A/N: Eli, jatkoa seuraa vakkareiden jatkisprojektiin. Ikäraja on yhä edelleen se NC-17 eli jos muutetaan suomalaisiin nimityksiin niin k-18. En vastaa siitä, jos joku nuorempi tätä lukee ja saa siitä traumoja. Tarina ja henkilöt ovat täysin meidän kehittelemiämme ja niiden kopiointi ja käyttäminen rahalliseen hyötyyn ja niiden julkaiseminen jossain ilman meidän lupaa on rikos. Ainoa, jota en omista, on tämän luvun otsikko, joka on Nightwishin biisistä 10th man down.
Ja alkää valittako jos ette tunne palstan tapoja, olkaa ensin täällä vuosia ja tulkaa sitten kitisemään.
6. I´d kill them all to save my own
Ame makasi sängyllään ja mietti. Mietti pari tuntia sitten tapahtunutta. Sitä, mitä Kaede oli tehnyt. Tai ehkä ennemminkin Rakulan tekosia. Rakula oli ensimmäinen mies... Ei, ensimmäinen ihminen joka oli koskaan pitänyt häntä mitenkään päin haluttavana. Olkoonkin, että Rakula oli loppujen lopuksi mennyt liian pitkälle, tehnyt jotain, mitä Ame ei olisi halunnut, niin silti hän oli tavallaan nähnyt Amessa jotain kaunista, jotain haluttavaa. Ame ehti ajatella näin muutaman sekunnin verran, ennen kuin tajusi, että se kieroutunut lääkäri oli luultavasti vain ollut täysin päästään sekaisin ja niin puutteessa, että olisi kelpuuttanut hätätilassa vaikka kulkukoiran.
Pian hänen aivonsa valtasi se, mitä Kaede oli tehnyt. Hän oli puolustanut Amea, hän oli pelastanut Amen uskomattomalta nöyryytykseltä ja traumaattiselta kokemukselta. Olkoonkin, että teosta päästäisiin varmasti hyvin monimutkaisia teitä pelkästään Kaeden omaan hyötyyn, niin silti se tuntui oudolta. Ajatus, että joku teki jotain hänen puolesta, oli liikaa. Se tuntui melkein pahalta, Ame ei ollut tottunut sellaiseen.
Minako heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt painajaista monena yönä peräkkäin. Ja se painajainen oli suoraan todellisuudesta. Hän näki joka yö uudestaan ja uudestaan sen, kuinka Masako oli katsonut häntä puoliksi suljettujen silmiensä alta, hengittänyt raskaasti pystymättä sanomaan yhtään mitään. Joka hetki häntä vainosi se, miten Masakon silmät olivat muuttuneet, kun hän oli nähnyt aseen Minakon kädessä, kun hän oli tajunnut, mitä Minako aikoi tehdä. Se kauhu ja epätoivo hänen kasvoillaan ei lähtenyt mihinkään, sen ajattelu tuntui puristavan Minakon ruumista kasaan, hänestä tuntui, että hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä.
Hitaasti hän kuitenkin nousi ylös sängyltään ja ensimmäinen asia, mikä osui hänen silmiin, oli ase hänen yöpöydällään. Mitä se siinä teki? Kenen se oli? Ei ainakaan Minakon. Häneen iski panikki, hän muisti yhä elävämmin, mitä oli Masakolla tehnyt. Minakoa huimasi. Hän ei voinut liikkua, ei nousta ylös, hän vain katseli asetta pöydällään. Kuka sen oli siihen tuonnut? Hän odotti hetken, kokosi itsensä ja nousi hitaasti ylös sängystään kävellen keittiöön. Se oli tyhjä, kuten tavallista. Kukaan heistä ei halunnut viettää aikaa toistensa seurassa, kaikki istuivat yksin omissa huoneissaan, tutustumatta keneenkään. Kesti hetken ennen kuin Minako huomasi mitä keittiön matolla oli. Verta. Sitä oli myös seinillä. Itseasiassa koko lattia oli veressä, kuivuneessa veressä. Pitkä vana lähti keittiöstä käytävälle, kuin jotakin olisi raahattu sitä pitkin. Minako kirkaisi ja otti tukea pöydänreunasta.
Bairu käveli kyynärsauvaan tukien AtR:n rakennuksessa. Setsuko Akiyama oli ilmoittanut haluavansa puhua hänen kanssaan välittömästi. Jalkansa huonosta kunnosta huolimatta Bairu ei suostunut siihen, että Akiyama olisi tullut tapaamaan häntä sairaalasängylle. Bairu ei halunnut hänen näkevän häntä makaamassa siinä kunnossa, avuttomana. Hän ei halunnut kenenkään naisen näkevän sellaista. Hänen elämänkatsomuksensa mukaan mies oli kaiken pää, vahvempi sukupuoli. Siksi hän ei voinut myöskään jättää sikseen sitä, että Sora, pikku tyttö hänen silmissään, oli ampunut häntä jalkaan.
Bairu saapui sovittuun tapaamispaikkaan, jossa Setsuko häntä jo odottikin selkä ovelle päin suuressa, pyörivässä tuolissa istuen. Hän kääntyi ympäri ja tumppasi tupakkansa työpöydällä olevaan tuhkakuppiin ja käänsi sitten vähän pilkallisen virneensä Bairuun.
”Miten jalka voi? Kuulin, että Sora Takeda ampui sinua.” hän naurahti. Bairu kirosi mielessään. Jutut levisivät hyvin nopeasti ja nyt hän saisi kuulla tästä vielä pitkään.
”Pikku naarmu vain. Mutta tuskin kutsuit minua tänne pilkataksesi minua.” hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja kävi istumaan tuolille, joka oli pöydän toisella puolella Setsukoa vastapäätä.
”En. Minulla on sinulle näytettävää ja tehtävä,” Akiyama vastasi ja otti pöydällä lepäävän paperinipun, joka oli huolellisesti nidottu, käteensä, ”tehtävä, joka koskee Masako Inouen korvaajaa. Hän on lentokoneessa matkalla tänne ja hänen on määrä olla perillä tunnin kuluttua. Sinä tiedät tehtäväsi, mutta pystytkö ajamaan tuon jalkasi kanssa?” hän jatkoi ja ojensi paperinipun Bairulle. Hän katseli sitä hetken ja siirsi sitten syrjään. Hän ei ollut ikinä pitänyt papereista.
”Etkö voisi tässä nyt pääpiirteittäin kertoa kuka hän on, en jaksaisi keskittyä tuon lukemiseen. Ja kyllä, pystyn hoitamaan tehtäväni.” Bairu ehdotti ja yritti olla ajattelematta kipua jalassaan.
”No, hän on Kazuo Itou, 18-vuotias, tottunut aseiden käyttäjä taustastaan johtuen.” neiti Akiyama selitti ja osoitti yhtä lausetta nipussa. Kohdassa kerrottiin tulokkaan menneisyydestä.
”Hän varmasti tuo järjestystä niiden avuttomien idioottien sekaan. Kunhan ei vain täysin villitse, tiedäthän miten naisille usein käy kun paikalle tuodaan vähän testosteronia.” Bairu naurahti huvittuneena ja nojasi tuolissa taaksepäin.
”Ei, en tosiaan tiedä,” kuului täysin tunteeton vastaus, ”ja sinä et näköjään tiedä mitään naisista.” Akiyama oli nokkelampi kuin Bairu, hän osasi sanoa juuri ne musertavat piikittelyt, joihin toinen ei kyennyt. Bairu oli hiljaa.
”Ja lisäksi nämä sinun avuttomat idiootit yhdessä tuhosivat Acqua F:n ja yksi heistä vielä ampui sinua jalkaan.” hän jatkoi pilkallisesti painottaen lauseensa loppuosaa ja sytytti toisen tupakan. Bairu oli hiljaa.
”Sora Takedan rangaistus niskuroinnista on vielä vaiheessa.” hän sanoi lopulta. Akiyaman katse muuttui.
”Minä tiedän miten sinä heitä rankaiset, minä tiedän miten nautit siitä. Ja tiedätkö, minä en välitä paskaakaan heidän tunteistaan ja hyvinvoinnistaan henkilökohtaisella tasolla, mutta tajuatko, että heidät pitää pitää sen verran järjissään, että he antavat täyden panoksensa AtR:lle. Joten anna niiden omien henkilökohtaisten pikku perversioidesi olla ja keskity siihen, mikä on tehtäväsi.” hänen äänensä oli painokas, kiihkeä ja katseensa vangitseva. Bairu mietti mitä sanoisi.
”Sinun tehtäväsi on ohjata tätä projektia, minä olen täällä huolehtimassa DD-6:sta, ja teen sen niin kuin parhaaksi näen. Olet koko projektin vastuuhenkilö, ja et sitäkään osaa kunnolla hoitaa. Sinun ei kannata siis puuttua siihen, mitä minä teen, tai pidän huolen siitä, että sinulla ei ole täällä enää mitään virkaa,” hän jatkoi ääni vähintäänkin yhtä painokkaana, ”joten palaisimmeko nyt alkuperäiseen aiheeseen?” Setsuko Akiyama rykäisi pienesti ja jatkoi, kuin äskeistä keskustelua ei olisi ollutkaan:
”On vielä yksi pieni asia hänen menneisyydestään, voit lukea sen tästä. Haittaako se mielestäsi DD-6:n ilmapiiriä ja suorituskykyä?” hän kysyi etsittyään papereista oikean ja ojensi sen Bairulle. Tämä luki sen ja hänen kasvoilleen nousi epämiellyttävä, sadistinen virne.
”Ei haittaa. Ei todellakaan haittaa.” hän naurahti ja heitti nipun puolihuolimattomasti pöydänreunalle. ”Jos sinulla ei enää ollut muuta, voisin lähteä lentokentälle. Tahdon hoitaa asiat kunnolla.” hän jatkoi ja nousi ylös tuolista ja tyylikästä poistumisvaikutelmaa tuhosi pakollinen kyynärsauvan käyttö kävellessä. Hän oli ovella kun Akiyama alkoi puhua.
”On vielä eräs asia,” hän sanoi ja Bairu pysähtyi, ”veljesi, Rakula, ei ilmaantunut tänään töihin eikä hän vastaa puhelimeen.”
”Kuinka niin minä?” Minako kysyi kuunnellessaan Kaeden syytteitä.
”Kuulit aivan oikein. Heräsin eilen yöllä laukaukseen ja tulin luonnollisesti katsomaan mitä tapahtuu ja näin sinut ase kädessä ja kuinka joku hämärässä keittiössä kaatui maahan. Sen jälkeen aivan oman henkeni takia lähdin pois enkä tiedä mitä sen jälkeen tapahtui.” punatukka selosti tyynen rauhallisesti ilmekään värähtämättä.
”Sinä valehtelet! En ole tehnyt mitään sellaista!” toinen huusi kauhuissaan katsoen Kaedea epäuskoisena.
”Ai et? Teithän sinä muutama päivä sittenkin, tapoit Masakon.” Kaede vastasi piikittelevästi ja katosi keittiöstä, johon Minako jäi epäuskoisena.
Ame oli kuullut koko keskustelun huoneensa oven takaa. Kaede oli loistava valehtelija, hän saisi syyn helposti vieritettyä pois niskoiltaan ja kenties saisi Minakokin uskomaan, että oli tehnyt sen. Minako joutuisi siitä ongelmiin. Ja kenen takia? Amen. Se oli loppujenlopuksi täysin Amen vika, vaikka Kaede tilanteesta halusikin luistaa. Ja mitä hän voisi tehdä muuta, kuin näytellä mukana?
”Jos sinulta kysytään tästä jotain, et tiedä mitään, nukuin tyynen rauhallisesti yön etkä herännyt edes aseen ääneen, kun taas minä heräsin yöllä ja menin katsomaan mitä keittiössä tapahtui. Tajuatko? Me emme ole tähän mitenkään osallisena, vain Minako. Ja muistakin pysyä tässä tarinassa, et muuttele sitä mitenkään.”
Kaede oli selittänyt silmissään outo palo tätä suunnitelmaa. Ame oli vain myönnytellyt. Ei kyseenalaistanut mitään, ei väittänyt vastaan. Myöntynyt. Sellainenhan hän pohjimmiltaan oli. Muut saavat päättää ja olla keskipisteenä, hän on mieluummin varjoissa taustavaikuttajana. Ei, ei itseasiassa edes vaikuttajana. Hän on syrjässä tekemättä mitään, puuttumatta asioihin mitenkään. Silti hän oli tällä hetkellä kaiken keskipiste, hänen takiaan Rakula oli kuollut.
Sora katseli ulos ikkunasta. Hän oli herännyt yöllä, hän oli kuullut kaiken. Hän tiesi miten asiat olivat, hän oli kuullut Kaeden ja Amen keskustelun. Mutta sanoisiko hän mitään? Ei. Häntä ei kiinnostanut kuka siitä joutuisi vastuuseen, ketä siitä syytettäisiin. Kaikki nämä ihmiset olivat hänelle täysin yhdentekeviä. Kaikki oli yhdentekevää. Hän itse tiesi, ettei ollut uhattuna tässä tilanteessa. Kellään ei kävisi mielessäkään, että hän olisi tappanut Rakulan. Hän ei ollut sellainen, ei kiivas, ei muiden tappaja. Hänellä ei olisi mitään motiivia.
”Me emme olisi ikinä uskoneet sitä sinusta. Emme ikinä.”
Sora värähti. Hänen kätensä tärisivät. Hän yritti rauhoittua. Hän yritti ajatella jotain muuta. Mieluummin tämän hetkistä sekamelskaa, joka ei häntä koskettanut mitenkään. Vaikka Sora olikin välinpitämätön eikä tuonut mielipiteitään esiin, ei se tarkoittanut, etteikö hänellä olisi niitä. Hänellä oli mielipide kaikesta ja kaikista. Hän tarkkaili ihmisiä sivusta, näki toisissa sellaisia pieniä asioita, jotka tuntuivat täysin arkipäiväisiltä mutta kertoivat ihmisestä paljon. Hän piti siitä, sivustaseuraamisesta, toisten tekemisien mielessään arvostelemisesta.
Olisiko sitten Minakollakaan minkäänlaista motiivia tähän? Ei hän ollut mikään tappaja, kaikki sen olivat huomanneet siitä, miten hän käyttäytyi Masakoa ampuessaan. Hän ei pitänyt siitä. Ellei sitten tultaisi siihen tulokseen, että Minakolla oli jokin vinksahtanut päästä, että hänestä oli tullut tappaja traumaattisten kokemusten jälkeen.
”Kadehditko sinä tosiaan veljeäsi niin paljon? Miksi vihasit häntä? Mikset voinut rakastaa häntä niin kuin hän rakasti sinua?”
Soran hengitys tiheytyi ja jalat tuntuivat pettävän.
Pimeys. Kirkas valo. Valkoista. Mustaa. Vihreää. Metallia. Olentoja. Ruiskuja. Sairaalasängyt. Kokeita. Sormia. Ihoa. Veitsiä. Uteliaisuutta. Avuttomuutta. Pelkoa. Kauhua. Huutoa. Tuskaa. Kyyneleitä. Kadotettuja tunteja. Sisko. Veli. Kirkas valo. Pimeys. Elämä. Kuolema.
Sora lyyhistyi istumaan maahan seinään nojaten. Hän veti polvensa leukansa alle ja sulki silmänsä. Hän keinui hitaasti edestakaisin lohduttaen itseään. Hänen hengityksensä oli raskasta. Soran olisi tehnyt mieli kirkua, mutta itsehillinnällä hän oli niin ääneti, ettei kukaan ihmetellyt, ettei kellekään tullut mieleen tulla katsomaan, mistä äänet johtuivat. Ja vaikka hän olisikin aiheuttanut enemmän ääntä, ei kukaan silti olisi tullut paikalle. Ei ketään täällä kiinnostanut kenenkään tunteet.
Kazuo Itou istui takapenkillä pitkässä mustassa autossa. Ulkona satoi. Nykyään aina tuntui satavan, oli sitten missä tahansa. Bairu Sakamotoksi itsensä esitellyt mies ajoi autoa, määränpäänään DD-6:n asuintilat. Kazuo tiesi, mihin oli ryhtymässä. Hän tiesi, että hänet laitettaisiin tekemään hengenvaarallisia töitä. Ja hän odotti sitä innolla.
Hänen koko elämänsä oli ollut taistelua, väkivaltaa, vaaroja, riskienottoja ja hän nautti siitä enemmän kuin mistään. Hänellä ei ollut tervettä itsesuojeluvaistoa, hän harvoin tunsi sellaista, mitä peloksi nimitettiin. Ja vaikka tunsikin, ei näyttänyt sitä kellekään, ei edes itselleen.
Kazuoa arvostettiin hänen piireissään. Jengipiireissä. Hän oli aloittanut sen elämän alle kymmenenvuotiaana ja toisaalta, kaikista niistä haasteista huolimatta, se oli alkanut vähän puuduttaa. Nyt tämä uusi mahdollisuus, koko maailmaa uhkaavat hirviöt, kuulosti hänen korviinsa pelkältä seikkailulta, jännittävältä uudelta mahdollisuudelta, uudelta kokemukselta. Hänen epätavallisen kirkkaat, vihreät silmät loistivat innostuksesta ja mielihyvästä. Hän halusi jo päästä toimintaan. Hän rummutteli malttamattomana reittään sormillaan.
”No niin, täällä tulet elämään viiden nuoren naisen kanssa. Toivottavasti tuot heidän sähläykseensä vähän järjestystä, tiedäthän millaisia naiset ovat.” Bairu selosti hymyillen omahyväisesti. Hän yritti sillä peittää tuskanilmettään, joka johtui pakottavasta, lepoa tarvitsevasta jalasta. Hän jatkoi ojentaen samalla avaimia: ”Tulen myöhemmin tänään käymään uudelleen hakemassa jotain, joka minulle kuuluu ja vien teidät kaikki mestari Gushikenin luokse.”
Kazuo nousi autosta ja ennen kuin sulki oven hän kääntyi puhumaan Bairulle:
”Herra Sakamoto,” hän aloitti, ”älä ikinä aliarvioi naisten voimaa. He ovat paljon vaarallisempia tappajia kuin me, olemme melko avuttomia heidän käsittelyssään.” Kazuo virnisti ja kääntyi sitten ympäri lyhyt poninhäntä heilahtaen. Bairu kääntyi katsomaan epäuskoisena juuri kuulemaansa. Jonkun hinttarinko he olivat kaikista maailman miehistä tähän työhön valinneet? Samaan aikaan Bairu tiesi, kuinka oikeassa toinen oli.
Kazuo avasi talon oven ja hänen nenäänsä kantautui hyvin heikosti haju, jonka hän tunsi missä vain. Mädäntyvän ihmislihan aromi.
”Mikä juhlavastaanotto!” Kazuo huudahti tahallisen kovaäänisesti ja pudotti matkalaukun kädestään ja ujutti repun pois selästään. Pian muutama yllättynyt ja utelias kasvo tuli esiin ovienraoista. Ensimmäisen Minakon tavallisen tekopirteyden sijaan ahdistuneisuutta heijastavat kasvot, Amen jokseenkin yllättyneet ja Kaeden tavallisen ilmeettömät, kovat kasvot. Vähän muista jäljessä Rankin ilmestyi huoneensa ovelle. Muiden huomion keskityttyä tulokkaaseen myös Sora kurkisti ovenraosta, mitä tapahtui.
”Ah, parempi!” Kazuo naurahti ja laittoi takkinsa naulakkoon. ”Olen Kazuo, kuten varmaan nimilapusta huomaattekin. Sen jonkun kuolleen muijan korvaaja.” tässä vaiheessa Minako värähti. Kazuo kierrätti katsettaan kaikissa tutkivan uteliaasti ja pysähtyi pidemmäksi aikaa Kaeden kohdalle. Hetken hänen kasvoillaan välähti epäusko ja jopa pieni järkytys, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”No, ette aio kukaan siis kertoa nimeänne minulle. Työskentely teidän kanssanne tulee siis varmaan olemaan todella helppoa.” Kazuo naurahti eikä hiljentynyt ottaessaan kenkiään pois jalasta: ”missä on minun huoneeni?” oli hetken hiljaisuus, kukaan ei sanonut mitään. Lopulta Kaede kääntyi ja sulki tuhahtaen huoneensa oven, Ran oli kadonnut omiin oloihinsa jo aikoja sitten, Amekin liukui vähin äänin pois ja ennen takaisin omaan kammioonsa sulkeutumista Minako osoitti Kazuolle huoneen. Vain Sora jäi katselemaan huomaamattomana ovenraosta, kuinka tummanruskeat hiukset heiluen Kazuo kantoi matkatavarat huoneeseensa ja sulki oven perässään.
Bairu käveli myöhemmin kyynärsauva tukenaan autoltaan DD-6:n asunnolle ja avasi oven hitaasti ja haju, joka tulvahti hänen nenäänsä, oli vastenmielinen. Hän käveli sisään ja missään ei näkynyt ketään. Ei mikään yllätys, kaikki olivat omissa huoneissaan, kuten aina. Bairu käveli hitaasti keittiöön ja hänen silmiinsä osui veritahrat seinillä, lattialla, kaikkialla. Itseasiassa kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän myös käytävän lattian olevan veressä. Vaikka Bairu ei ollutkaan mikään nokkela älynjättiläinen, ei hänelle silti tuottanut vaikeuksia yksinkertainen yhteenlasku, osapuolina verijäljet lattialla ja Rakulan katoaminen. Samassa kuului räsähdys ja heti perään monta kolahdusta. Bairu paikansi äänet ja ryntäsi kohti vintin rappusia ja jähmettyi. Samalla kaikki tulivat omista huoneistaan, uteliaisuuden ajamana.
Hetki oli outo. Kaikki tuijottivat maassa olevaa ruumista. Minako nojasi seinään ja näytti ahdistuneelta, Kaede ja Sora olivat täysin normaaleita, Amea ahdisti, mutta hän ei näyttänyt sitä ulospäin. Kazuo näytti vähintäänkin yllättyneeltä, Bairu ei saanut sanottua yhtään mitään, hänen hengityksensä oli kiivas. Ranista taas ei pystynyt lukemaan yhtään mitään, kuten ei ikinä. Lopulta Kaede avasi suunsa:
"Hienoa Minako, olet säilyttänyt mädäntyvää ruumista meidän asunnossamme." hän sanoi pilkallisesti ja katsahti Minakoa.
"Minä en ole tehnyt sitä! Minähän sanoin sen sinulle monta kertaa, en ole tehnyt mitään!" toinen yritti sanoa vastaan, mutta hänen äänensä ei vakuuttanut. Ei samalla tavalla kuin Kaeden. Bairu kääntyi katsomaan muita.
”Kuka sen teki?” hänen äänensä oli outo. Hiljainen, uhkaava, painostava. Ei vastausta, Kaede pyöritti turhautuneena silmiään, Minakon kädet tärisivät. ”Kysyin kuka sen teki!?” nyt Bairu jo huusi, hän ei tuntunut normaalilta Bairulta. Hän näytti jonkinlaisen välittävän puolensa. Hän oli silminnähden raivostunut Rakulan takia. Minakon kädet tärisivät, hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.
”Sinäkö sen teit?!” Bairu kysyi ja tuli aivan lähelle Minakoa.
”En! Minä en tehnyt mitään!” hän parkaisi vastaukseksi. Ame seurasi vierestä tilannetta. Kaede oli taitava. Hän oli oikeasti saanut Minakon uskomaan, että hän oli tehnyt sen. Tai jos ei uskomaan, niin ainakin saamaan hänen henkisen tasapainonsa järkkymään ja pahasti.
”Et tietenkään. Muuten vain juoksentelit täällä yöllä aseen kanssa.” kuului kärkäs vastaus Kaeden suunnalta. Ame oli järkyttynyt. Toinenhan pilaisi kohta kaiken käyttäytymällä niin epänormaalisti kuin mahdollista! Ei Kaede normaalisti ollut tuollainen. Hän oli yleensä hyvin välinpitämätön muiden ongelmista, nyt hän syytteli Minakoa minkä ehti! Ame arveli sen johtuvan siitä, että Kaede oli oikeasti Rakulan ampunut ja nyt halusi vierittää kaiken syyllisyyden pois päältään, vaikka sitten hyvin silmäänpistävällä syyttelyllä.
”Sinäkö sen teit? Sinäkö tapoit Rakulan? Tappoiko hän Rakulan? Mitä te muut tiedätte tästä?” Bairu kyseli silmissään outoa vimmaa, pistävää ja polttavaa raivoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului hiljaisia vastauksia, että kaikki olivat nukkuneet koko yön rauhallisesti kuulematta mitään.
”Palaamme asiaan myöhemmin. Nyt on jo kiire, ampumistuntinne alkavat kohta.” Bairun ääni muuttui yhtäkkiä kylmäksi, välinpitämättömäksi. ”Noniin, lähdetään.”
Auton tunnelma oli vielä kiusallisempi kuin koskaan ennen. Kukaan ei osannut sanoa mitään. Bairu puhui puhelimessa, hän käskytti joitakin AtR:n työntekijöitä hakemaan Rakulan ruumiin pois. Takapenkillä kaikki katselivat maahan, seinille, kattoon, minne tahansa muualle kuin toisiinsa. Minakon oli vaikeaa pitää itseään kasassa. Kuitenkin lopulta Kazuo avasi suunsa.
”Tämä alkaa mennä erittäin mielenkiintoiseksi. Mitähän kaikkea ehtiikään paljastua. Ehkä on parempi, etten missään vaiheessa vilkaisekaan ruokakaappiin, oman turvallisuuteni takia. Jos olette sinnekin piilotelleet ruumiita.” hän pälpätti naurahtaen lopuksi pienesti. Ei vastausta. Sora kuitenkin katsahti Kazuota vaivihkaa ja hymyili pienesti itsekseen.
Samaan aikaan kun DD-6 oli harjoittelemassa Bairu istui jälleen neiti Akiyaman työhuoneessa.
”Rakulan ruumis heidän asunnossaan? Kuka sen teki?”
”En tiedä. Kaede syytti Minakoa, oli kuulemma nähnyt hänet kuljeksimassa yöllä ase kädessä.” Bairu vastasi ja yritti peittää järkytystään. Eihän hänellä saanut olla tunteita. Hänen piti olla vain kova AtR:n työntekijä.
”Entä muut? Mitä he sanoivat?”
”Olivat kuulemma nukkuneet koko yön,” Bairu vastasi, ”en vain tiedä mitä uskoa. En välttämättä näkisi Minakoa minään murhaajana. Näit itsekin miten vaikeaa hänelle oli Masakon tappaminen.”
”Ehkäpä niin, mutta hänen luonnediagnoosissa puhutaan ailahtelevaisuudesta ja jopa maanisdepressiivisyydestä. Ja ehkä hänellä naksahti päässä sen jälkeen, mitä hänen piti tehdä Masakolle. Ja etkös sanonut, että olit nähnyt aseen hänen yöpöydällään. Ja myös Kaeden puheet todistavat Minakoa vastaan.” Akiyama huomautti ja kaivoi tupakoita taskustaan.
”Niin... Olet oikeassa. Joka tapauksessa joku täytyy laittaa tästä edesvastuuteen.”
Asekoulutus oli tältä päivältä lopussa ja nyt kaikki odottivat Bairua saapuvaksi kyyditsemään heidät takaisin kotiin. Mestari Gushiken oli selvästi ottanut itselleen suosikin, eli Kazuon. Tottakai hän oli ilmiselvä valinta, hän osasi ampua taitavasti, rakasti sitä ja ehtimiseen kehui, kuinka hyvätasoisia aseet olivat. Minakolta sen sijaan kaikki oli mennyt tänään täysin pieleen, hän ei meinannut edes pystyä ampumaan, mutta mestarin melko rajujen suostuttelujen jälkeen hänkin lopulta oli tullut mukaan käyttelemään asetta, tosin ei kovin hyvin tuloksin.
Viimein Bairu tuli paikalle, myöhässä. Tietenkään kukaan ei huomauttanut siitä.
”Eräs toinen ajaa teidät tänään kotiin, hän tulee aivan pian. Minulla sen sijaan on asiaa Minakolle." hän sanoi lyhyesti, tarttui toista käsivarresta ja raahasi tämän perässään rakkaaseen pikku työhuoneeseensa muiden jäädessä odottamaan vieläkin enemmän viivästyvää kyytiään.
Bairu painoi Minakon seinää vasten ja painautui itse aivan tähän kiinni.
”Tajuatko sinä, että olet ollut hyvin, hyvin tuhma tyttö?” hänen puheensa oli etovaa, ääni lipevä ja olemus myös.
”Minä sanoin jo! Minä en ole tapp...” Minako yritti, mutta ei saanut tilaisuutta jatkaa enempää
”Hiljaa, narttu! Sinä olet rikkonut sääntöjä, te tapatte vain käskystä,” Bairu keskeytti ja hänen äänensä voimakkuus kohosi kokoajan, ”ja käskikö joku tappaa Rakulan? Käskikö joku tappaa veljeni!? Käskikö?!” hän huusi nyt Minakon korvaan niin kovaa kuin lähti. Minako pudisti hitaasti päätään.
”E-ei..”
”Niin, ei käskenytkään. Ja sinä teit sen silti. Ja tajuatko, että kun rikkoo sääntöjä, siitä rangaistaan.” Bairu sanoi nyt jo aivan kiinni toisessa, rusentaen Minakoa painollaan seinää vasten. Hitaasti hän tarttui Minakon housuihin ja pian housujennappi oli avattu...
Minako saapui asuntoon myöhemmin kuin muut pieni hymy huulillaan. Kazuo oli keittiössä, joka oli käyty siivoamassa joidenkin toimesta, juomassa teetä ja katsahti toista kysyvästi. Minako istui myös tuolille
”Tiedätkö Kazuo,” hän aloitti varovasti ja Kazuo suoristi selkäänsä odottavasti, hän halusi tietää mitä oli tapahtunut, ”minun mielestäni tämä keittiö näyttäisi huomattavasti paremmalta jos tänne ostaisi uudet verhot.” siinä kaikki. Kaikki mitä Kazuo sai kuulla. Uudet verhot?! Kazuo oli aivan ihmeissään, hän olisi voinut vaikka vannoa, että Bairu olisi tehnyt jotakin todella kauheaa Minakolle, mutta toinen tuntui olevan järjettömän pirteä ja hyväntuulinen.
Oikeasti Kazuo ei vain tajunnut. Kukaan ei tajunnut. Kukaan ei tajunnut, miksi Minako oli niin pirteä, vaikka Bairu oli juuri tehnyt hänelle uskomattoman kaameita asioita. He eivät ymmärtäneet hänen suojakuortaan. Siinä missä Kaede oli välinpitämätön, Minako teki itsestään pirteän, ystävällisen, peruspositiivisen. Ja vain siksi, ettei kukaan osaisi nähdä hänen lävitseen. Ettei kukaan tietäisi mitä hän oikeasti ajatteli ja tunsi.
Sora makasi sängyllään. Hän kuunteli, miten Minako ja Kazuo juttelivat jotain. Hän olisi halunnut olla siellä. Hänkin olisi halunnut olla juttelemassa, olla sosiaalinen. Hän ei vain ollut ikinä ollutkaan. Ainakaan sen jälkeen, kun hän täytti kolmetoista. Sen jälkeen hän oli alkanut vihaamaan ihmisiä, karttamaan heitä. Ja vaikkei hän ollut sosiaalinen, hän olisi halunnut olla edes haluttava. Niin kuin esimerkiksi Kaede. Hän oli pitkä, kaunis, tulinen... Hänen vetovoimastaan kieli jo se, miten Kazuo oli häntä katsonut. Hän oli pysäyttänyt katseensa häneen paljon pidemmäksi aikaa kuin muihin.
Nämä olivat niitä tunteita, joita Sora ei halunnut myöntää edes itselleen. Hän halusi olla yli-ihminen, hän ei halunnut olla haavoittuvainen, ei edes kun oli yksin itsensä kanssa. Hän halusi olla sellainen, miltä hän näyttikin. Täysin muissa maailmoissa oleva, välinpitämätön, täysin itsenäinen. Yleensä hän sitä olikin, mutta sitten tuli näitä hetkiä... Hetkiä, jolloin hän halusi vain olla normaali.
”Mikset sinä ole normaali lapsi?”
Äidin halveksuntaa ja surua täynnä olevat kasvot.
”Hän ajatteli vain sinun parastasi, hän rakasti sinua!”
Isän tietämättömyys. Vailla kykyä päättää mistään.
”Miksi sinä halusit hänelle pahaa?”
Veli ja sisko hymyilemässä kehyksissä takanreunalla.
”Miksi sinä tapoit hänet?”
Nopeat, vihaiset juoksuaskeleet portaikossa.
Ja alkää valittako jos ette tunne palstan tapoja, olkaa ensin täällä vuosia ja tulkaa sitten kitisemään.
6. I´d kill them all to save my own
Ame makasi sängyllään ja mietti. Mietti pari tuntia sitten tapahtunutta. Sitä, mitä Kaede oli tehnyt. Tai ehkä ennemminkin Rakulan tekosia. Rakula oli ensimmäinen mies... Ei, ensimmäinen ihminen joka oli koskaan pitänyt häntä mitenkään päin haluttavana. Olkoonkin, että Rakula oli loppujen lopuksi mennyt liian pitkälle, tehnyt jotain, mitä Ame ei olisi halunnut, niin silti hän oli tavallaan nähnyt Amessa jotain kaunista, jotain haluttavaa. Ame ehti ajatella näin muutaman sekunnin verran, ennen kuin tajusi, että se kieroutunut lääkäri oli luultavasti vain ollut täysin päästään sekaisin ja niin puutteessa, että olisi kelpuuttanut hätätilassa vaikka kulkukoiran.
Pian hänen aivonsa valtasi se, mitä Kaede oli tehnyt. Hän oli puolustanut Amea, hän oli pelastanut Amen uskomattomalta nöyryytykseltä ja traumaattiselta kokemukselta. Olkoonkin, että teosta päästäisiin varmasti hyvin monimutkaisia teitä pelkästään Kaeden omaan hyötyyn, niin silti se tuntui oudolta. Ajatus, että joku teki jotain hänen puolesta, oli liikaa. Se tuntui melkein pahalta, Ame ei ollut tottunut sellaiseen.
Minako heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt painajaista monena yönä peräkkäin. Ja se painajainen oli suoraan todellisuudesta. Hän näki joka yö uudestaan ja uudestaan sen, kuinka Masako oli katsonut häntä puoliksi suljettujen silmiensä alta, hengittänyt raskaasti pystymättä sanomaan yhtään mitään. Joka hetki häntä vainosi se, miten Masakon silmät olivat muuttuneet, kun hän oli nähnyt aseen Minakon kädessä, kun hän oli tajunnut, mitä Minako aikoi tehdä. Se kauhu ja epätoivo hänen kasvoillaan ei lähtenyt mihinkään, sen ajattelu tuntui puristavan Minakon ruumista kasaan, hänestä tuntui, että hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä.
Hitaasti hän kuitenkin nousi ylös sängyltään ja ensimmäinen asia, mikä osui hänen silmiin, oli ase hänen yöpöydällään. Mitä se siinä teki? Kenen se oli? Ei ainakaan Minakon. Häneen iski panikki, hän muisti yhä elävämmin, mitä oli Masakolla tehnyt. Minakoa huimasi. Hän ei voinut liikkua, ei nousta ylös, hän vain katseli asetta pöydällään. Kuka sen oli siihen tuonnut? Hän odotti hetken, kokosi itsensä ja nousi hitaasti ylös sängystään kävellen keittiöön. Se oli tyhjä, kuten tavallista. Kukaan heistä ei halunnut viettää aikaa toistensa seurassa, kaikki istuivat yksin omissa huoneissaan, tutustumatta keneenkään. Kesti hetken ennen kuin Minako huomasi mitä keittiön matolla oli. Verta. Sitä oli myös seinillä. Itseasiassa koko lattia oli veressä, kuivuneessa veressä. Pitkä vana lähti keittiöstä käytävälle, kuin jotakin olisi raahattu sitä pitkin. Minako kirkaisi ja otti tukea pöydänreunasta.
Bairu käveli kyynärsauvaan tukien AtR:n rakennuksessa. Setsuko Akiyama oli ilmoittanut haluavansa puhua hänen kanssaan välittömästi. Jalkansa huonosta kunnosta huolimatta Bairu ei suostunut siihen, että Akiyama olisi tullut tapaamaan häntä sairaalasängylle. Bairu ei halunnut hänen näkevän häntä makaamassa siinä kunnossa, avuttomana. Hän ei halunnut kenenkään naisen näkevän sellaista. Hänen elämänkatsomuksensa mukaan mies oli kaiken pää, vahvempi sukupuoli. Siksi hän ei voinut myöskään jättää sikseen sitä, että Sora, pikku tyttö hänen silmissään, oli ampunut häntä jalkaan.
Bairu saapui sovittuun tapaamispaikkaan, jossa Setsuko häntä jo odottikin selkä ovelle päin suuressa, pyörivässä tuolissa istuen. Hän kääntyi ympäri ja tumppasi tupakkansa työpöydällä olevaan tuhkakuppiin ja käänsi sitten vähän pilkallisen virneensä Bairuun.
”Miten jalka voi? Kuulin, että Sora Takeda ampui sinua.” hän naurahti. Bairu kirosi mielessään. Jutut levisivät hyvin nopeasti ja nyt hän saisi kuulla tästä vielä pitkään.
”Pikku naarmu vain. Mutta tuskin kutsuit minua tänne pilkataksesi minua.” hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja kävi istumaan tuolille, joka oli pöydän toisella puolella Setsukoa vastapäätä.
”En. Minulla on sinulle näytettävää ja tehtävä,” Akiyama vastasi ja otti pöydällä lepäävän paperinipun, joka oli huolellisesti nidottu, käteensä, ”tehtävä, joka koskee Masako Inouen korvaajaa. Hän on lentokoneessa matkalla tänne ja hänen on määrä olla perillä tunnin kuluttua. Sinä tiedät tehtäväsi, mutta pystytkö ajamaan tuon jalkasi kanssa?” hän jatkoi ja ojensi paperinipun Bairulle. Hän katseli sitä hetken ja siirsi sitten syrjään. Hän ei ollut ikinä pitänyt papereista.
”Etkö voisi tässä nyt pääpiirteittäin kertoa kuka hän on, en jaksaisi keskittyä tuon lukemiseen. Ja kyllä, pystyn hoitamaan tehtäväni.” Bairu ehdotti ja yritti olla ajattelematta kipua jalassaan.
”No, hän on Kazuo Itou, 18-vuotias, tottunut aseiden käyttäjä taustastaan johtuen.” neiti Akiyama selitti ja osoitti yhtä lausetta nipussa. Kohdassa kerrottiin tulokkaan menneisyydestä.
”Hän varmasti tuo järjestystä niiden avuttomien idioottien sekaan. Kunhan ei vain täysin villitse, tiedäthän miten naisille usein käy kun paikalle tuodaan vähän testosteronia.” Bairu naurahti huvittuneena ja nojasi tuolissa taaksepäin.
”Ei, en tosiaan tiedä,” kuului täysin tunteeton vastaus, ”ja sinä et näköjään tiedä mitään naisista.” Akiyama oli nokkelampi kuin Bairu, hän osasi sanoa juuri ne musertavat piikittelyt, joihin toinen ei kyennyt. Bairu oli hiljaa.
”Ja lisäksi nämä sinun avuttomat idiootit yhdessä tuhosivat Acqua F:n ja yksi heistä vielä ampui sinua jalkaan.” hän jatkoi pilkallisesti painottaen lauseensa loppuosaa ja sytytti toisen tupakan. Bairu oli hiljaa.
”Sora Takedan rangaistus niskuroinnista on vielä vaiheessa.” hän sanoi lopulta. Akiyaman katse muuttui.
”Minä tiedän miten sinä heitä rankaiset, minä tiedän miten nautit siitä. Ja tiedätkö, minä en välitä paskaakaan heidän tunteistaan ja hyvinvoinnistaan henkilökohtaisella tasolla, mutta tajuatko, että heidät pitää pitää sen verran järjissään, että he antavat täyden panoksensa AtR:lle. Joten anna niiden omien henkilökohtaisten pikku perversioidesi olla ja keskity siihen, mikä on tehtäväsi.” hänen äänensä oli painokas, kiihkeä ja katseensa vangitseva. Bairu mietti mitä sanoisi.
”Sinun tehtäväsi on ohjata tätä projektia, minä olen täällä huolehtimassa DD-6:sta, ja teen sen niin kuin parhaaksi näen. Olet koko projektin vastuuhenkilö, ja et sitäkään osaa kunnolla hoitaa. Sinun ei kannata siis puuttua siihen, mitä minä teen, tai pidän huolen siitä, että sinulla ei ole täällä enää mitään virkaa,” hän jatkoi ääni vähintäänkin yhtä painokkaana, ”joten palaisimmeko nyt alkuperäiseen aiheeseen?” Setsuko Akiyama rykäisi pienesti ja jatkoi, kuin äskeistä keskustelua ei olisi ollutkaan:
”On vielä yksi pieni asia hänen menneisyydestään, voit lukea sen tästä. Haittaako se mielestäsi DD-6:n ilmapiiriä ja suorituskykyä?” hän kysyi etsittyään papereista oikean ja ojensi sen Bairulle. Tämä luki sen ja hänen kasvoilleen nousi epämiellyttävä, sadistinen virne.
”Ei haittaa. Ei todellakaan haittaa.” hän naurahti ja heitti nipun puolihuolimattomasti pöydänreunalle. ”Jos sinulla ei enää ollut muuta, voisin lähteä lentokentälle. Tahdon hoitaa asiat kunnolla.” hän jatkoi ja nousi ylös tuolista ja tyylikästä poistumisvaikutelmaa tuhosi pakollinen kyynärsauvan käyttö kävellessä. Hän oli ovella kun Akiyama alkoi puhua.
”On vielä eräs asia,” hän sanoi ja Bairu pysähtyi, ”veljesi, Rakula, ei ilmaantunut tänään töihin eikä hän vastaa puhelimeen.”
”Kuinka niin minä?” Minako kysyi kuunnellessaan Kaeden syytteitä.
”Kuulit aivan oikein. Heräsin eilen yöllä laukaukseen ja tulin luonnollisesti katsomaan mitä tapahtuu ja näin sinut ase kädessä ja kuinka joku hämärässä keittiössä kaatui maahan. Sen jälkeen aivan oman henkeni takia lähdin pois enkä tiedä mitä sen jälkeen tapahtui.” punatukka selosti tyynen rauhallisesti ilmekään värähtämättä.
”Sinä valehtelet! En ole tehnyt mitään sellaista!” toinen huusi kauhuissaan katsoen Kaedea epäuskoisena.
”Ai et? Teithän sinä muutama päivä sittenkin, tapoit Masakon.” Kaede vastasi piikittelevästi ja katosi keittiöstä, johon Minako jäi epäuskoisena.
Ame oli kuullut koko keskustelun huoneensa oven takaa. Kaede oli loistava valehtelija, hän saisi syyn helposti vieritettyä pois niskoiltaan ja kenties saisi Minakokin uskomaan, että oli tehnyt sen. Minako joutuisi siitä ongelmiin. Ja kenen takia? Amen. Se oli loppujenlopuksi täysin Amen vika, vaikka Kaede tilanteesta halusikin luistaa. Ja mitä hän voisi tehdä muuta, kuin näytellä mukana?
”Jos sinulta kysytään tästä jotain, et tiedä mitään, nukuin tyynen rauhallisesti yön etkä herännyt edes aseen ääneen, kun taas minä heräsin yöllä ja menin katsomaan mitä keittiössä tapahtui. Tajuatko? Me emme ole tähän mitenkään osallisena, vain Minako. Ja muistakin pysyä tässä tarinassa, et muuttele sitä mitenkään.”
Kaede oli selittänyt silmissään outo palo tätä suunnitelmaa. Ame oli vain myönnytellyt. Ei kyseenalaistanut mitään, ei väittänyt vastaan. Myöntynyt. Sellainenhan hän pohjimmiltaan oli. Muut saavat päättää ja olla keskipisteenä, hän on mieluummin varjoissa taustavaikuttajana. Ei, ei itseasiassa edes vaikuttajana. Hän on syrjässä tekemättä mitään, puuttumatta asioihin mitenkään. Silti hän oli tällä hetkellä kaiken keskipiste, hänen takiaan Rakula oli kuollut.
Sora katseli ulos ikkunasta. Hän oli herännyt yöllä, hän oli kuullut kaiken. Hän tiesi miten asiat olivat, hän oli kuullut Kaeden ja Amen keskustelun. Mutta sanoisiko hän mitään? Ei. Häntä ei kiinnostanut kuka siitä joutuisi vastuuseen, ketä siitä syytettäisiin. Kaikki nämä ihmiset olivat hänelle täysin yhdentekeviä. Kaikki oli yhdentekevää. Hän itse tiesi, ettei ollut uhattuna tässä tilanteessa. Kellään ei kävisi mielessäkään, että hän olisi tappanut Rakulan. Hän ei ollut sellainen, ei kiivas, ei muiden tappaja. Hänellä ei olisi mitään motiivia.
”Me emme olisi ikinä uskoneet sitä sinusta. Emme ikinä.”
Sora värähti. Hänen kätensä tärisivät. Hän yritti rauhoittua. Hän yritti ajatella jotain muuta. Mieluummin tämän hetkistä sekamelskaa, joka ei häntä koskettanut mitenkään. Vaikka Sora olikin välinpitämätön eikä tuonut mielipiteitään esiin, ei se tarkoittanut, etteikö hänellä olisi niitä. Hänellä oli mielipide kaikesta ja kaikista. Hän tarkkaili ihmisiä sivusta, näki toisissa sellaisia pieniä asioita, jotka tuntuivat täysin arkipäiväisiltä mutta kertoivat ihmisestä paljon. Hän piti siitä, sivustaseuraamisesta, toisten tekemisien mielessään arvostelemisesta.
Olisiko sitten Minakollakaan minkäänlaista motiivia tähän? Ei hän ollut mikään tappaja, kaikki sen olivat huomanneet siitä, miten hän käyttäytyi Masakoa ampuessaan. Hän ei pitänyt siitä. Ellei sitten tultaisi siihen tulokseen, että Minakolla oli jokin vinksahtanut päästä, että hänestä oli tullut tappaja traumaattisten kokemusten jälkeen.
”Kadehditko sinä tosiaan veljeäsi niin paljon? Miksi vihasit häntä? Mikset voinut rakastaa häntä niin kuin hän rakasti sinua?”
Soran hengitys tiheytyi ja jalat tuntuivat pettävän.
Pimeys. Kirkas valo. Valkoista. Mustaa. Vihreää. Metallia. Olentoja. Ruiskuja. Sairaalasängyt. Kokeita. Sormia. Ihoa. Veitsiä. Uteliaisuutta. Avuttomuutta. Pelkoa. Kauhua. Huutoa. Tuskaa. Kyyneleitä. Kadotettuja tunteja. Sisko. Veli. Kirkas valo. Pimeys. Elämä. Kuolema.
Sora lyyhistyi istumaan maahan seinään nojaten. Hän veti polvensa leukansa alle ja sulki silmänsä. Hän keinui hitaasti edestakaisin lohduttaen itseään. Hänen hengityksensä oli raskasta. Soran olisi tehnyt mieli kirkua, mutta itsehillinnällä hän oli niin ääneti, ettei kukaan ihmetellyt, ettei kellekään tullut mieleen tulla katsomaan, mistä äänet johtuivat. Ja vaikka hän olisikin aiheuttanut enemmän ääntä, ei kukaan silti olisi tullut paikalle. Ei ketään täällä kiinnostanut kenenkään tunteet.
Kazuo Itou istui takapenkillä pitkässä mustassa autossa. Ulkona satoi. Nykyään aina tuntui satavan, oli sitten missä tahansa. Bairu Sakamotoksi itsensä esitellyt mies ajoi autoa, määränpäänään DD-6:n asuintilat. Kazuo tiesi, mihin oli ryhtymässä. Hän tiesi, että hänet laitettaisiin tekemään hengenvaarallisia töitä. Ja hän odotti sitä innolla.
Hänen koko elämänsä oli ollut taistelua, väkivaltaa, vaaroja, riskienottoja ja hän nautti siitä enemmän kuin mistään. Hänellä ei ollut tervettä itsesuojeluvaistoa, hän harvoin tunsi sellaista, mitä peloksi nimitettiin. Ja vaikka tunsikin, ei näyttänyt sitä kellekään, ei edes itselleen.
Kazuoa arvostettiin hänen piireissään. Jengipiireissä. Hän oli aloittanut sen elämän alle kymmenenvuotiaana ja toisaalta, kaikista niistä haasteista huolimatta, se oli alkanut vähän puuduttaa. Nyt tämä uusi mahdollisuus, koko maailmaa uhkaavat hirviöt, kuulosti hänen korviinsa pelkältä seikkailulta, jännittävältä uudelta mahdollisuudelta, uudelta kokemukselta. Hänen epätavallisen kirkkaat, vihreät silmät loistivat innostuksesta ja mielihyvästä. Hän halusi jo päästä toimintaan. Hän rummutteli malttamattomana reittään sormillaan.
”No niin, täällä tulet elämään viiden nuoren naisen kanssa. Toivottavasti tuot heidän sähläykseensä vähän järjestystä, tiedäthän millaisia naiset ovat.” Bairu selosti hymyillen omahyväisesti. Hän yritti sillä peittää tuskanilmettään, joka johtui pakottavasta, lepoa tarvitsevasta jalasta. Hän jatkoi ojentaen samalla avaimia: ”Tulen myöhemmin tänään käymään uudelleen hakemassa jotain, joka minulle kuuluu ja vien teidät kaikki mestari Gushikenin luokse.”
Kazuo nousi autosta ja ennen kuin sulki oven hän kääntyi puhumaan Bairulle:
”Herra Sakamoto,” hän aloitti, ”älä ikinä aliarvioi naisten voimaa. He ovat paljon vaarallisempia tappajia kuin me, olemme melko avuttomia heidän käsittelyssään.” Kazuo virnisti ja kääntyi sitten ympäri lyhyt poninhäntä heilahtaen. Bairu kääntyi katsomaan epäuskoisena juuri kuulemaansa. Jonkun hinttarinko he olivat kaikista maailman miehistä tähän työhön valinneet? Samaan aikaan Bairu tiesi, kuinka oikeassa toinen oli.
Kazuo avasi talon oven ja hänen nenäänsä kantautui hyvin heikosti haju, jonka hän tunsi missä vain. Mädäntyvän ihmislihan aromi.
”Mikä juhlavastaanotto!” Kazuo huudahti tahallisen kovaäänisesti ja pudotti matkalaukun kädestään ja ujutti repun pois selästään. Pian muutama yllättynyt ja utelias kasvo tuli esiin ovienraoista. Ensimmäisen Minakon tavallisen tekopirteyden sijaan ahdistuneisuutta heijastavat kasvot, Amen jokseenkin yllättyneet ja Kaeden tavallisen ilmeettömät, kovat kasvot. Vähän muista jäljessä Rankin ilmestyi huoneensa ovelle. Muiden huomion keskityttyä tulokkaaseen myös Sora kurkisti ovenraosta, mitä tapahtui.
”Ah, parempi!” Kazuo naurahti ja laittoi takkinsa naulakkoon. ”Olen Kazuo, kuten varmaan nimilapusta huomaattekin. Sen jonkun kuolleen muijan korvaaja.” tässä vaiheessa Minako värähti. Kazuo kierrätti katsettaan kaikissa tutkivan uteliaasti ja pysähtyi pidemmäksi aikaa Kaeden kohdalle. Hetken hänen kasvoillaan välähti epäusko ja jopa pieni järkytys, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”No, ette aio kukaan siis kertoa nimeänne minulle. Työskentely teidän kanssanne tulee siis varmaan olemaan todella helppoa.” Kazuo naurahti eikä hiljentynyt ottaessaan kenkiään pois jalasta: ”missä on minun huoneeni?” oli hetken hiljaisuus, kukaan ei sanonut mitään. Lopulta Kaede kääntyi ja sulki tuhahtaen huoneensa oven, Ran oli kadonnut omiin oloihinsa jo aikoja sitten, Amekin liukui vähin äänin pois ja ennen takaisin omaan kammioonsa sulkeutumista Minako osoitti Kazuolle huoneen. Vain Sora jäi katselemaan huomaamattomana ovenraosta, kuinka tummanruskeat hiukset heiluen Kazuo kantoi matkatavarat huoneeseensa ja sulki oven perässään.
Bairu käveli myöhemmin kyynärsauva tukenaan autoltaan DD-6:n asunnolle ja avasi oven hitaasti ja haju, joka tulvahti hänen nenäänsä, oli vastenmielinen. Hän käveli sisään ja missään ei näkynyt ketään. Ei mikään yllätys, kaikki olivat omissa huoneissaan, kuten aina. Bairu käveli hitaasti keittiöön ja hänen silmiinsä osui veritahrat seinillä, lattialla, kaikkialla. Itseasiassa kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän myös käytävän lattian olevan veressä. Vaikka Bairu ei ollutkaan mikään nokkela älynjättiläinen, ei hänelle silti tuottanut vaikeuksia yksinkertainen yhteenlasku, osapuolina verijäljet lattialla ja Rakulan katoaminen. Samassa kuului räsähdys ja heti perään monta kolahdusta. Bairu paikansi äänet ja ryntäsi kohti vintin rappusia ja jähmettyi. Samalla kaikki tulivat omista huoneistaan, uteliaisuuden ajamana.
Hetki oli outo. Kaikki tuijottivat maassa olevaa ruumista. Minako nojasi seinään ja näytti ahdistuneelta, Kaede ja Sora olivat täysin normaaleita, Amea ahdisti, mutta hän ei näyttänyt sitä ulospäin. Kazuo näytti vähintäänkin yllättyneeltä, Bairu ei saanut sanottua yhtään mitään, hänen hengityksensä oli kiivas. Ranista taas ei pystynyt lukemaan yhtään mitään, kuten ei ikinä. Lopulta Kaede avasi suunsa:
"Hienoa Minako, olet säilyttänyt mädäntyvää ruumista meidän asunnossamme." hän sanoi pilkallisesti ja katsahti Minakoa.
"Minä en ole tehnyt sitä! Minähän sanoin sen sinulle monta kertaa, en ole tehnyt mitään!" toinen yritti sanoa vastaan, mutta hänen äänensä ei vakuuttanut. Ei samalla tavalla kuin Kaeden. Bairu kääntyi katsomaan muita.
”Kuka sen teki?” hänen äänensä oli outo. Hiljainen, uhkaava, painostava. Ei vastausta, Kaede pyöritti turhautuneena silmiään, Minakon kädet tärisivät. ”Kysyin kuka sen teki!?” nyt Bairu jo huusi, hän ei tuntunut normaalilta Bairulta. Hän näytti jonkinlaisen välittävän puolensa. Hän oli silminnähden raivostunut Rakulan takia. Minakon kädet tärisivät, hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.
”Sinäkö sen teit?!” Bairu kysyi ja tuli aivan lähelle Minakoa.
”En! Minä en tehnyt mitään!” hän parkaisi vastaukseksi. Ame seurasi vierestä tilannetta. Kaede oli taitava. Hän oli oikeasti saanut Minakon uskomaan, että hän oli tehnyt sen. Tai jos ei uskomaan, niin ainakin saamaan hänen henkisen tasapainonsa järkkymään ja pahasti.
”Et tietenkään. Muuten vain juoksentelit täällä yöllä aseen kanssa.” kuului kärkäs vastaus Kaeden suunnalta. Ame oli järkyttynyt. Toinenhan pilaisi kohta kaiken käyttäytymällä niin epänormaalisti kuin mahdollista! Ei Kaede normaalisti ollut tuollainen. Hän oli yleensä hyvin välinpitämätön muiden ongelmista, nyt hän syytteli Minakoa minkä ehti! Ame arveli sen johtuvan siitä, että Kaede oli oikeasti Rakulan ampunut ja nyt halusi vierittää kaiken syyllisyyden pois päältään, vaikka sitten hyvin silmäänpistävällä syyttelyllä.
”Sinäkö sen teit? Sinäkö tapoit Rakulan? Tappoiko hän Rakulan? Mitä te muut tiedätte tästä?” Bairu kyseli silmissään outoa vimmaa, pistävää ja polttavaa raivoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului hiljaisia vastauksia, että kaikki olivat nukkuneet koko yön rauhallisesti kuulematta mitään.
”Palaamme asiaan myöhemmin. Nyt on jo kiire, ampumistuntinne alkavat kohta.” Bairun ääni muuttui yhtäkkiä kylmäksi, välinpitämättömäksi. ”Noniin, lähdetään.”
Auton tunnelma oli vielä kiusallisempi kuin koskaan ennen. Kukaan ei osannut sanoa mitään. Bairu puhui puhelimessa, hän käskytti joitakin AtR:n työntekijöitä hakemaan Rakulan ruumiin pois. Takapenkillä kaikki katselivat maahan, seinille, kattoon, minne tahansa muualle kuin toisiinsa. Minakon oli vaikeaa pitää itseään kasassa. Kuitenkin lopulta Kazuo avasi suunsa.
”Tämä alkaa mennä erittäin mielenkiintoiseksi. Mitähän kaikkea ehtiikään paljastua. Ehkä on parempi, etten missään vaiheessa vilkaisekaan ruokakaappiin, oman turvallisuuteni takia. Jos olette sinnekin piilotelleet ruumiita.” hän pälpätti naurahtaen lopuksi pienesti. Ei vastausta. Sora kuitenkin katsahti Kazuota vaivihkaa ja hymyili pienesti itsekseen.
Samaan aikaan kun DD-6 oli harjoittelemassa Bairu istui jälleen neiti Akiyaman työhuoneessa.
”Rakulan ruumis heidän asunnossaan? Kuka sen teki?”
”En tiedä. Kaede syytti Minakoa, oli kuulemma nähnyt hänet kuljeksimassa yöllä ase kädessä.” Bairu vastasi ja yritti peittää järkytystään. Eihän hänellä saanut olla tunteita. Hänen piti olla vain kova AtR:n työntekijä.
”Entä muut? Mitä he sanoivat?”
”Olivat kuulemma nukkuneet koko yön,” Bairu vastasi, ”en vain tiedä mitä uskoa. En välttämättä näkisi Minakoa minään murhaajana. Näit itsekin miten vaikeaa hänelle oli Masakon tappaminen.”
”Ehkäpä niin, mutta hänen luonnediagnoosissa puhutaan ailahtelevaisuudesta ja jopa maanisdepressiivisyydestä. Ja ehkä hänellä naksahti päässä sen jälkeen, mitä hänen piti tehdä Masakolle. Ja etkös sanonut, että olit nähnyt aseen hänen yöpöydällään. Ja myös Kaeden puheet todistavat Minakoa vastaan.” Akiyama huomautti ja kaivoi tupakoita taskustaan.
”Niin... Olet oikeassa. Joka tapauksessa joku täytyy laittaa tästä edesvastuuteen.”
Asekoulutus oli tältä päivältä lopussa ja nyt kaikki odottivat Bairua saapuvaksi kyyditsemään heidät takaisin kotiin. Mestari Gushiken oli selvästi ottanut itselleen suosikin, eli Kazuon. Tottakai hän oli ilmiselvä valinta, hän osasi ampua taitavasti, rakasti sitä ja ehtimiseen kehui, kuinka hyvätasoisia aseet olivat. Minakolta sen sijaan kaikki oli mennyt tänään täysin pieleen, hän ei meinannut edes pystyä ampumaan, mutta mestarin melko rajujen suostuttelujen jälkeen hänkin lopulta oli tullut mukaan käyttelemään asetta, tosin ei kovin hyvin tuloksin.
Viimein Bairu tuli paikalle, myöhässä. Tietenkään kukaan ei huomauttanut siitä.
”Eräs toinen ajaa teidät tänään kotiin, hän tulee aivan pian. Minulla sen sijaan on asiaa Minakolle." hän sanoi lyhyesti, tarttui toista käsivarresta ja raahasi tämän perässään rakkaaseen pikku työhuoneeseensa muiden jäädessä odottamaan vieläkin enemmän viivästyvää kyytiään.
Bairu painoi Minakon seinää vasten ja painautui itse aivan tähän kiinni.
”Tajuatko sinä, että olet ollut hyvin, hyvin tuhma tyttö?” hänen puheensa oli etovaa, ääni lipevä ja olemus myös.
”Minä sanoin jo! Minä en ole tapp...” Minako yritti, mutta ei saanut tilaisuutta jatkaa enempää
”Hiljaa, narttu! Sinä olet rikkonut sääntöjä, te tapatte vain käskystä,” Bairu keskeytti ja hänen äänensä voimakkuus kohosi kokoajan, ”ja käskikö joku tappaa Rakulan? Käskikö joku tappaa veljeni!? Käskikö?!” hän huusi nyt Minakon korvaan niin kovaa kuin lähti. Minako pudisti hitaasti päätään.
”E-ei..”
”Niin, ei käskenytkään. Ja sinä teit sen silti. Ja tajuatko, että kun rikkoo sääntöjä, siitä rangaistaan.” Bairu sanoi nyt jo aivan kiinni toisessa, rusentaen Minakoa painollaan seinää vasten. Hitaasti hän tarttui Minakon housuihin ja pian housujennappi oli avattu...
Minako saapui asuntoon myöhemmin kuin muut pieni hymy huulillaan. Kazuo oli keittiössä, joka oli käyty siivoamassa joidenkin toimesta, juomassa teetä ja katsahti toista kysyvästi. Minako istui myös tuolille
”Tiedätkö Kazuo,” hän aloitti varovasti ja Kazuo suoristi selkäänsä odottavasti, hän halusi tietää mitä oli tapahtunut, ”minun mielestäni tämä keittiö näyttäisi huomattavasti paremmalta jos tänne ostaisi uudet verhot.” siinä kaikki. Kaikki mitä Kazuo sai kuulla. Uudet verhot?! Kazuo oli aivan ihmeissään, hän olisi voinut vaikka vannoa, että Bairu olisi tehnyt jotakin todella kauheaa Minakolle, mutta toinen tuntui olevan järjettömän pirteä ja hyväntuulinen.
Oikeasti Kazuo ei vain tajunnut. Kukaan ei tajunnut. Kukaan ei tajunnut, miksi Minako oli niin pirteä, vaikka Bairu oli juuri tehnyt hänelle uskomattoman kaameita asioita. He eivät ymmärtäneet hänen suojakuortaan. Siinä missä Kaede oli välinpitämätön, Minako teki itsestään pirteän, ystävällisen, peruspositiivisen. Ja vain siksi, ettei kukaan osaisi nähdä hänen lävitseen. Ettei kukaan tietäisi mitä hän oikeasti ajatteli ja tunsi.
Sora makasi sängyllään. Hän kuunteli, miten Minako ja Kazuo juttelivat jotain. Hän olisi halunnut olla siellä. Hänkin olisi halunnut olla juttelemassa, olla sosiaalinen. Hän ei vain ollut ikinä ollutkaan. Ainakaan sen jälkeen, kun hän täytti kolmetoista. Sen jälkeen hän oli alkanut vihaamaan ihmisiä, karttamaan heitä. Ja vaikkei hän ollut sosiaalinen, hän olisi halunnut olla edes haluttava. Niin kuin esimerkiksi Kaede. Hän oli pitkä, kaunis, tulinen... Hänen vetovoimastaan kieli jo se, miten Kazuo oli häntä katsonut. Hän oli pysäyttänyt katseensa häneen paljon pidemmäksi aikaa kuin muihin.
Nämä olivat niitä tunteita, joita Sora ei halunnut myöntää edes itselleen. Hän halusi olla yli-ihminen, hän ei halunnut olla haavoittuvainen, ei edes kun oli yksin itsensä kanssa. Hän halusi olla sellainen, miltä hän näyttikin. Täysin muissa maailmoissa oleva, välinpitämätön, täysin itsenäinen. Yleensä hän sitä olikin, mutta sitten tuli näitä hetkiä... Hetkiä, jolloin hän halusi vain olla normaali.
”Mikset sinä ole normaali lapsi?”
Äidin halveksuntaa ja surua täynnä olevat kasvot.
”Hän ajatteli vain sinun parastasi, hän rakasti sinua!”
Isän tietämättömyys. Vailla kykyä päättää mistään.
”Miksi sinä halusit hänelle pahaa?”
Veli ja sisko hymyilemässä kehyksissä takanreunalla.
”Miksi sinä tapoit hänet?”
Nopeat, vihaiset juoksuaskeleet portaikossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.