Istuin lähes tyhjän junan penkille.Olin matkalla hiihtolomalle vuokattiin.Olimme olleet siellä porukoitten kanssa joka hiihtoloma, niin kauan kuin muistan.Nyt oli eka kerta, kun olin yksin matkalla vuokattiin, toki vastassa vuokatissa oli äiti ja isä.
Mietin vuokatin ihania tuttuja rinteitä, ja poikia.Melkein joka hiihtolomalla olin tavannut jonkun lomaromanssin, niin kauan kuin olin pojista ollut kiinnostunut, mutta ykskään suhde ei ollut loman jälkeen jatkunut...
Mietin vuokatin ihania tuttuja rinteitä, ja poikia.Melkein joka hiihtolomalla olin tavannut jonkun lomaromanssin, niin kauan kuin olin pojista ollut kiinnostunut, mutta ykskään suhde ei ollut loman jälkeen jatkunut...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siitä onkin jo vähän aikaa kun viimeksi kenenkään novellia yritin jatkaa. Tuo sinun alkusi, Dreamer, vain jotenkin sytytti. Teinpähän nyt omaksi huvikseni, kerrankin kun muilta hommilta oli aikaa. Tämä on aina hauskaa koettaa kirjoittaa jostain muusta näkökulmasta kuin omastaan. Miten käy Vuokattiin matkaavalle tytöllemme?
* * *
Juna kolisti eteenpäin. Ikkunan takana talvinen hämärä alkoi levittyä mitäänsanomattoman radanvarsimaiseman ylle. Kuusimetsää ja pusikkoa. Junat eivät koskaan kulje missään mielenkiintoisessa.
Halusin ajatella Vuokatin kohdalta niitä muistoja, joissa naurettiin ja halailtiin, lasketeltiin alas valkoista hohtavaa rinnettä tuulen tuivertaessa hiukset sekaisin. Viime vuodessa kaikki liittyi Antoniin. Mietin vieläkin - enkä voinut olla hymyilemättä, kun muistin Antonin selityksen, joka aina sai minut hämilleni -, että miksi itävaltalaispoika lähtee Suomen Lappiin laskettelemaan, kun kotimaasta löytyisi ties mitä alppeja. Ja että kuinka sellaisella pitkällä ja tummalla, söpöllä pojalla ei ollut ketään seurana.
Palasin ajatuksissani taaksepäin, vuoden, ja annoin yksittäisten kuvien, värähdysten soljua lävitseni. Hymyillen, vai virnistellen, en osaa päättää, poika, jonka nimi oli Anton, kahlasi umpiväsyneenä, mutta silti aina naurua täynnä takaisin tielle, polviin asti ulottuvan lumihangen vain pöllytessä ympärillä. Se oli Anton, joka aina halusi osallistua lumikenkäkävelyille, vaikkei hänellä lumikenkiä ollutkaan. Mutta kaikki päättyy joskus, enkä minä halua muistella päättymisiä.
Jossain vaiheessa muistoissaankin alkaa enää vain kiertää kehää. Silloin palaa vääjäämättä pian taas pysähtyneeseen nykyhetkeen. Junassa kello kuusi yhtenä helmikuisena iltana. Ajan kulumisen ja päivien taukoamattoman vierimisen kannalta se ilta ei kai ollut mitenkään erityisen merkityksellinen. Minä sen sijaan muistaisin sen. Jokaisena seuraavana iltana. Jokaisena aamuna, jo ennen kuin avaan silmäni aamun varjossa. Juuri aamun varjossa, sillä aamunkoittoa ei enää seuraavina päivinä ollut.
Kaikki lähti janosta ja puutumuksesta. Olin väsynyt istumaan paikallani. Lähdin paikaltani kuljeksimaan junaan. Olin joskus lukenut jotain lastenkirjaa, missä kerrottiin junamatkasta. Siinä junassa oli ollut hieno ravintolavaunu, ja videovaunu ja leikkivaunu. Yöjuna Vuokattiin ei aivan täyttänyt tuon mielikuvan paikkaa. Ankeita pitkiä käytäviä ja kummia sekalaisia ja tuijottavia ihmisiä.
Päädyin ravintolavaunuun. Tungosta. Melua. Ahtautta. Puheensorinaa, lautasten raastavaa kilkatusta, paistamisen sihinää. Huonoa ilmaa ja ruuan käryä. Liian rentoutuneita lomamatkalaisia olut- ja siiderituoppien takana.
Äkkiä huomasin tutun hahmon eräässä pöydässä. Ehti kulua vain sekunti, kun hän käänsi päätään keskustelukumppaniensa puolesta ja näki minut. Virnistys levisi eilen ajetuille kasvoille ja silmien takana pilkahti valo. Nopea ja välitön kädenviittaus kutsui minua luokseen.
Tilanne oli hullunkurinen. Mies oli luonnontieteiden opettajani koulusta. Tämä oli kolmenkymmenenkolmen ikäiseltä näyttävä hiukan hontelon oloinen mies, jonka tietyllä tapaa terävät piirteet leukaa ja nenää myöten saivat vielä korostusta tummista hiuksista ja kulmakarvoista. Maikallani oli päällään oliivinvihreä kalastajanliivi ja sen alla tumma paita, jalassa kauhtuneet farmarit ja nahkakengät. Samassa pöydässä istui kaksi muuta miestä, aika tavallisen näköisiä, toisella nahkatakki ja toisella pitkä ulsteri, jonka liepeet roikkuivat omituisesti tuolinjalkojen vieressä. Kaikilla kolmella oli oluttuopilliset meneillään.
Hymyilin, ehkä hiukan epävarmasti, ja tervehdin. Vastaus oli mitä sydämellisin ja hyväntuulisin. Minulle tarjottiin tuoli ja herrasmiehet pyysivät minua jäämään seuraansa. Ennen kuin tajusinkaan, istuin jo vähän hämilläni pöydässä ja eteeni oli järjestetty lasi makeaa, kuplivaa päärynäsiideriä, en tiedä miksi he vaivautuivat tilaamaan minulle juomaa, jota en olisi mitenkään pystynyt tällä naamalla ja näillä papereilla silloin saamaan. Ilta jatkui, ja paremmankaan tekemisen puutteessa rohkaisin itseni ja jäin istuksimaan pöytään. (...)
* * *
Jatkaa saa, tai muuten minä jatkan. Ja kuten yleensäkin, niin ajatukset ja mielipiteet ovat tervetulleita.
en mitenkään haluaisi olla pottumainen, mutta taisit kopsata mun nimimerkkini. tosi paskaa, ku oon kuitenkin aika paljo kirjotellu tänne, ja nyt joku muu vetää mun nimellä..
vaiha se, teini!