Hei.
Miten te muut jaksatte aina alkionsiirron jälkeen sitä odotusta?
Itselleni tehtiin siirto reilu viikko sitten ja nyt on jo valmiiksi hyvin surullinen olo, kun tuntuu, että miksi se nyt onnistuisi kun ei ole onnistunut ennenkään, jotenkin ei uskalla edes toivoa.
Mutta nyt jopa itkettää, ennen ei oo sentään etukäteen tarvinnut pillittää. Tämä on tällä kertaa jotenkin raskaampaa kuin ennen ja väkisin on tullut mieleen, että onko se sittenkin niin, että ihminen saa sen minkä ansaitsee.
Kertoisitteko omia tuntemuksianne?
Miten te muut jaksatte aina alkionsiirron jälkeen sitä odotusta?
Itselleni tehtiin siirto reilu viikko sitten ja nyt on jo valmiiksi hyvin surullinen olo, kun tuntuu, että miksi se nyt onnistuisi kun ei ole onnistunut ennenkään, jotenkin ei uskalla edes toivoa.
Mutta nyt jopa itkettää, ennen ei oo sentään etukäteen tarvinnut pillittää. Tämä on tällä kertaa jotenkin raskaampaa kuin ennen ja väkisin on tullut mieleen, että onko se sittenkin niin, että ihminen saa sen minkä ansaitsee.
Kertoisitteko omia tuntemuksianne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
vaihtelevaa on ollut tuo suhtautuminen. Tietty ekalla kerralla olin IHAN 100 varma että nyt se onnistui. no eihän siitä mitään tullut. ainakin yhdellä tai kahdella kerralla pieni vuoto on alkanut jo ekalla viikolla, eli siinähän se sitten oli, ei tarttenut kummemmin miettiä.
välillä on ollu ihan tosissaan negatiivisuus kukassan ja jo klinikalta lähdettäessä oon epätoivoisena ajatellut ettei tää ikinä onnistu ja kaikki on ihan turhaa. "eihän tästä ikinä mitään tuu". ja sitte olen pillitellyt seuraavat viikot ensin etukäteen ja sitten negan saatuani.
edellisellä (ja toistaiseksi vikalla) kerralla mulla oli ihan "tyhjä" olo. Ei tuntunut kerrassaan miltään. Oli vähän sellain hällä väliä asenne. Kait sitä oli jo niin väsyny kaikkeen ja uskonsa menettänyt, kun ei minkään laista merkkiä ollut saanut että vois joskus onnistaakin. No, tolla kerralla saatiin sitten plussa. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin ja tuloksena keskenmeno kohdunulkonen raskaus.
kokemus oli tottakai raskas, mutta toisaalta se anto sitte hiukan toivoa ja positiivisuutta tulevaa varten. Sitä alko ajattelee että ehkä kuitenkin on mahdollista. olin myös jo valmis luovuttamaan koko hommasta ja tutkiskelin jo adoptio asioita, mutta kyllä tästä sai pontta yrittää vielä kun ón vielä pariin siirtoon jäljellä...
ainut oikeestaan mitä ensikertaa ajatellessa "pelkään" on se, että kun nyt tiedän miltä raskaana olo tuntuu tai siis millaisia oireita se mussa nostaa, niin tuun ihan varmasti seuraamaan itseäni suurennuslasilla siirron ja testin välisen ajan. kun tietää mitä odottaa niin tuleekohan kontrolloitua itsensä ihan stressin partaalle
tänään alkionsiirto. Eka ivf. Yksi siirtokelpoinen alkio. Odotushuoneessa olin täynnä intoa, perhosia vatsassa. Mietin montako on hedelmöittynyt? Kuinka monta pakkaseen? Yksikin riittää! Lääkäri tuli iloisen näköisenä hakemaan odotustilasta. MUTTA sitten tunnelma lopahti. Toimenpidehuoneessa oli varautunut ja kylmä tunnelma. Potilas sisään ja potilas ulos. Ihan kuin hoitohenkilöt olisivat "tienneet" etukäteen ettei tämä tuota tulosta. Jännitti niin etten osannut kysyä mitään. Eikä mulle kerrottu mitään. Lopussa lääkäri toivotti onnea, mielestäni rutiinisti.
Kokemus pilasi tunnelman. Yritän saada fiilistä takaisin, "siellä se pikkuinen kasvaa ja kiinnittyy" "kaikki menee hyvin" "olen varmasti yksi niistä joilla eka ivf tuottaa tuloksen" jne. Silti fiilis on viety! En tiedä miten tästä enää nousta? Täytyy varmaan suunnitella seuraavaa hoitoa ja katsoa kalenterista mahdollinen ajankohtaa (kesäkuu?). Se on ainoa keino millä selvitä. Pitää suunnitella reissua kesäksi. Ja miettiä mitä kaikkea ihanaa sitä keväällä ja kesällä tekisi.