksetöntä. Olen kadottanut hymynikin.
Etsin vain valoani. Kotiani.
Elämäni on ainutlaatuisen hienoa. Olen nähnyt paljon vaivaa saadakseni sen, mitä elämääni nyt kuuluu. Vallitsevien yhteiskunnallisten arvojen mukaan tämä on ihanne-elämää: olemme terve, kaunis, hyvinmenestyvä, maanläheinen ja onnellinen perhe.
Olen erittäin kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulle on suotu. Mutta viime vuosien aikana minua on vaivannut omituinen suru. Se kumpuaa sisältäni ja on aina läsnä kaikessa mitä teen. Se on eräänlainen tunne etten ole kotona. Tunne siitä, että olen kuin henki kuoren sisällä, ja odotan vain aikaa kun voin vapautua. Tätä on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi, ehkä sitä ei tarvitsekaan, mutta olen varma yhdestä asiasta: tämä ei ole kyllästyneisyyttä tai tylsistyneisyyttä, jota täydellisen onnellinen elämä voisi aiheuttaa. Joka päivä ihmettelen, kuinka minua voi ympäröidä näin mahtavia ihmisiä ja ilmiöitä. Mutta suruni vain voimistuu.
Tietynlainen auringonvalo saa minut hetkeksi tuntemaan, että olen kotona. Kun niinä harvoina kertoina oikeanlaisen valon näen ja tunnen, hengitykseni salpaantuu ja minut täyttää ilo.
Onko muilla vastaavanlaisia tuntemuksia? Onko tämä vain jotain ihme höpinää?
Kaikki saavutukseni ovat alkaneet tuntua merkityksettömiltä, kaikki muut paitsi perheeni. Työskentelen menestyksekkäästi, mutta kaikki on merkityksetöntä. Olen kadottanut hymynikin.
Etsin vain valoani. Kotiani.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuttu tunne minullekin Tämä maailma ei ole oikea kotini, ja haluan täältä pois. Vanhempani pelkäävät, että olen suisidiaalinen ja haluavat minut hoitoon, mutta kyse ei ole itsetuhoisuudesta. Lähinnä vain siitä, että koen että olen jo nähnyt kaiken, kokenut kaiken eikä maailmalla oikeastaan ole enää mitään annettavaa.
Mutta ehkä sinulla olisi jotain annettavaa maailmalle? Maailmassa on niin paljon murhetta ja puutetta, että apua tarvitaan.
Ajattelin ensin olla vastaamatta vaikka kirjoituksesi oli yks yhteen sen kanssa mitä itse olisin voinut kirjoitta aikoinaan.
Mutta kun muumie kirjoitti antamisesta niin en voi olla kirjoittamatta omaa juttuani.
Minä kysyin "taivailta", Korkeimmalta tai ihan miten vain, mutta tosissaan että ei voine olla totta että olen jo täysin valmis ja silti vielä tallaan täällä maanpäällä. Pyysin että minulle avataan ovi kehittymiseen tai jokin elämäntehtävä tai otetaan pois.
No 2 ensimmäistä annettiin: sain oppia PALJON ja lisäksi olen toteuttanut itseni mielestä tärkeää elämäntehtävää saamalla antaa muille.
Muutama vuosi meni ennenkuin alkoi tapahtumaan näitä mukavia asioita(joskus vaikeimman kautta kylläkin. Minun oppimiseni tapahtui niiden myötä)
mutta katson, että sillä tavalla järjestettiin uutta "tietäni".
Tiedä onko tästä sinulle apua mutta näin se kävi minulle ja pääsin eroon surustani.
Tämän elämän jälkeen harkitsen haluanko vielä tänne tulla ;) mutta kuolen tyytyväisenä siitä että JOTAIN olen vienyt HIUKAN eteenpäin.
Sitä en sitten tiedä onko tässä tullut karmaakin taas lisää mutta silti olen tyytyväinen: joillakin oli niin vaikeata että jos he omastaan vähän paremmin selvisivät toimintani kautta niin ei kun toivon että minäkin sitten selviän omastani.Olenhan tässä jotain oppinutkin:)
Mielestäni olet oivaltanut/oivaltamassa ensimmäisen totuuden, josta enemmän uusimmassa threadissa.
Buddhan oivallushan lähti samoista asetelmista, kaikki oli periaatteessa erittäin hyvin mutta elämä oli kuitenkin epätyydyttävää.
Luin kirjoitustasi kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Minä olen tuntenut tuon surun oikeastaan aina; muistan sen jo lapsuudestani. Joka päivä yritän etsiä tietä siitä pois. Välillä luulen jo löytäneeni valkeuden polun ja sitten huomaankin olevani taas siinä mistä lähdin.
Rohkeutta ja voimia sinulle!
Minulle tuttu tunne oli aikaisemmin äärimmäisen voimakas kaipuu pois jonnekin pois tästä maailmasta. Nyt olo rauhoittunut, ja vain harvoin murehdin itseäni.
Kaksi asiaa saa minut tuntemaan jonkinlaista haikeutta erityisesti:
1. auringonnousu ja -lasku
2. kuutamo
Niillä on joku tunteita elähdyttävä vaikutus, ja uskon että nämä tunteet stimuloivat myös henkistä kasvua.
Selkeys ja suurempi neutraalisuus oli ensimmäinen merkki sen jälkeen, kun ahdistava kaipuu oli muuttunut hienovireisemmäksi kaipuuksi.
Kun yö on pimeimmillään, niin auringonnousu on lähellä, ja miten kaunis se onkaan! - näin ajattelen tällä hetkellä.
hö. Kummallista. minulla on täysin päinvastoin. mitä enemmän meditoin ja opiskelen ja kuuntelen lamaani sitä suurempi kiitollisuus ja onnellisuus pulppuaa. pienet asiat saavat minut hyvin onnelliseksi että saan elää juuri tässä ajassa ja varsinkin elää buddhalaisena ja että minulla on suomessa mahdollisuus tutustua buddhan oppeihin ja harjoittaa niitä luotettavan ja pätevän laman opissa. Ihmiselämä on suurenmoinen mahdollisuus ja vaikea saavuttaa. On hienoa elää sitä.
Ehkä surusi kumpua pysymättömyyden oivaltamisesta? että olet oivaltanut kaiken ympäröivän ja itsesi pysymättömyyden ja se näyttäytyy melankoliana. Se minkä luulit olevan todellista ja pysyvää onkin harhaa.. minulla oli vähän aikaa samanlainen olo mutta se vaihtui tähän onnellisuuteen siitä että ihmiset, olennot ja asiat ovat tällähetkellä olemassa ainutlaatuisina ja muuttuvina.
onnea ja hyvää kevättä, kuuntele lintuja..