Olen ollut ihanan miehen kanssa kaksi vuotta. Olemme ostaneet yhteisien huushollin. Miehellä on kohta 9 -vuotias poika. Joka toinen viikonloppu poika on meillä, ja joka toinen viikonloppu koen tämän jakson hieman velvoitus rasitteeksi. Viikonlopuksi, jollon emme voi tehdä mitään, eli tylsäksi.
Alussa mies ja hänen exänsä soittelivat useasti, vaika erosta oli jo lähes vuosi. He hoitelivat viikonloppujaksot juuri niinkuin parhaaksi näkivät, eikä minun mielipiteelläni ollut mitään merkitystä. Nykyään myös kasvatus asioissa mieheni sanoo aina, että voin osallistua, mutta mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä käytännössä. Ensimmäisenä vuotena lapsi ei käytännössä puhunut minulle sanaakaan. Kävi ilmi, että hänelle oli sanottu, että erosta ei saa puhua. Olin kärsinyt paljon mykkälapsesta, ja asian ilmi tulessa mieheni puoluseli exäänsä, oli ollut muka järkevänä ihmisenä mukana näissä sopimuksissa.
Mieheni puolustelee muutenkin aina exäänsä, vaikkakin jotkut asiat eivät olisi yhtään järkeen käypiä.
Ihmettelen tätä siksikin, koska hänen ex-vaimonsa petti miestäni ainakin seitsemäm kertaa eri miesten kanssa.
Täyttä varmuutta ei edes ole onko tämä poika edes hänen.
Lapsenhan vika ei mikään näistä ole. Mutta en tiedä johtuuko näistä seikoista, että minulla ei ole mitään tunteita lasta kohtaan ei pahoja, mutta ei läheisiäkään.
Välillä koen ärsyyntymistä, että hän on meillä. On ikään kuin tiellä.
Olen menossa toimenpiteeseen kohta ja toivoin, ettei tällaisena viikonloppuna lapsi meille tulisi. Mieheni ei ota näitä toivomuksia huomioon, vaikka hänen exänsä saattaa muutella sovittuja asioita kyllä.
On kuitenkin harvoin, kun pyydän erityis- järjestelyjä.
Voiko nämä kaikki siis vaikuttaa tunteisiini? Tajuan, että en tule ikinä olemaan lauman jäsen ja siksi siis minun on turha sitä yrittää.
Mieheni ei pystynyt myös alussa kertomaan minusta exälleen, vaikkakin tällä oli jo oma uus mies. Nauroivat jopa kerran kun eivät olleet vieläkään eropapereita jättäneet minun kuullen. Myöhemmin kyllä tämä tapahtui. Mieheni on muutenkin kohdellut exäänsä silkkihansikkoin ottaen huomioon kaikki ne pettämiset. Mielestäni se on ollut hieman sairasta. En tarkoita että täytyy ruveta inhoittavaksi, mutta...
Tiedän, että mieheni minua rakastaa. Muttta mielestäni rakkaus on myös välillä sitä, että osoitta muille, kenen kanssa nyt oikein taklaa.
Luulen, että tämä kaikki on vaikuttanut miten koen hänen lapsensa. Älkää ymmärtäkö väärin. Minulla ei ole mitään inhontunetta lasta kohtaan. En vain tunne mitään.
Mitä mieltä olette? Kenessä tai missä vika?
Alussa mies ja hänen exänsä soittelivat useasti, vaika erosta oli jo lähes vuosi. He hoitelivat viikonloppujaksot juuri niinkuin parhaaksi näkivät, eikä minun mielipiteelläni ollut mitään merkitystä. Nykyään myös kasvatus asioissa mieheni sanoo aina, että voin osallistua, mutta mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä käytännössä. Ensimmäisenä vuotena lapsi ei käytännössä puhunut minulle sanaakaan. Kävi ilmi, että hänelle oli sanottu, että erosta ei saa puhua. Olin kärsinyt paljon mykkälapsesta, ja asian ilmi tulessa mieheni puoluseli exäänsä, oli ollut muka järkevänä ihmisenä mukana näissä sopimuksissa.
Mieheni puolustelee muutenkin aina exäänsä, vaikkakin jotkut asiat eivät olisi yhtään järkeen käypiä.
Ihmettelen tätä siksikin, koska hänen ex-vaimonsa petti miestäni ainakin seitsemäm kertaa eri miesten kanssa.
Täyttä varmuutta ei edes ole onko tämä poika edes hänen.
Lapsenhan vika ei mikään näistä ole. Mutta en tiedä johtuuko näistä seikoista, että minulla ei ole mitään tunteita lasta kohtaan ei pahoja, mutta ei läheisiäkään.
Välillä koen ärsyyntymistä, että hän on meillä. On ikään kuin tiellä.
Olen menossa toimenpiteeseen kohta ja toivoin, ettei tällaisena viikonloppuna lapsi meille tulisi. Mieheni ei ota näitä toivomuksia huomioon, vaikka hänen exänsä saattaa muutella sovittuja asioita kyllä.
On kuitenkin harvoin, kun pyydän erityis- järjestelyjä.
Voiko nämä kaikki siis vaikuttaa tunteisiini? Tajuan, että en tule ikinä olemaan lauman jäsen ja siksi siis minun on turha sitä yrittää.
Mieheni ei pystynyt myös alussa kertomaan minusta exälleen, vaikkakin tällä oli jo oma uus mies. Nauroivat jopa kerran kun eivät olleet vieläkään eropapereita jättäneet minun kuullen. Myöhemmin kyllä tämä tapahtui. Mieheni on muutenkin kohdellut exäänsä silkkihansikkoin ottaen huomioon kaikki ne pettämiset. Mielestäni se on ollut hieman sairasta. En tarkoita että täytyy ruveta inhoittavaksi, mutta...
Tiedän, että mieheni minua rakastaa. Muttta mielestäni rakkaus on myös välillä sitä, että osoitta muille, kenen kanssa nyt oikein taklaa.
Luulen, että tämä kaikki on vaikuttanut miten koen hänen lapsensa. Älkää ymmärtäkö väärin. Minulla ei ole mitään inhontunetta lasta kohtaan. En vain tunne mitään.
Mitä mieltä olette? Kenessä tai missä vika?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tuohan on ihan normaalia. Sinä olet tunteva ihminen ja on turha yrittää tuntea mitään muuta kuin mitä tunnet.
Ensinnäkin miehesi lapsi ei ole sinun lapsesi, ei voida olettaa että sinulla on tunteita lasta kohtaan. Tuossa tilanteessa hämmennys on päällimmäinen tunne. Tunteet varmaan muuttuvat ajan kuluessa ja tulet varmasti läheisemmäksi pojan kanssa vuosien saatossa, usko pois. Anna se mahdollisuus itsellesi!
Meillä taas mies oikein vaatii mua osallistumaan lasten kasvatukseen, jonka välillä koen rasitteena. Onhan lapsilla kuitenkin oma äiti. Tosin hänellä hieman ristiriitaiset kasvatusmenetelmät. Poika mm. hieman sekaisin oikean ja väärän suhteen koskapa äiti ei rankaise taikka suutu teon vakavuuden vaan oman mielentilansa mukaan. Samoin tytöllä ongelmia kunnioittaa myös miehiä. Hän kun on oppinut näiden olevan turhia ja huonompia kuin naiset. oma pikkuveli mukaan luettuna. Mut joo kyllähän tuollaiset ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuusden tuntemiset on tuttuja.
Katsele itsellesi lapseton mies. Hellanlettas miten sinulla olisi vaikeaa jos miehesi lapsi asuisi teillä, kun kaksi kertaa kuukaudessakin ottaa noin koville! Et ole kypsä äitipuoleksi.
En aio miehestäni noin herkästi luopua, ja jos läpsi olisi meillä enemmän ehkä pystyisinkin vaikuttaa asiohin eritavalla. Eihän kyse ole siitä kuinka paljon lapsi on täällä, vaan siitä, kuinka paljon neuvojani yms muita asioita otetaan huomioon. Se laumaan kuuluminen.
Sitäpaitsi ystävälläni on miehen lapsi kuukaudesta kaksiviikkoa kerrallaan, ja samoja tuntemuksia siellä käydään.
Minulla nyt lisänä ehkäpä on tämä miehen ja exän historia, ja silloin nimenomaan nousee pintaan miksi minun toivomuksia ei arvosteta.
Onko tämä exä ollut hyvä äiti, kun lapsen ollessa kaksivuotias piehtaroi toisten sängyssä.
varsinkin tämän huomioon ottaen, toivoisin itselleni enemmän jalansijaa.
Puhut täsmälleen henkilön suulla jolla ei ole kokemusta ko. tilanteesta. Oletko koskaan itse tuntenut kielteisiä tunteita? Aivan varmasti. Vaikka olisit kuusikymppinen saatat tuntea negatiivisia tuntemuksia miehen lapsia kohtaan. Tunteille ei vain voi mitään. Lapsia tulee kunnioittaa mutta heitä ei tarvitse rakastaa. Saatatpa itsekin rakastua mieheen joka ei voi sietää lastasi tai sinä et siedä hänen lastaan? Mielenkiintoista olisi nähdä sinut silloin.
Aloituksessa kuvailit miehesi lasta sanoilla "rasite", "tylsä" ja "velvollisuus". Mielestäni se ei kuulostanut kypsän aikuisen suhtautumiselta lapseen.
Helpommalla pääsisit lapsettoman miehen kumppanina, kypsyisitte sitten vanhemmuuteen yhdessä, yhteisten lasten myötä.
Mutta jos haluat jatkaa tämän miehen kanssa, on sinun muutettava ensin suhtautumistasi, lapsi ei voi olla "rasite".
Tosin miehelläsikin olisi opittavaa sinun huomioimisessa. Hänen tulisi uskaltaa päästää sinut sisälle perheeseen.
Ex-vaimon pettäminen ei vaikuta hänen kykyyn ja oikeutukseen olla lapsensa äiti. Hautaa se aihe menneisyyden hämäriin.
Minulla on uusioperhe ja 9-vuotias poika. Siksi reagoinkin napakasti aloitukseen.
Lapseni on sattuneesta syystä aina luonani, silti mieheni suhtautuu häneen luonnollisesti. Kun aloitimme seurustelun, hän totesi että "jos on lapsia, niin sitten on". Niinhän se on, ei lapsiin voi suhtautua kuin hammassärkyyn, "rasitteena", ajatellen, että kaikki olisi täydellistä jos tuota vaan ei olisi...
joo! Et tainnut ymmärtää pointtia? Ole onnellinen että miehesi hyväksyy lapsesi. Turha kommentti alkuperäiselle kun et ole seurustellut lapsellisen miehen kanssa. Et voi tietää tuntemuksia.
Meillä oli toisinpäin. Minulla lapsia kaksi edellisestä liitosta ja miehelläni ei yhtään ja jossaivaiheessa kävi ilmi, että hän koki olevansa ulkopuolinen, vaikka jo yhdessä asuttiin ja lapset puolet isällänsä ja puolet minulla. Oli niinkuin kaksi leiriä me (minä ja pojat) ja hän. Itse en tätä edes hoksannut, ennen kuin hän otti asian puheeksi että tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja todentotta minä puhuin meistä ja tarkoitin silloin meitä kolmea. Samoten, jos hän komensi ihan aiheesta, niin heti olin puolustamassa (olen aina ollut heitä puolustamassa, myös silloin kun asuin heidän isänsä kanssa ja hän komensi heitä)
Onneksi mieheni otti asian puheeksi ja olen pystynyt jollaintasolla muuttamaan käytöstä. Nykyään kun hän esim. käskee kerätä tavarat, puren hammasta, etten sekaantuisi saatika menisi heidän puolesta sitä tekemään.
Siihen miksi puhun meistä, johtuu varmasti siitä, että meillä (minulla ja lapsillani) on yhteinen historia alusta asti, aivan samalla lailla kun puhun että :"silloin kun me kävimme lomalla siellä ja siellä (ja tarkoitan ex-miestäni ja poikia)koska silloin oli me ja historiamme on todella pitkä ihan teineistä yli 30 vuotiaaksi ja siihen mahtuu kaikenlaista. Silti en enään rakasta tai oikeestaan tunne mitään ex-miestäni kohtaan. Ja saatan jopa vitsailla hänelle ja muutenkin olemme hyvissä väleissä. Hänellä oli paljon muita naisia ennen eroamme, mutta se oli silloin. En jaksa olla katkera, jokaisessa meissä vikamme on. Toiset lyö, toiset juo, toiset kohtelee muuten huonosti. Varmaan siinä miehesi ex-vaimossa on jotain mukavaakin. Ehkä se pettäminen oli vain keino hakea jotain, kenties hellyyttä, naisellisuutta jotain mitä paitsi jäi kotona..en tiedä..tai ehkä teki niin, jotta jäisi kiinni ja saisi syyn erota. Who knows??
Pointini kuitenkin on, että juttele miehesi kanssa ja ymmärrä, että miehelläsi on menneisyys, niin kuin sinulla, mutta hänellä on jäänyt siitä menneisyydestä jotain konkreettista, jotain todella tärkeää joka on siinä aina jollain tasolla läsnä. Ja vaikka et tunne hänen lasta kohtaan mitään, niin opettele silti tutustumaan, saatat vaikka joku päivä yllättyä, että hän on ihan kiva naskali omine ajatuksineen ja persoonallisuuksineen. Ole avoin, eläkä mieti että hän pysäyttää joka toinenviikko kivan elämäsi. Keksikää, jotain kivaa kolmisin. Menkää vaikka kylpylään joku viikonloppu.
Meillä mieheni on tänä päivänä todella läheinen ja voi että mieltäni lämmittää, kun hän jollekin tutullemme kertoo lapsistani jotain juttua ylpeys äänessä...se lämmittää ja aina silloin minä tajuan kuinka paljon tätä nykyistä Rakastan. Me vanhemmat kun rakastamme puhua lapsistamme..aina!
Minullakin on ottanut koville hyväksyä vaimoni tytär hänen edellisestä liitosta.Lähinnä se on ollut sitä itsensä syyllistämistä,kun en jaksa/halua touhuta muksun kanssa tai jaksa olla kiinnostunut hänen toiveistaan ja ajatuksistaan.Eli hän tuntuu minulle yhdentekevältä.
Monet riidat on käyty asian tiimoilta.Tiedän olevani lapsellinen ja epäkypsä,jos haluan vaimoni kanssa kahdenkeskistä aikaa.Tytär on aina kotona.Biologinen isä ei pidä mitään yhteyksiä ja isovanhempansa eivät juurikaan ota
lapsenlastaan esim yökylään.
Sinänsä ihan kiva likkahan se on.En vain voi samaistua mihinkään isän rooliin vasten tahtoani.
En nyt ollenkaan ymmärrä mikä teitä ihmisiä, jotka koette lapset rasitteena, ajaa suhteeseen äitien/isien kanssa. Olisitte keskenänne.
On varmasti kamalaa kasvaa lapsena perheessä jossa toinen vanhemmista pitää "rasitteena". Ja onhan tietysti teillä aikuisilla vielä hirveämpää omasta itsekkäästä mielestänne, se on kyllä käynyt ilmi tässä ketjussa.
itse seurustella miehen kanssa jolla lapsi/lapsia. Tule sitten tänne kertomaan uudelleen tuntemuksiasi.
Minä seurustelen miehen kanssa, jolla on kaksi lasta. En näe siinä mitään ongelmaa. Itse en aio lapsia ruveta vääntämään, joten minulle sopii vallan mainiosti, että ne on jo valmiina paketissa eikä ole pelkoa, että mies haluaisi minun niitä tekevän (on lähinnä pelännyt, etten kai minä vaan halua kun ei vielä ole).
juuri sellaisen onkin vaikeampi hyväksyä toisen lapsia jolla on lapsia itselläänkin.
Olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, avomiehellä on 10 v. tyttö, joka on meillä n. joka toinen viikonloppu. En koskaan odota innolla tätä viikonloppua, koska tyttö on enemmänkin "riesa" kuin ilonaihe minulle. Onneksi olen vuorotöissä, joten ei tarvitse olla aina kotona kun tyttö tulee meille. Jos sattuu olemaan vapaa viikonloppu minullakin, niin keksin jotain omaa tekemistä, menen shoppailemaaan, kavereiden kanssa jonnekkin jne. kunhan vaan ei tarvitse olla koko ajan kotona. Onneksi nämä lapset kasvavat ja kaverit tulevat niille koko ajan tärkeämmiksi, joten ei mene varmaan montaa vuotta kun tuota muksua ei paljon näy enää meillä viikonloppuisin.
Keksi sinäkin jotain omaa puuhastelua ja jätä isä ja lapsi kahdestaan, he tarvitsevat sitä omaa aikaa myös ilman sinua!
Mulla oli suhteemme ensimmäiset pari vuotta tuo sama taktiikka, että ne vkl:t, kun mieheni lapsi tuli meille, minä olin töissä. En oppinut ( enkä ole vieläkään...) tykkäämään lapsesta, sietämään kyllä, kun pakko on.
Sitten lapsen äiti kuoli ja lapsi muutti isälleen, eli meidän yhteiseen kotiimme. Ei olekaan enää ollut niin helppo värväytyä aina töihin. Tilannetta on ollut pakko opetella kestämään ja yrittää sopeutua, kun miestäni kuitenkin rakastan kovasti.
Tällä yritän sanoa sitä ,että kannattaa kuitenkin alusta asti koittaa olla mukana koko perheen yhteisissä tekemisissä ja menoissa. Opetella sietämään niitä puolison lapsia, hyvässä lykyssä ehkä pitämäänkin =)
Kun elämästä ja kuolemasta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan...
Tykätä lapsesta tai niistä viikonlopuista, kun lapsi tulee, ei voi pakottaa itseensä. Mandi-Iina, ei millään pahalla, mutta katsot juuri niillä äidin silmälaseilla läpi maailmaa. Ei tilannetta auta, että jätä mies ja hanki sellainen, jolla ei ole lapsia.
Rakkaus kun ei kysy aikaa, paikkaa ja ketä rakastaa.. Voi teitä itsekkäitä ihmisä komentit, eivät auta yhtään siihen , miten meistä tuntuu. Joitain voi ahdistaa miehen työnvuoksi poissa olot, toista naisensa ystäväpiiri esim. Emme me voi paeta näitä asioita vaihtamalla seuraavaan. Eikä se olisi oikein, jos jää kova ikävä.
Nykymailmassa tuskin liittoja olisi tällä mentaliteetilla?
Olemme vastuuntuntoisia rakautemme suhteen ja nimenomaan epäitsekkäitä... Jos olisimme itsekkäitä olisimme kai häipyneet jo!!
Kuitenkaan tunteitaan ei pääse eroon, ja sen takia kirjoittelemmme täälläkin palstalla samanhenkisille, jotka voivat auttaa.
Mandi-Iina. Sinusta tulee tunne, niin kuin monista muistakin äideistä,kun ovat lapsensa poksauttaneet, ei voida ymmärtää, miksi ei kaikki rakasta lapsia?
Minua henkilökohtaisesti kismittää, kun poika on poispilattu melkolailla. Ainoat etenemiset kasvatuksessa näyttävät tulevan meikäläisen kautta, ja tämä kasvatus ei periatteessa ole minun tehtävä.
Koen, ja tämä ei varmaan ole kovin järkevää, tiedän,mutta omassa kodissa poikaa ei jakseta kasvattaa... Joudun jatkuvasti opettamaan hänelle ruokatapoja etc.. Pojan yökasteluongelmaakaan ei puututtu kuin vasta puolivuotta sitten,kun painostin!! Ajatttelen usein pojan parasta, vaikka en hänestä kovasti välittäisikään. Mielestäni se ei ole itsekästä. Esim juuri tuo yökasteluongelma. Pakotin puuttumaan asiaan, jotta hänen itsetuntonsa ei kasvaisi kieroon.
Näen pojan kodissa suurta henkistä laiskuuttaa. Tämä kuvastuu myös pojassa, mikä ei ehkä voi olla ärsyttämättä minua. Henkinen laiskuus. Poika haluaa vain pelata pelejään. Velvotteita ei laiteta. oma-aloitteisuus puuttuu täysin. Jos voisin kasvattaakin niin kuin äiti oikeasti tekee.. Mutta näissä asioissa jään aina alakynteen, ja lopuksi päättävät siis exä ja mieheni asioista.. Ehkäpä tämä juuri ajaa meidät (jotkut) pieneen masentuneisuuteen lapsen tulon suhteen. Kun huomaa, että olet sivustakatsoja tai vahingossavaikuttaja loppujenlopuksi.
Tilanetta ei tietysti auta, jos ei muutenkaan koe läheisyyttä koko kuvioon.
Asiat eivät ole siis niin yksinkertaisia kuin luulet!
Ahdistus sinäänsä.. Johtuuko tämä siitä, että suhteessa on olemassa tuo lapsi, vai että lapsi on tietynlainen.
Minulla on kuitenkin paljon reippaita kummilapsia.
Itse kuulun niihin, jotka eivät välttämättä halua lasta ikinä.
Mieheni ja exä hankkivat lapsen korjaamaan parisuhdetta, niin kuin niin moni muu. Eikö tämä ole sitä suurinta itsekkyyttä. Eiköhän Suomen aviooerotilastot kerro jo onnistumisprosenteista?
Uusperheitä tulee olemaan nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän, joten sopeutumisvaikeuksia tulee olemaan jatkossakin.
Ulkopuolisuuden tunne on meillä monilla väistämätön. Isäpuolista ymmärrän täysin, vaikka analysoinkin äsken paljon, mistä tunne saattaa johtua. Jos ei vain tunne, niin ei.
Lapset kuitenkin kasvavat nopeasti, ja vanhempien läheisyyden tarve katoaa pikkuhiljaa.
Aikuisten välistä rakautta tarvitaan vielä jatkossakin, joten ajattelen näin, että epäitsekkäänä voin odottaa.. Koska rakastan
Entä jos sinua ei huolita samaan huusholliin missä sinun miehesi lapset on. vaan saat siirtyä syrjään niinä päivinä kun hänen lapset tulee. koeta siinä sitten tutustua niihin.
ettei huoli? Tunteistahan tässä on puhuttu.
Noh, eihän sitä nyt kukaan sano että huolii tai ei huoli mukaan. Ulkopuolinen tunne tulee siitä miten sivullinen otetaan huomioon.
Ei siinä voi ruveta huutamaan "että minäkin olen olemassa".
kyllä heidän, jotka tuovat lapset mukana suhteeseen täytyy miettiä myös kumppaninsa olemista!
mutta ei meitä huolita siis minua ja lapsiani. koska miehen lapset ei halua olla minun kanssani. joten mies siirtää meidät syrjään kun he tulevat ja tätä on kestäny jo kolme vuotta onko se sit hienoa.
mulle vaan ilmoitetaan mitä tapahtuuu ja saan siirtyä syrjään