Elikkäs voisko joku ihana ihminen arvostella tämän mun fickin, ja sanoa että kehtaisinko laittaa esim. Vuotikseen? Kyhäsin puolessa tunnissa. Kello yksi yöllä. Eli varoituksen sana :) Otsikkoa en ole keksinyt vielä, tämä on ONESHOT eli jatkoa ei tule. Kertoo Chon tunteista pari päivää Cedricin kuoleman jälkeen. Idea tuli kun kattelin tuota LP-dvd:tä.
Viimeinen yö Tylypahkassa ennen kesälomaa.
Istun yksinäni makuusalin ainoan ikkunan ääressä katsellen pimeälle taivaalle, josta tähdet ovat sammuneet ikiajoiksi.
Vain kuu hehkuu surullisesti luoden huoneeseen aavemaista valoa.
Hopeiset, suolaiset kyyneleet valuvat pitkin kalpeita kasvojani.
Kyyneleet kasvavat ja kasvavat, ja niiden ikuinen virta voimistuu kuin solisevaksi puroksi.
Tulva ei lopu.
Voi Cedric...
Siitä on vain muutamia päiviä kun sinä ja Harry ilmestyitte labyrintistä.
Olin niin onnellinen nähdessäni teidät, etenkin sinut.
Olin niin helpottunut. Olisin taas vihdoin saanut nukuttua yöni. Ajatella suurta voittoasi.
Mutta olisinko arvannut etten luultavasti nukkuisi enää milloinkaan hyvin?
En. Minun olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt aavistaa.
Miten olisinkaan hyvästellyt sinut jos olisin tiennyt ettet enää palaa takaisin. Elävänä. Todellisena.
Olisinko koskaan huutanut sinulle? En.
Olisinko moittinut sinua? En.
Mutta niin vain kävi.
Minun olisi pitänyt uskoa sinuun enemmän. Minun olisi pitänyt luottaa sinuun enemmän.
Muistan kuinka yhtäkkiä levottomat huudot ja kirkuna täyttivät hurjistuneen käsiään taputtavan katsomon.
Harry itki äänekkäästi pitäen sinusta kiinni.
Jokin ei ollut kunnossa. Sinä et ollut kunnossa. Jotain oli tapahtunut.
Pelko halvaannutti mieleni. Juoksin alas katsomosta. Kauhistuneen ihmisvyöryn läpi.
Näky joka minut kohtasi.
En voinut uskoa sitä.
Jalkani pettivät altani ja romahdin kontalleen viereesi.
Siinä sinä makasit. Kostealla ruohikolla. Kalpeana. Nukkemaisena.
Harmaat, maailman ihanimmat silmät olivat nyt elottomat kuin kristallipallon pinta.
Huulesi olivat hieman raollaan.
Aina niin lämmin hymysi oli kääntynyt hienoiseen hämmästykseen.
"Cedric on kuollut!", Marietta huusi vähän kauempana.
Olit lähtenyt ja jättänyt minut yksin.
Toivoin sen vain olevan elämäni pahimpia painajaisunia. Niin epätodellista kuin se olikin.
Yritin kutsua sinua nimelläsi. Toivoen että vielä edes kerran. Vielä edes kerran vastaisit.
Mutta sinä et vastannut.
Kasvoni olivat märät kyyneleistä. Silmiäni kirveli. Oloni oli tyhjä. Mielessäni pyöri vain kaksi kysymystä:
Miksi, Cedric, miksi? Mitä sinä teit ansaitaksesi tämän? Mitä tapahtui?
Kumarruin yllesi, ja painoin vielä viimeisen suudelman jääkylmille, huurteisille huulillesi, ja kuiskasin korvaasi:
"Minä rakastan sinua, Cedric".
"Cho. On aika lähteä. Saatan sinut sairaalasiipeen Matami Pomfreyn luokse", Albus Dumbledore näytti väsyneemmältä kuin koskaan ennen.
Viimeinen yö Tylypahkassa ennen kesälomaa.
Istun yksinäni makuusalin ainoan ikkunan ääressä katsellen pimeälle taivaalle, josta tähdet ovat sammuneet ikiajoiksi.
Vain kuu hehkuu surullisesti luoden huoneeseen aavemaista valoa.
Hopeiset, suolaiset kyyneleet valuvat pitkin kalpeita kasvojani.
Kyyneleet kasvavat ja kasvavat, ja niiden ikuinen virta voimistuu kuin solisevaksi puroksi.
Tulva ei lopu.
Voi Cedric...
Siitä on vain muutamia päiviä kun sinä ja Harry ilmestyitte labyrintistä.
Olin niin onnellinen nähdessäni teidät, etenkin sinut.
Olin niin helpottunut. Olisin taas vihdoin saanut nukuttua yöni. Ajatella suurta voittoasi.
Mutta olisinko arvannut etten luultavasti nukkuisi enää milloinkaan hyvin?
En. Minun olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt aavistaa.
Miten olisinkaan hyvästellyt sinut jos olisin tiennyt ettet enää palaa takaisin. Elävänä. Todellisena.
Olisinko koskaan huutanut sinulle? En.
Olisinko moittinut sinua? En.
Mutta niin vain kävi.
Minun olisi pitänyt uskoa sinuun enemmän. Minun olisi pitänyt luottaa sinuun enemmän.
Muistan kuinka yhtäkkiä levottomat huudot ja kirkuna täyttivät hurjistuneen käsiään taputtavan katsomon.
Harry itki äänekkäästi pitäen sinusta kiinni.
Jokin ei ollut kunnossa. Sinä et ollut kunnossa. Jotain oli tapahtunut.
Pelko halvaannutti mieleni. Juoksin alas katsomosta. Kauhistuneen ihmisvyöryn läpi.
Näky joka minut kohtasi.
En voinut uskoa sitä.
Jalkani pettivät altani ja romahdin kontalleen viereesi.
Siinä sinä makasit. Kostealla ruohikolla. Kalpeana. Nukkemaisena.
Harmaat, maailman ihanimmat silmät olivat nyt elottomat kuin kristallipallon pinta.
Huulesi olivat hieman raollaan.
Aina niin lämmin hymysi oli kääntynyt hienoiseen hämmästykseen.
"Cedric on kuollut!", Marietta huusi vähän kauempana.
Olit lähtenyt ja jättänyt minut yksin.
Toivoin sen vain olevan elämäni pahimpia painajaisunia. Niin epätodellista kuin se olikin.
Yritin kutsua sinua nimelläsi. Toivoen että vielä edes kerran. Vielä edes kerran vastaisit.
Mutta sinä et vastannut.
Kasvoni olivat märät kyyneleistä. Silmiäni kirveli. Oloni oli tyhjä. Mielessäni pyöri vain kaksi kysymystä:
Miksi, Cedric, miksi? Mitä sinä teit ansaitaksesi tämän? Mitä tapahtui?
Kumarruin yllesi, ja painoin vielä viimeisen suudelman jääkylmille, huurteisille huulillesi, ja kuiskasin korvaasi:
"Minä rakastan sinua, Cedric".
"Cho. On aika lähteä. Saatan sinut sairaalasiipeen Matami Pomfreyn luokse", Albus Dumbledore näytti väsyneemmältä kuin koskaan ennen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kasvoni olivat märät kyyneleistä. Silmiäni kirveli. Oloni oli tyhjä. Mielessäni pyöri vain kaksi kysymystä:
Miksi, Cedric, miksi? Mitä sinä teit ansaitaksesi tämän? Mitä tapahtui?
Tuossa on tosin kolme kysymystä. Mutta kunhan opit laskemaan, jatka toki kirjoittamista.
Toi oli tosi kaunista. Laita vaan.. :)
ja erilaiset hahmot. ite pidin. :)
Kiitos kommenteista, ne on mulle todella tärkeitä :)