Keskiviikko
Mies heräsi herätyskellonsa pirinään ja hetken hänen kasvoiltaan saattoi nähdä lähes iloisen ilmeen. Ilme kuitenkin muuttui, kun mies katsahti herätyskelloonsa ja havahtui, että oli keskiviikko. Mies muisti sen, koska hänellä oli tapana pistää herätys puolta tuntia myöhemmäksi kuin tavallista, sillä hän inhosi keskiviikko päiviä. Hän ei inhonnut pelkästään keskiviikko nimitystä, vaan kaikkea ja kaikkia keskiviikossa. Muut päivät eivät olleet yhtä ankeita, vaikka hän inhosikin myös loppuja kuutta päivää melkein tasapuolisesti. Helpointa hänelle olisi ollut vain tekeytyä sairaaksi ja maata sängyssä keskiviikon ylitse, mutta hänen tunnontarkka ja lojaali luonteensa työtä kohtaan ei sallinut edes ajatusta sellaisesta.
Miksi hän vihasi päiviä niin paljon? Sanotaan, että elämällä on jokin tarkoitus jokaisen kohdalla, mutta kun tarkoituksia jaettiin, hänen kohdallaan pussi oli tyhjä tarkoituksista. Ainakin hänen omasta mielestään. Hän oli kuin ilmaa muille ihmisille, tapaturmille ja onnettaren potkaisuille. Hänelle ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään kiinnostavaa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Näin oli ollut aina- ainakin miehen mielestä. Hän ei vihannut itse elämää, sillä se oli liian suurta ja vaikeaa vihattavaksi. Hänen mielestään oli helpointa vihata pientä joukkoa, eli viikonpäiviä ja ottaa sieltä joukosta suurin syntipukki – keskiviikko - ja vihata sitä vielä vähän enemmän kuin muita päiviä.
Miehen varhaisimpia muistoja on, kun hän oli leikkikoulussa ja muilla lapsilla oli tapana keksiä toisten nimistä hauskoja väännöksiä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan väännellyt hänen nimeään. Itse asiassa kukaan ei koskaan pyytänyt häntä edes leikkimään - paitsi yhden kerran. Se kerta oli, kun hänen oli täytynyt leikkiä kuollutta, kun rosvot olivat ryöstäneet pankin ja oli syntynyt tulitaistelu. Mutta sitä hän ei kuitenkaan halunnut muistella. Leikkikouluaikoina hän syytti aina typerää nimeään ja toivoi aina aamuisin, että olisi syntynyt uudestaan jollakin helpommin väännettävällä nimellä. Hän keksikin itselleen uusia nimiä ja hänellä oli tapana väännellä niitä kotona peilin edessä ja nauraa mahakippurassa keksimilleen väännöksille. Sekin ilo loppui, kun hän kyllästyi siihen huomattuaan, että samat jutut eivät naurattaneet enää häntä.
Toinen, edellistäkin riipaisevampi muisto on, kun eräänä päivänä televisio simahti ja isä katseli ympärilleen ja hihkaisi: - Lapsi, kuinka isoksi sinä oletkaan kasvanut! Itse asiassa hän ei voinut muistaa, oliko hän lukenut sen vitsikirjasta vai oliko se todella tapahtunut hänelle itselleen, sillä sitäkään hän ei mielellään halunnut muistella.
Tälläkin hetkellä hänen hyllyssään oli kaksi viikkoa myöhässä olevia kirjaston kirjoja, mutta hänen ei tarvinnut kiirehtiä niiden palauttamisessa. Kirjastosta ei koskaan lähetetty hänelle ”myöhässä” -muistutuslappuja, eikä hän myöskään koskaan saanut myöhästymissakkoja. Myös postin mainoskirjeillä (niin kuin kaikella muullakin hänen nimellään varustetulla postilla) oli kieroutunut tapa välttää hänen postiluukkunsa - tai sitten postiluukku oli niin kieroutunut, ettei se suostunut vastaan ottamaan postia, paitsi silloin kun luukusta laitettiin vahingossa naapurin Helsingin Sanomat tai ”parane pian” –kortti. Naapurin postia hän ei kuitenkaan koskaan palauttanut, vaan rustasi oman nimensä naapurin nimen päälle. Keskiviikkoisin, jos sattui olemaan vapaata töistä, hän sitten tutkiskeli kortteja ja kuvitteli kuinka tutut olivat lähettäneet hänelle postia kaukomailta.
Mies pukeutui erittäin hitaasti, söi aamupalan (vieläkin hitaammin) ja meni töihin (vielä edellistäkin hitaammin ja täytyy ihmetellä, ettei hän koskaan myöhästynyt töistään).
Työpäivä oli ollut erittäin raivostuttavan tylsä ja maailmoja romahduttava (asteikolla: tylsä, erittäin tylsä ja erittäin raivostuttavan tylsä ja maailmoja romahduttava, jos haluaa vielä korostaa päivän erittäin raivostuttavan tylsyyttä ja maailmoja romahduttavuutta, voi lisätä väliin vielä sanan ankea). Tänään kahvitunnilla, joka oli yksi päivän kohokohdista, eräs asia johon hän oli aina turvautunut ja luottanut, oli pettänyt hänet. Hän oli 15 minuutin kahvitauollaan kävellyt aulaan, jossa odotti kahviautomaatti ja työntänyt kolikot sisään. Tämän toiminnon seurauksena automaatin lokerikkoon olisi pitänyt syöksähtää kuppi kuumaa Pauligin- kahvia. Tämä nimen omainen merkki oli hänen lempikahviaan, johtuen siitä, että automaatti ei muuta tarjoillut . Tänään kone ei kuitenkaan antanut kupillista kuumaa Pauligia, vaan seisoi nurkassa hiljaa - kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Odoteltuaan muutaman minuutin, jotka tuntuivat kymmen-minuuttisilta, syöksyi hän vaihtamaan rahanvaihtoautomaatista ainoalla setelillään kolikoita. Tungettuaan nekin kolikot kahviautomaattiin saamatta kuppia kuumaa Pauligia, hänen maailmansa romahti.
Tällä hetkellä, lähdettyään tuntia aikaisemmin töistä, hän käveli pitkin ja poikin kaupunkia saamatta ajatuksiaan kasaan. Ainoa asia, joka häiritsi hänen mieltänsä oli kysymys: Miksi juuri keskiviikkona? Hän suuntasi askeleensa keskelle tietä ja parkkeerasi itsensä siihen yrittäen kiinnittää autoilijoitten huomio. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä toivomallaan tavalla, sillä oikealta tullut avolavamaasturi töytäisi hänet ojan pohjalle. Viimeisillä hengenvedoillaan hän toivoi näkevänsä kuinka maasturin jarruvalot syttyisivät, mutta niin ei tapahtunut. Maasturin kuljettaja huomasi lommon puskurissaan vasta seuraavana aamuna ja syytti siitä lähitalojen nuorisoa. Miehen löysi 3 kuukautta myöhemmin heinikon keskeltä eräs työmies, joka oli kompastunut häneen. Miehen asunto tutkittiin ja sieltä löytyi kasapäin palauttamattomia kirjaston kirjoja, naapurin postia, sekä keskiviikkona 3 kuukautta aiemmin ilmestynyt Bilteman- tarvikeluttelo – hänen omalla nimellään varustettuna.
2
Oli todella pimeää, yhtä pimeää ja hiljaista kuin komeron perimmäisessä nurkassa, paikassa jossa kukaan ei koskaan käynyt, paitsi ne monet monituiset elukat, joita elää juuri komeron perimmäisessä nurkassa. Itse asiassa, mieskin tiedosti asian. Hän pystyi jopa haistamaan miedon koipallojen hajun, joita hänellä itselläänkin oli tapana käyttää. Hänen ihonsa rupesi menemään kananlihalle ajatuksesta, että hän tosiaan olisi komeron perimmäisessä nurkassa(jossa kukaan ei koskaan käynyt) ja samalla hänen mieleensä hiipi tahmaisilla kourillaan muisto lapsuudesta, tarina isoisästä ja hänen hampaistaan.
Pienenä poikana hän viihtyi erittäin mielellään isovanhempiensa luona. Itse asiassa, hän viihtyi ainoastaan isoäidin seurassa. Isoisää hän pelkäsi, tai oikeastaan hänen hampaitaan. Ne eivät olleet tavalliset hampaat, sillä ne muljahtelivat suussa, ne liikkuivat. Hampaat pitivät isoisää vallassaan, ne tarvitsivat isoisää pysyäkseen hengissä, paitsi yöllä. Yöllä niillä oli tapana levätä yöpöydällä olevassa vesilasissa. Joskus ne kokeilivat rajojaan hyppäämällä suusta pöydälle tai isoisän kämmenelle, mutta näköjään ne eivät viihtyneet kauan ilman suuta ja pakottivat isoisän tunkemaan ne takaisiin suuhunsa. Hampaat olivat kerran tulleet ulos isoisän suusta kämmenelle ja käyttäen isoisää apunaan jahdanneet häntä ympäri taloa, kunnes tuli umpikuja ja ainoa pakopaikka oli komero. Hampaat olivat lähestyneet häntä senttisentiltä, ajaen kohti komeron perimmäistä nurkkaa. Hän oli ollut aivan varma että nurkka nielaisisi hänet syöveriinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Viime hetkellä isoäiti oli ilmestynyt huoneeseen ja siinä samassa hampaat sinkoutuivat takaisin suuhun. Paria kuukautta myöhemmin isoisä kuoli.
-Viva revolution, huusivat hampaat hautajaisissa, niin hän oli ainakin kuulevinaan.
Juuri kun hän pääsi ajatustensa loppuun, alkoi kuulua ääniä joka puolelta. Äänet voimistuivat ja voimistuivat. Ne täyttivät pimeyden. Ja sitten komeron ovi aukesi.
3
- khua the khielsä, sanoi joku.
Hän ei pystynyt näkemään kuka sen sanoi, sillä ovesta tuleva valo häikäisi häntä.
- Anteeksi, mutta en ymmärrä, hän vastasi takaisin hiljaisella ja aralla äänellä.
Hän ei ollut tottunut puhumaan kenenkään kanssa. Etenkään henkilöitten, jotka yllättivät hänet komerosta.
- Stanhoin, etta tkuka she thiellä? kuului kysymys uudelleen.
Sen jälkeen kuului suuri kulaus ja nielaisu.
- Niin jäi sanomani, että kuka se siellä, kuului kysymys tällä kertaa selvästi.
- Minäkö? hän vastasi takaisin.
- Eikun se herra siinä hyllyllä, sanoi jo ääriviivoiltaan selvästi erottuva hahmo leikillisesti.
-Minuako tässä nyt tarvitaankin, tuli hieman äreä vastaus komeron hyllyltä. komeron hyllyllä tosiaan makasi joku.
-Kunhan vitsailin, tarkoitin kyllä herraa joka seisoo komeron perimmäisessä nurkassa, vastasi jänistohveleihin pukeutunut henkilö oven suussa.
Henkilö, jolla on möreä ääni ja joka pitää vaaleanpunaisia jänistohveleita, herättää monessa tilanteessa kysymyksen, jota ei kehdata kuitenkaan kysyä. Nyt hän pystyi erottamaan koko henkilön komeron oven suussa. Silmiin tosiaan pisti ensimmäisenä vaaleanpunaiset jänistohvelit. Muu ruumis olikin sitten oudon, kaamean ja pelottavan usvan peitossa. Hänen mielestään se ei kuitenkaan ollut mitään näistä, sillä oli paljon pelottavampaa olla komeron perimmäisessä nurkassa, kuin katsoa jänistohveleita kiedottuna usvaan.
- Kun ei asia ei nyt oikein selviä, niin tulkaa ulos sieltä komerosta että nähdään minkälainen matkalainen se sieltä on tullut, vastasi ääni usvan keskeltä.
Astuttuaan ulos komerosta ja istuuduttuaan tuolille, jonka usva tarjosi, hän pyörtyi.
4
- Kas, johan sitä heräillään, sanoi sama möreä ääni tarjoten munakas aamiaista.
Saatuaan silmänsä kunnolla auki, hän huomasi vieressään seisovan henkilön ja otti vastaan tarjotun ruuan. Tämä henkilö oli pukeutunut liioitellun mustaan kaapuun ja alkoi puhumaan.
– En kyllä ehdottaisi ottaa tavaksi käyttää komeron perimmäistä nurkkaa matkustamiseen, kaapumies sanoi neuvovaan sävyyn.- Kiva kuitenkin saada vieraita kylään. Tässä Joutuukin muuten olemaan päivät pitkät itsekseen , niin että kuolee tylsyyteen. Tajusitko? Kuolla tylsyyteen.
Juuri herättyään sängystä, mies ei jaksanut edes yrittää tajuta, mikä voisi olla niin hauskaa kuolemisessa tylsyyteen, eikä hänellä ollut aavistustakaan mihin oli joutunut ja kuinka.
- Anteeksi, mutta voisitteko kertoa missä olen? , hän sanoi hieman tokkuraisesti sängyn pohjalta, mutustellen samalla viimeistä palaa lautaselta.
- Siellä mihin olitte menossa ja mihin tulitte, kysyi kaapumies kummastuneella äänellä.
- Muistan kun olin maantiellä ja vilkuttelin autoille , hän sanoi hieman mietteliäänä. - Ja taisi siihen liittyä myös maastoauto, eikä sekään pysähtynyt, tällä kertaa hän huokaisi syvään sanoessaan.
- Omituista, erittäin omituista, kaapumies sanoi ja raapi päätänsä.
- Niin, että missäköhän mahtanen olla, hän sanoi hieman ilahtuneena ja nousi sängyn laidalle.
Hän oli hieman iloinen, koska ensimmäistä kertaa hänen elämänsä aikana hänelle tapahtui jotain rutiineista poikkeavaa. Sekä myös siksi, että hän oli kaapumiehen kiinnostuksen kohde. Hieman iloisesta loput hän oli 24 hämillään ja 14, eli hieman, peloissaan.
- Niin, olet Limbon 3. Tasolla orjantappuran tiellä, asunnossa 45023 ja rappu ö:ssä, vastasi kaapumies. - Emmehän ole vielä esitelleet itseämme. Minä olen Kuolema. Kavereitten kesken pelkkä työtön Kuolema.
Mietittyään hetken, käyttäisikö leikkikoulu iässä keksimäänsä nimeä vai oikeaa, hän sanoi kommenttia odottaen.
- Herbert. Pelkkä Herbert. Kavereitten kesken?
5
Herbert oli tyytyväinen kuolemaansa. Hän oli saanut kaksi ystävää, työttömän Kuoleman ja miehen joka makasi komeron hyllyllä. Hän oli saanut myös huonon olon. Huono olo johtui siitä, että he olivat menossa puhelinkopissa katsomaan Limbon kaupunkia ja koppi pyöri aika vinhasti. Kuolema oli kertonut ennen lähtöä, että puhelinkopit olivat nopea ja helppo matkustus muoto, niin maanpäällä kuin Limbossakin. Muut eivät kuulemma olleet kuoleman kanssa samaa mieltä. Kuolema taasen oli erittäin hämillään, sillä sielujen kuljetuspalvelun olisi pitänyt noukkia Herbert hänen kuoltuaan, mutta jostain kumman syystä Herbert oli joutunut komeron perimmäiseen nurkkaan.
- Matka kun kestää vielä jonkin aikaa, niin saanen kai kysyä miksi olette työtön, ettekös te ole se ihmisten pelkäämä kuolema, Herbert kysyi hieman nykivällä äänellä.
- Kehityksen takia. Kehityksenpä, kehityksen. Mikäs muu kuin kehitys. Kehitys on turmiollisin keksintö, mitä on ikinä keksitty, sanoi kuolema erittäin hitaasti ja tietäväisesti.
- Siinäkö se vastaus sitten oli, Herbert sanoi haukotuksen saattelemana.
- Tiivistettynä kyllä, sanoi Kuolema.
Sen jälkeen tuli hiljaisuus, kunnes Herbertin uteliaisuus vei voiton ja hän kysyi.
- Ja kuinkas tiivistämätön versio kuuluu.
Kuolema suoristi itsensä, risti kätensä ja aloitti.
- Kuten sanoin, syypää on kehitys. Kehityksen myötä tuli ensiksi kuljetuspalvelut ja sen jälkeen 600- luvun puolivälissä itsepalvelu pisteet ja nämä nopeat ja varmat kuljetuspalvelut sai kaikki hommat Pohjois-kaupingista, Kuolema sanoi tietävään sävyyn ja pidettyään pienen tauon jatkoi .- Se ei kuitenkaan vielä lopettanut sopimustani Etelä-kaupungin suuntaan. Se raukesi vasta, kun veljekset sopivat riitansa ja anteeksi annon merkiksi rakensivat kuljetusyhteydet sinnekin.
- Tarkoitatko että… Herbert sanoi kysyvästi.
- Kyllä, he ovat veljeksiä. He ovat Limbon viralliset ensimmäiset asukkaat. Vanhempi johtaa Pohjois-osaa ja nuorempi Etelä-osaa. Lehtijuttujen mukaan ennen heitäkin täällä oli jo joku ja he kuulemma voittivat koko paikan karhupainissa parrakkaalta äijän käppyrältä. He perustivat Limbon, joka kasvoi ajan myötä, kun uusia asukkaita tuli aina vain lisää, Kuolema sanoi. – Niin muuten, miksikäs sinä olet täällä?
- Se johtuu elämästäni tai sen tarkoituksesta. Minulla ei ollut elämässäni tarkoitusta ja minusta tuli katkera viikonpäiviä kohtaan, etenkin keskiviikkoa kohtaan. Olin niin epätoivoinen, etten tajunnut mitä siitä seuraa, kun kävelen keskellä auto tietä, Herbert vastasi kysymykseen.
- Herbert, ei sinun viikonpäiviä pitäisi syyttää, sillä viikonpäivät on ihan okei, jos sattuu omistamaan satelliittilautasen ja 666 kanavaa, Kuolema sanoi imitoiden samanaikaisesti käsillään kaukosäädintä.
- Joudunko minä sitten helvettiin vai taivaaseen, Herbert kysyi pelokkaasti.
Kuultuaan kysymyksen Kuolema naurahti ja vastasi.
- Voi teitä ihmisiä. Teillä on tapana keksiä älyttömiä tarinoita asioista, joita ette osaa selittää. Tämä on vain yksi ulottuvuus miljoonien joukossa.
- Niinkö, sanoi Herbert ja tunsi kuinka ymmärryksen puuska lähti nousemaan hänen kehossaan. Ymmärryksen puuska oli itse asiassa hänen aamiaisensa, joka tuli ylös pitkin hänen ruokatorveaan, pysähtyen kopin lattialle.
Puhelinkoppikin pysähtyi ja he astuivat ulos.
6
Astuttuaan puhelinkopista ulos, selvittyään huimauksesta ja katsottuaan hetken ympärilleen, Herbert sanoi Kuolemalle.
- Onkohan tämä varmasti oikea paikka. Ei näytä kovinkaan paljon kaupungilta.
Sillä he seisoivat keskellä käymälää, jonka joka paikka oli päällystetty punaisella sametilla ja seinällä oli juliste miehestä, jonka rasvatut lihakset pullistelivat ase kourassa silmille. Suoraan edessä oli suuri peili ja normaalin kokoinen lavuaari. Lavuaarin reunalla oli hammastahna tuubi, jonka kyljessä oli hymyilevä naama, sekä hammasharja, jonka kyljestä erottui nimi Jack.
- Emme aivan ole oikeassa paikassa ja ehdotankin, että poistumme yhtä nopeasti kuin tulimmekin, Kuolema sanoi nykien Herbertiä puhelinkopille päin. Puhelinkoppiin he eivät päässeet, sillä Herbertin kopin lattialla makaava Ymmärryksen Puuska sulki oven, vilkutti ja väänsi uuden osoitteen puhelimesta.
- Taisi olla sinun kavereitasi, Kuolema tokaisi mennessään istumaan vessanpöntön päälle.
7
Puhelinkoppi oli tuonut kumppanukset aivan väärään paikkaan. Oikeaan osoitteeseen pääseminen onkin juuri puhelinkoppien ongelma. Sen jälkeen kun Limbon ainoa puhelinluettelo yhtiö lakkautti itsensä, on puhelinkopeissa ollut vuoden 1930 puhelinluettelot. Luetteloista puuttuu suurin osa numeroista ja suurin osa on käytöstä poistettuja. Eli kun lasketaan yhteen, suuri plus suuri, niin puhelinluettelon numeroille ei ole mitään käyttöä. Aina kun haluaa matkustaa puhelinkopilla, on osoite väännettävä summa mutikassa.
Tällä hetkellä, Kuolema istui pöntön päällä, tuijotti eteensä ja hieroi ohimoitaan käsillään. Herbert katseli tuumaillen kattoa, jonka lävitse puhelinkoppi oli syöksynyt hänen Ymmärryksen Puuskansa lähettämänä. Käytävällä, käveli eräs tympääntynyt henkilö ja hänellä oli aikomuksena käydä pesemässä hampaat. Tympääntynyt henkilö tarttui oven kahvaan ja aukaisi oven.
Herbertti kääntyi sisään tulijaan päin. Tulija oli Herberttiä noin 30-40 senttiä pidempi, eli suunnilleen kahdenmetrin luokkaa. Ja tulijan lihakset olivat yhtä isot, elleivät isommatkin, kuin vessan seinän julisteessa. Herbertti odotti erittäin mielenkiinnolla jutustelua, tämän massiivisen lihamyllyn kanssa. Kuolema ei odottanut aivan yhtä mielenkiinnolla jutustelua. Sillä kuoleman mielessä pyöri filmi, jossa massiivinen lihamylly vääntää toista pääosan esittäjää aerobisiin asentoihin. Tässä filmissä Kuolema oli toinen pääosan esittäjä. Ei kuitenkaan se massiivinen lihaskimppu, kuten sillä hetkellä toivoi olevansa.
Tulija katsoi kumpaakin hetken, läimäytti kädet yhteen ja väänsi kasvoilleen hymyn, joita näkee ainoastaan TV:n hammastahna mainoksissa, sekä lavuaarin reunalla olevassa hammastahna tuubissa.
-Pelastus, sanoi tulija läimäytellen käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.
-Herbert, sanoi Herbert.
- Pelattaisko erä tammea? sanoi ovella seisova läimäyttelijä.
-Miksei, Herbert vastasi.
Niin Herbert, Kuolema ja läimäyttelijä poistuivat pelaamaan erän tammea ja hampaat jäivät pesemättä.
8
Matkalla huoneeseen, jossa pelattaisiin erä tammea, Herbert tiedosti ensimmäisen kerran kuinka kuuma asunto oli. Hän riisui takkinsa, pyyhki otsansa hihaan ja kysyi läimäyttelijältä.
- Anteeksi jos häiritsen, mutta en kuullut nimeänne äsken
Reagoituaan Herbertin kysymykseen läimäyttelijä pysähtyi ja kääntyi hitaasti kohti Herbertiä. Hän ei näköjään kääntynyt tarpeeksi hitaasti, sillä hän teki sen uudestaan, vielä hitaammin ja dramaattisemmin ja sanoi.
- Mu nimi o Jack. Mä oon pahoillani jos tääl o hieman kuuma. Ilmastointi ei oo toiminu muutamaa tuhanteen vuoteen, mutta homma o jo hoidos. O myös kiva, että suostuitte pellaa erän tammea. Oon nimittäi ollu tympääntyny siit lähtie, ku hovimestari läks käymää asioill.
- Hauska tavata Jack. Minä olen Herbert ja hän on hyvä ystäväni Te varmaan tunnettekin entuudestaan? Herbert sanoi ja osoitti samalla Kuolemaa.
Jack kurtisti kulmiaan, katsoi Kuolemaa ja sanoi.
- Emmää muista häntä, mut ollaanks myö pelattu joskus erä tammea.
Kuolema kutistui silmissä ja hänen möreä äänensä oli muuttunut kuiskaukseksi hänen vastatessaan
- Emme ole.
- Hän on työtön Kuolema, Herbert tokaisi Jackille ylpeyttä äänessään.
- Vai et oikkeen Kuolema, Jack sanoi erittäin kovalla äänellä ja alkoi nauramaan.
Jossain vaiheessa naurua, kun sitä oli kestänyt jo aika tovin, Herbert kyllästyi ja läimäytti Jackia. Tästä oli seurauksena naurun loppuminen..
- Kiitti, sanoi Jack helpottuneena ja ravisti Herbertin kättä.
Herbert pystyi hyvin kuvittelemaan miltä maidosta, jäätelöstä ja muista epäonnisista aineksista tuntui pirtelökoneessa ja lupasi itselleen olla juomatta enää koskaan pirtelöä.
Hetken mietittyään, Herbert uskalsi sanoa uudestaan Jackille.
- Niin, hän on Kuolema. Kyllähän sinä Kuoleman tunnet?
- Kyllähä mie nyt muistan, Jack tokaisi - Ettekös työ oo vuoden myyntitykki nykyää, vai häh?
- Siis? Herbert kummasteli ja kääntyi Kuolemaan päin.
- Tuota, en halua ylpeillä, mutta kyllä olen, Kuolema vastasi
- Kuolema, sinähän olet työtön, Herbert sanoi vielä kummastuneempana.
- Tuota noin, sanoi Kuolema hieman vaivautuneena ja jatkoi. – Asia on sillä tavalla, että en ole työtön. Olen eräänlainen myyjä.
- Mutta, Herbert sanoi ja mietti hetken, kunnes oli muotoillut kysymyksen. – Eikö sinun työnäsi pitäisi ennemmin olla sielujen hakeminen?
- Kyllä sitä voi siksikin sanoa, Kuolema vastasi.
Jack oli katsonut jutustelua odottaen sopivaa hiljaista kohtaa ja kun se nyt kerta tuli, hän avasi suunsa. Jackin suusta ei kuitenkaan tullut sanoja, joista muodostuu lauseita kuten
”Mies ei ollut tajuton, vaan tarttui raudanlujalla otteella Smithiä nilkasta ja repäisi hänet pitkäkseen kannelle ja heittäytyi itse tytön päälle”, Sieltä loikkasikin ulos hampaat, hampaat jotka Herbert tunnisti
- Kukas se siellä? Ei kai pikku Herbert, Hampaat sanoivat ivalliseen sävyyn.
- phmitah phlhttia, huusi Jack.
- Veljet on vallankumouksen aika, Hampaat julistivat käytävän lattialta. – Liittykää meihin ja valta on meidän, ne jatkoivat hieman huolestuneena, koska muut eivät näyttäneet liittyvän heihin.
- Hjuplamutta, Jack huusi ja katsoi hampaita.
- Siis…Tuota… Leikkiähän tämä vain oli, vai mitä Herbert niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, Hampaat sanoivat jo erittäin huolestuneena.
Enempää ne eivät huolestuneetkaan, koska Jack nosti jalkansa ja astui. Jalan alta olisi saattanut kuulua hiljaista anelua, jos olisi kuunnellut tarkemmin. Samassa taakse ilmestyi puhelinkoppi, jonka kyydissä oli jo Herbertin Ymmärryksen Puuska. Huomattuaan puhelinkopin Kuolema työnsi, vastusteluista huolimatta, Herbertin sinne. Sen jälkeen hän sulloutui itsekin sinne, sulki oven ja käski Ymmärryksen Puuskan valita uusi osoite.
9
Puhelinkopissa oli erittäin hiljaista. Siellä oli niin hiljaista, että Herbertin oli välillä katsottava taakseen ja varmistuttava että Kuolema edelleen seisoi siellä. Ymmärryksen Puuska piti parhaana pysyä hiljaa, sillä hän ei millään halunnut ottaa osaa Kuoleman ja Herbertin murjotus kilpailuun. Lopulta pitkän murjotuksen jälkeen, Herbert murtui ja hävisi. Palkintona Kuolema sai hyvän mielen.
- Miksi valehtelit, että olet työtön? Herbert kysyi Kuolemalta
- Ei kukaan vapaa ehtoisesti osta lomaosakkeita osakehintojen laskettua, Kuolema vastasi teennäistä vihaa äänessään. – Sen jälkeen kun Edenin rannat pilattiin on myyminen ollut lähes mahdotonta. Sen takia joudun hieman joustamaan totuudesta.
Herbert väänsi kasvoilleen miettivän ilmeen, taas kerran, ja mietti miettimistään.
Hetken päästä Ymmärryksen Puuska sanoi Kuolemalle.
- Kerro hänelle.
- Ehkä olisi parempi jos…, Kuolema kerkesi sanoa.
- Kerro!!!
Kuolema kääntyi hieman vaivautuneena Herbertin puoleen ja aloitti.
- Asiahan on silla lailla, että minä olen kyllä aito ja oikea Kuolema. Minun työnäni nykyään….
On siis työnäni…ja on kai aina oleva…
Ymmärryksen Puuska mulkaisi vihaisesti Kuolemaa kananmuna silmillään.
Siitä pelästyneenä Kuolema sanoi harvinaisen nopeasti seuraavaa.
- Mydä lomsosaketa.
- Mitä? Herbert kysyi.
- Mydä lomsosaketa, Kuolema vastasi yhtä nopeasti, kuin aikaisemmin.
- Mitä? Herbert toisti.
-Mydä loms….
- Hä-nen työ-nään on myy-dä lo-ma-o-sak-kei-ta, huusi Puuska hermostuneena.
- Myyt siis lomaosakkeita? Herbert kysyi kysyi Kuolemalta.
- Voi….!! Minäpä kerron koko tarinan, Puuska sanoi.
- Sen jälkeen, kun Kuolema sai potkut entisestä työstään eli sielujen saattopalvelusta, on hänen työnään ollut myydä lomaosakkeita Limboon tuleville sieluille. Kuten hän aikaisemmin sanoi, ovat kurssit romahtaneet. Ne romahtivat noin 300 vuotta sitten, kun Edenin rannikko alueen vesistöt pilaantuivat. Kuolema oli menettämäisillään nykyisenkin työpaikkansa. Tässä kohtaa Puuska lopetti kertomisen ja odotti Herbertiltä ilmettä ,mikä osoittaisi että hän ymmärsi siihen asti kerrotun. Ja kun ilme lopulta tuli, Herbertin kovien ponnistelujen tuloksena, niin Puuska jatkoi tarinaa monotonisella äänellään.
- Kaikesta tästä oli seurauksena, että Kuolema rupesi viettämään kaikki illat lähi kuppilassa. Siellä hän kertoili surullista tarinaansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että kukaan ei kuunnellut häntä, sillä kaikki muutkin kertoivat omaa surullista tarinaansa. Onneksi hän eräänä iltana keksi hyvän mutta hieman laittoman idean pelotella sieluja, ennenkuin kuljetuspalvelu hakee heidät. Hän huijaa sieluja sanomalla, että ostamalla lomaosakkeen he turvaisivat loppu ikuisuuden hyvällä rantatontilla, eikä heidän tarvitsisi asua kaupungin järjestämissä ”huonoissa” asunnoissa. , niin Puuska lopetti tiivistetyn kertomuksen, joka oli kerrottu monotonisella äänellä.
Herbert näytti hieman omituiselta, muitten silmissä. Mutta omituisuus katosi Herbertistä, kun hän toisti yhä uudestaan sanaa –keskiviikko-. Herbert päätti, että oli parempi olla kysymättä enää mitään ja antaa asioitten olla. Hetken päästä hän päätti uudelleen, että on ehkä sittenkin parempi kysyä ja tehdä asioille jotain.
- Kukas te sitten olette? Herbert kysyi.
- Javierhan minä, Puuska eli Javier sanoi.
- Te olette aika vängän näköinen oksennukseksi.
- Oikestaan en ole oksennus. Olen puutarhuri, raavas mies.
- Mutta tykkäätte olla silloin tällöin oksennus?
- En. Katsos, puhelinkopit käyttävät madonreikiä liikkumiseen ja yksi sellainen madonreikä sijaitsee kasvimaallani. Kun tänään olin kasvimaalla töissä, juuri madonreiän kohdalla, te tulitte puhelinkopilla. Tästä oli seurauksena, että imeydyin madonreikään. Kumma kyllä, mutta myös vatsalaukussasi sijaitsee juuri tällainen. Kuitenkin, eksyin madonreiässä ja putkahdin ulos sinun mahalaukkuusi. Harmi kyllä, oikea ruumiini ei mahtunut siitä, ainoastaan mieleni. Mieleni tarvitsi rakennusainetta rakentaakseen uuden kehon, joten otin luvan käyttää aamiaistasi tähän tarkoitukseen. Pyydänkin nyt anteeksi, että tuotin sinulle tyhjän vatsan. Pyydän myös anteeksi sitä, että häivyin aamulla sanomatta mitään, mutta täytyi ehtiä pankkiin.
- Ei se mitään. Ja sitä paitsi, sinun pitäisi tehdä jotain tuolle monotoniselle äänellesi, siis todella pitäisi, Herbert sanoi ja puhelinkoppi pysähtyi.
10
- Älkää avatko ovea missään nimessä! Javier huudahti selvästi hätääntyneenä, kun koppi pysähtyi.
- Ja minkäköhän takia? Herbert kysyi.
- Katsokaa ikkunasta ulos niin ymmärrätte.
Herbert ja Kuolema kääntyivät kohti kopin ikkunaa ja katsoivat . Olisi saattanut vierähtää seuraava vuosisata heidän katsoessaan, ellei puhelin olisi soinut.
- Vastatkaa siihen puhelimeen ja äkkiä, Javier sanoi kahdelle eksyneen näköiselle tuijottelijalle.
- Huh, löysinpäs, Herbert sanoi, lopettaen tuijotuksen ja käänsi Kuoleman pois ikkunasta tuijottelemasta.
- Vastaa puhelimeen Herbert, Javier sanoi totisena.
Herbet tarttui hieman epäröiden puhelimeen.
- Herbert.
- Onkohan Jorma Käes paikalla? hihittelevä ääni sanoi.
- Ei tietääkseni, Herbert vastasi.- Olettekohan valinnut väärän numeron kenties?
- En. No onkos Ana Naali siellä? Entistä enemmän hihittelevä ääni kysyi.
- Odota kun ky..., tässä kohtaa Herbert piti perinteisen mietintä tauon. Ja kun tauko oli ohitse, hän löi luurin kiinni.
- Kirjamyyjä, sanoi Herbert Kuolemalle ja Javierille.
- Eiköhän jatketa matkaa, Kuolema sanoi näytelty hilpeys naamallaan. Herbertin mielestä Kuolema näytteli sen huonosti, joten hän kysyi.
- Äsken kun katsoin ikkunasta, minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä.
- Aivan, Javier sanoi kuin tietokilpailun juontaja.- Sinä olit eksyksissä, totta puhuen me kaikki olemme tällä hetkellä eksyksissä. Olemme Super kertaa kaksisataaseitsemänkymmentähypermiljardiatziljoonaapilkkukolmeneljäsosaa-Marketissa.
- Siis aivan tavallisessa Super-Marketissa, Herbert sanoi pitäen Javieria hölmönä.
- Paitsi. Se on maailman kaikkeuden suurin sellainen. Marketeissa ihmisillä ja sieluilla käydessään on ollut ammoisista ajoista asti tapana eksyä sinne. Mitä suupempi market, sen helpompi eksyä. Tämä market on niin suuri, että kun pelkästään katsot sitä niin katseesi eksyy sinne. Tai kun otat hyllystä säilykepurkkia, niin kätesi ei löydä enää takaisin, Javier kertoi ja katsoi Herbertin kauhistunutta ilmettä.
- Minulla onkin nälkä. Eiköhän käydä ostoksilla, Herbert sanoi (kauhistunut ilme kasvoillaan, joka todellisuudessa oli uteliaisuuden ilme) ja nykäisi oven auki., aikomusenaan mennä ostoksille. Samassa ovesta kuitenkin ryntäsi sisään hienosti puketunut mies.
- Anteeksi jos tunkeilen, mutta saisinkohan kyydin? mies sanoi asialliseti.
Herbert vilkaisi muita kumppanuksia, jotka nyökyttelivät hyväksyvästi. Siis, Javier hytkyi hyväksyvästi kopin lattialla.
- Tervetuloa kyytiin, Herbert sanoi, yrittäen matkia miehen kohteliasta puhetta.
Mies väänsi numeron päättäväisesti puhelimesta ja koppi syöksähti matkaan.
11
- Minun nimeni on Herbert. Tuossa maassa on ystäväni Javier. Hän on muuten aika vängän näköinen vai mitä?, Herbert sanoi miehelle. Mies oli hieman Herberttiä pidempi, suoraryhtisempi ja laihempi.
- En tahdo loukata, mutta vastaan totuuden mukaisesti kyllä, mies vastasi.
- Ja tuo kaapuun pukeutunut henkilö on Kuolema. Herbert lisäsi.
- Tiedän kyllä hänet, mies sanoi, - Minun nimeni on Manfred. Ruben Stifhoffen Manfred XXII. Hovimestari aatelistoa.
- Saanhan sanoa Rubeniksi? Herbert kysyi
- Kyllä se sopii, vaikka onkin aika rahvaan omaista, Ruben Stifhoffen Manfred XXII, eli tästä lähin pelkkä Ruben sanoi.
- Mihin te muuten olette matkalla? Herbert jatkoi henkevänä pitämäänsä keskustelua.
- Herrasmies ei puhu tekemisistään. Ja jos saanen pyytää, niin haluaisin syventyä lukemaan ostamaani lehteä, Ruben sanoi koppavasti ja alkoi lukemaan lehteä.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa puhelinkopissa. Kuolema raapi otsaansa ja mietti, Javier löllyi pitkin kopin lattiaa, Ruben luki hievahtamatta lehteä ja Herbert tuijotti Rubenia. Herbertin oli vähän väliä tökkäistävä Rubenia sormellaan, sillä hänestä alkoi aina tuntua, että Ruben oli patsas. Lopulta Herbert kyllästyi tökkimiseen, sillä hänen sormensa rupesi kipeytymään, eikä tökkimisellä ollut vaikutusta Rubeniin. Aika kului ja kului, kunnes yhtäkkiä puhelimesta kuului kilahdus ja puhelinkoppi pysähtyi.
- Mitä nyt? Herbert kysyi hämillään.
- Pistäkää lisää kolikoita puhelimeen, Kuolema tokaisi.
Pienen hetken jälkeen, kun kukaan ei tehnyt elettäkään rahan laittamiseksi, Kuolema toisti uudelleen.
- Pistäkää lisää kolikoita puhelimeen, taisin äsken sanoa.
- Ei minulla ole ainuttakaan, Herbert sanoi.
- Eikä minullakaan, sanoi myös Javier.
- No entäs Ruben? Kuolema huudahti hiljaa epätoivoisesti(kuten hiljaa huudahdetaan, kun tietää että sängyn alla odottaa koko joukko peikkoja ja muita irvileukoja, haluamatta kiinnittää niiden huomiota kuitenkaan itseensä.) .
- Anteeksi, en kuullut kysymystänne, Ruben sanoi.
- Niin olisiko teillä rahaa puhelimeen?, Kuolema toisti.
- Ei ikävä kyllä, pelkkiä seteleitä, Ruben vastasi.
Samassa Kuolema heittäytyi lattialle ja alkoi etsiä joka paikasta kolikoita. Intensiivisen tutkimisen jälkeen Kuolema sai saaliikseen kaksi valmiiksi pureskeltua purukumia, mutterin, vasaran, parin lenkkikenkiä, kasan paperia, muutaman muovisen pullon, parittoman hanskan, puoliksi syödyn patongin, hajonneen potkulaudan ja kipeän selän.
- Ei mitään, Kuolema sanoi tuskastuneena.
- Minun mielestäni sinä löysit aika paljon tavaraa lattialta, enemmän kuin uskoinkaan, Herbert sanoi tietävästi.
- Mutta en kolikon kolikkoa, Kuolema sanoi ivallisesti.
- Mitäs me sitten nyt teemme? Hebert kysyi.- Menemmekö kysymään ulkopuolelta joltakin?
- Se ei onnistu olemme madonreiässä. Ympärillämme on ääretön määrä kanavia, jotka vievät jokapuolelle maailmankaikkeuteen. Et voi tietää mihin joudut jos menet ovesta ulos. Meidän täytyy vain odottaa että joku tulee, vastasi Kuolema.
- Kauankin? minulla on hieman nälkä, Herbert sanoi huolettomasti.
- Riippuu, toivottavasti ei koko ikuisuutta, Kuolema sanoi ja lannisti huolettomuuden.
Ja niin he odottivat. Odottivat... Odottivat... Kun odotusta oli kestänyt ikuisuuden, eli noin 8 ja puoli minuuttia, kaappasi Herbert Javierin taskuunsa ja veti Kuoleman mukanaan ulos ovesta. Kun ovi sulkeutui, muisti Herbert unohtaneensa puupökkelö-Rubenin. Oli kuitenkin liian myöhäistä muistella menneitä, sillä kolmikko lähti syöksymään vinhaa vauhtia kohti tuntematonta.
12
Syöksyessään madonreiästä toiseen, Herbert mietti mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja nähnyt. Hän mietti Jackia, Kuolemaa, Rubenia, Javieria ja toisia ulottuvuuksia. Hän oli ollut vasta kuolleena puoli päivää ja pelkkä ajatus, mitä hän tulisi kokemaan uusien (ja ainoitten) ystäviensä kanssa kutkutti hänen vasenta reittään. Kutkuttajana toimi Javier, joka hytkyi ja huusi innoissaan
- Minä. Minä. Katsokaa, se olen minä. Nyt tuli pysähdys ja heti.
Epätoivoiset yritykset pysähtyä, eivät tuottaneet kuitenkaan kehuttavaa tulosta. Javierin hukkaama keho lipui yhä kauemmaksi, kunnes hävisi kokonaan näkyvistä.
- Älä sure Javier. Kyllä sinä saat vielä kehosi takaisin, Herbert lohdutti.
- Ole
Mies heräsi herätyskellonsa pirinään ja hetken hänen kasvoiltaan saattoi nähdä lähes iloisen ilmeen. Ilme kuitenkin muuttui, kun mies katsahti herätyskelloonsa ja havahtui, että oli keskiviikko. Mies muisti sen, koska hänellä oli tapana pistää herätys puolta tuntia myöhemmäksi kuin tavallista, sillä hän inhosi keskiviikko päiviä. Hän ei inhonnut pelkästään keskiviikko nimitystä, vaan kaikkea ja kaikkia keskiviikossa. Muut päivät eivät olleet yhtä ankeita, vaikka hän inhosikin myös loppuja kuutta päivää melkein tasapuolisesti. Helpointa hänelle olisi ollut vain tekeytyä sairaaksi ja maata sängyssä keskiviikon ylitse, mutta hänen tunnontarkka ja lojaali luonteensa työtä kohtaan ei sallinut edes ajatusta sellaisesta.
Miksi hän vihasi päiviä niin paljon? Sanotaan, että elämällä on jokin tarkoitus jokaisen kohdalla, mutta kun tarkoituksia jaettiin, hänen kohdallaan pussi oli tyhjä tarkoituksista. Ainakin hänen omasta mielestään. Hän oli kuin ilmaa muille ihmisille, tapaturmille ja onnettaren potkaisuille. Hänelle ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään kiinnostavaa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Näin oli ollut aina- ainakin miehen mielestä. Hän ei vihannut itse elämää, sillä se oli liian suurta ja vaikeaa vihattavaksi. Hänen mielestään oli helpointa vihata pientä joukkoa, eli viikonpäiviä ja ottaa sieltä joukosta suurin syntipukki – keskiviikko - ja vihata sitä vielä vähän enemmän kuin muita päiviä.
Miehen varhaisimpia muistoja on, kun hän oli leikkikoulussa ja muilla lapsilla oli tapana keksiä toisten nimistä hauskoja väännöksiä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan väännellyt hänen nimeään. Itse asiassa kukaan ei koskaan pyytänyt häntä edes leikkimään - paitsi yhden kerran. Se kerta oli, kun hänen oli täytynyt leikkiä kuollutta, kun rosvot olivat ryöstäneet pankin ja oli syntynyt tulitaistelu. Mutta sitä hän ei kuitenkaan halunnut muistella. Leikkikouluaikoina hän syytti aina typerää nimeään ja toivoi aina aamuisin, että olisi syntynyt uudestaan jollakin helpommin väännettävällä nimellä. Hän keksikin itselleen uusia nimiä ja hänellä oli tapana väännellä niitä kotona peilin edessä ja nauraa mahakippurassa keksimilleen väännöksille. Sekin ilo loppui, kun hän kyllästyi siihen huomattuaan, että samat jutut eivät naurattaneet enää häntä.
Toinen, edellistäkin riipaisevampi muisto on, kun eräänä päivänä televisio simahti ja isä katseli ympärilleen ja hihkaisi: - Lapsi, kuinka isoksi sinä oletkaan kasvanut! Itse asiassa hän ei voinut muistaa, oliko hän lukenut sen vitsikirjasta vai oliko se todella tapahtunut hänelle itselleen, sillä sitäkään hän ei mielellään halunnut muistella.
Tälläkin hetkellä hänen hyllyssään oli kaksi viikkoa myöhässä olevia kirjaston kirjoja, mutta hänen ei tarvinnut kiirehtiä niiden palauttamisessa. Kirjastosta ei koskaan lähetetty hänelle ”myöhässä” -muistutuslappuja, eikä hän myöskään koskaan saanut myöhästymissakkoja. Myös postin mainoskirjeillä (niin kuin kaikella muullakin hänen nimellään varustetulla postilla) oli kieroutunut tapa välttää hänen postiluukkunsa - tai sitten postiluukku oli niin kieroutunut, ettei se suostunut vastaan ottamaan postia, paitsi silloin kun luukusta laitettiin vahingossa naapurin Helsingin Sanomat tai ”parane pian” –kortti. Naapurin postia hän ei kuitenkaan koskaan palauttanut, vaan rustasi oman nimensä naapurin nimen päälle. Keskiviikkoisin, jos sattui olemaan vapaata töistä, hän sitten tutkiskeli kortteja ja kuvitteli kuinka tutut olivat lähettäneet hänelle postia kaukomailta.
Mies pukeutui erittäin hitaasti, söi aamupalan (vieläkin hitaammin) ja meni töihin (vielä edellistäkin hitaammin ja täytyy ihmetellä, ettei hän koskaan myöhästynyt töistään).
Työpäivä oli ollut erittäin raivostuttavan tylsä ja maailmoja romahduttava (asteikolla: tylsä, erittäin tylsä ja erittäin raivostuttavan tylsä ja maailmoja romahduttava, jos haluaa vielä korostaa päivän erittäin raivostuttavan tylsyyttä ja maailmoja romahduttavuutta, voi lisätä väliin vielä sanan ankea). Tänään kahvitunnilla, joka oli yksi päivän kohokohdista, eräs asia johon hän oli aina turvautunut ja luottanut, oli pettänyt hänet. Hän oli 15 minuutin kahvitauollaan kävellyt aulaan, jossa odotti kahviautomaatti ja työntänyt kolikot sisään. Tämän toiminnon seurauksena automaatin lokerikkoon olisi pitänyt syöksähtää kuppi kuumaa Pauligin- kahvia. Tämä nimen omainen merkki oli hänen lempikahviaan, johtuen siitä, että automaatti ei muuta tarjoillut . Tänään kone ei kuitenkaan antanut kupillista kuumaa Pauligia, vaan seisoi nurkassa hiljaa - kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Odoteltuaan muutaman minuutin, jotka tuntuivat kymmen-minuuttisilta, syöksyi hän vaihtamaan rahanvaihtoautomaatista ainoalla setelillään kolikoita. Tungettuaan nekin kolikot kahviautomaattiin saamatta kuppia kuumaa Pauligia, hänen maailmansa romahti.
Tällä hetkellä, lähdettyään tuntia aikaisemmin töistä, hän käveli pitkin ja poikin kaupunkia saamatta ajatuksiaan kasaan. Ainoa asia, joka häiritsi hänen mieltänsä oli kysymys: Miksi juuri keskiviikkona? Hän suuntasi askeleensa keskelle tietä ja parkkeerasi itsensä siihen yrittäen kiinnittää autoilijoitten huomio. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä toivomallaan tavalla, sillä oikealta tullut avolavamaasturi töytäisi hänet ojan pohjalle. Viimeisillä hengenvedoillaan hän toivoi näkevänsä kuinka maasturin jarruvalot syttyisivät, mutta niin ei tapahtunut. Maasturin kuljettaja huomasi lommon puskurissaan vasta seuraavana aamuna ja syytti siitä lähitalojen nuorisoa. Miehen löysi 3 kuukautta myöhemmin heinikon keskeltä eräs työmies, joka oli kompastunut häneen. Miehen asunto tutkittiin ja sieltä löytyi kasapäin palauttamattomia kirjaston kirjoja, naapurin postia, sekä keskiviikkona 3 kuukautta aiemmin ilmestynyt Bilteman- tarvikeluttelo – hänen omalla nimellään varustettuna.
2
Oli todella pimeää, yhtä pimeää ja hiljaista kuin komeron perimmäisessä nurkassa, paikassa jossa kukaan ei koskaan käynyt, paitsi ne monet monituiset elukat, joita elää juuri komeron perimmäisessä nurkassa. Itse asiassa, mieskin tiedosti asian. Hän pystyi jopa haistamaan miedon koipallojen hajun, joita hänellä itselläänkin oli tapana käyttää. Hänen ihonsa rupesi menemään kananlihalle ajatuksesta, että hän tosiaan olisi komeron perimmäisessä nurkassa(jossa kukaan ei koskaan käynyt) ja samalla hänen mieleensä hiipi tahmaisilla kourillaan muisto lapsuudesta, tarina isoisästä ja hänen hampaistaan.
Pienenä poikana hän viihtyi erittäin mielellään isovanhempiensa luona. Itse asiassa, hän viihtyi ainoastaan isoäidin seurassa. Isoisää hän pelkäsi, tai oikeastaan hänen hampaitaan. Ne eivät olleet tavalliset hampaat, sillä ne muljahtelivat suussa, ne liikkuivat. Hampaat pitivät isoisää vallassaan, ne tarvitsivat isoisää pysyäkseen hengissä, paitsi yöllä. Yöllä niillä oli tapana levätä yöpöydällä olevassa vesilasissa. Joskus ne kokeilivat rajojaan hyppäämällä suusta pöydälle tai isoisän kämmenelle, mutta näköjään ne eivät viihtyneet kauan ilman suuta ja pakottivat isoisän tunkemaan ne takaisiin suuhunsa. Hampaat olivat kerran tulleet ulos isoisän suusta kämmenelle ja käyttäen isoisää apunaan jahdanneet häntä ympäri taloa, kunnes tuli umpikuja ja ainoa pakopaikka oli komero. Hampaat olivat lähestyneet häntä senttisentiltä, ajaen kohti komeron perimmäistä nurkkaa. Hän oli ollut aivan varma että nurkka nielaisisi hänet syöveriinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Viime hetkellä isoäiti oli ilmestynyt huoneeseen ja siinä samassa hampaat sinkoutuivat takaisin suuhun. Paria kuukautta myöhemmin isoisä kuoli.
-Viva revolution, huusivat hampaat hautajaisissa, niin hän oli ainakin kuulevinaan.
Juuri kun hän pääsi ajatustensa loppuun, alkoi kuulua ääniä joka puolelta. Äänet voimistuivat ja voimistuivat. Ne täyttivät pimeyden. Ja sitten komeron ovi aukesi.
3
- khua the khielsä, sanoi joku.
Hän ei pystynyt näkemään kuka sen sanoi, sillä ovesta tuleva valo häikäisi häntä.
- Anteeksi, mutta en ymmärrä, hän vastasi takaisin hiljaisella ja aralla äänellä.
Hän ei ollut tottunut puhumaan kenenkään kanssa. Etenkään henkilöitten, jotka yllättivät hänet komerosta.
- Stanhoin, etta tkuka she thiellä? kuului kysymys uudelleen.
Sen jälkeen kuului suuri kulaus ja nielaisu.
- Niin jäi sanomani, että kuka se siellä, kuului kysymys tällä kertaa selvästi.
- Minäkö? hän vastasi takaisin.
- Eikun se herra siinä hyllyllä, sanoi jo ääriviivoiltaan selvästi erottuva hahmo leikillisesti.
-Minuako tässä nyt tarvitaankin, tuli hieman äreä vastaus komeron hyllyltä. komeron hyllyllä tosiaan makasi joku.
-Kunhan vitsailin, tarkoitin kyllä herraa joka seisoo komeron perimmäisessä nurkassa, vastasi jänistohveleihin pukeutunut henkilö oven suussa.
Henkilö, jolla on möreä ääni ja joka pitää vaaleanpunaisia jänistohveleita, herättää monessa tilanteessa kysymyksen, jota ei kehdata kuitenkaan kysyä. Nyt hän pystyi erottamaan koko henkilön komeron oven suussa. Silmiin tosiaan pisti ensimmäisenä vaaleanpunaiset jänistohvelit. Muu ruumis olikin sitten oudon, kaamean ja pelottavan usvan peitossa. Hänen mielestään se ei kuitenkaan ollut mitään näistä, sillä oli paljon pelottavampaa olla komeron perimmäisessä nurkassa, kuin katsoa jänistohveleita kiedottuna usvaan.
- Kun ei asia ei nyt oikein selviä, niin tulkaa ulos sieltä komerosta että nähdään minkälainen matkalainen se sieltä on tullut, vastasi ääni usvan keskeltä.
Astuttuaan ulos komerosta ja istuuduttuaan tuolille, jonka usva tarjosi, hän pyörtyi.
4
- Kas, johan sitä heräillään, sanoi sama möreä ääni tarjoten munakas aamiaista.
Saatuaan silmänsä kunnolla auki, hän huomasi vieressään seisovan henkilön ja otti vastaan tarjotun ruuan. Tämä henkilö oli pukeutunut liioitellun mustaan kaapuun ja alkoi puhumaan.
– En kyllä ehdottaisi ottaa tavaksi käyttää komeron perimmäistä nurkkaa matkustamiseen, kaapumies sanoi neuvovaan sävyyn.- Kiva kuitenkin saada vieraita kylään. Tässä Joutuukin muuten olemaan päivät pitkät itsekseen , niin että kuolee tylsyyteen. Tajusitko? Kuolla tylsyyteen.
Juuri herättyään sängystä, mies ei jaksanut edes yrittää tajuta, mikä voisi olla niin hauskaa kuolemisessa tylsyyteen, eikä hänellä ollut aavistustakaan mihin oli joutunut ja kuinka.
- Anteeksi, mutta voisitteko kertoa missä olen? , hän sanoi hieman tokkuraisesti sängyn pohjalta, mutustellen samalla viimeistä palaa lautaselta.
- Siellä mihin olitte menossa ja mihin tulitte, kysyi kaapumies kummastuneella äänellä.
- Muistan kun olin maantiellä ja vilkuttelin autoille , hän sanoi hieman mietteliäänä. - Ja taisi siihen liittyä myös maastoauto, eikä sekään pysähtynyt, tällä kertaa hän huokaisi syvään sanoessaan.
- Omituista, erittäin omituista, kaapumies sanoi ja raapi päätänsä.
- Niin, että missäköhän mahtanen olla, hän sanoi hieman ilahtuneena ja nousi sängyn laidalle.
Hän oli hieman iloinen, koska ensimmäistä kertaa hänen elämänsä aikana hänelle tapahtui jotain rutiineista poikkeavaa. Sekä myös siksi, että hän oli kaapumiehen kiinnostuksen kohde. Hieman iloisesta loput hän oli 24 hämillään ja 14, eli hieman, peloissaan.
- Niin, olet Limbon 3. Tasolla orjantappuran tiellä, asunnossa 45023 ja rappu ö:ssä, vastasi kaapumies. - Emmehän ole vielä esitelleet itseämme. Minä olen Kuolema. Kavereitten kesken pelkkä työtön Kuolema.
Mietittyään hetken, käyttäisikö leikkikoulu iässä keksimäänsä nimeä vai oikeaa, hän sanoi kommenttia odottaen.
- Herbert. Pelkkä Herbert. Kavereitten kesken?
5
Herbert oli tyytyväinen kuolemaansa. Hän oli saanut kaksi ystävää, työttömän Kuoleman ja miehen joka makasi komeron hyllyllä. Hän oli saanut myös huonon olon. Huono olo johtui siitä, että he olivat menossa puhelinkopissa katsomaan Limbon kaupunkia ja koppi pyöri aika vinhasti. Kuolema oli kertonut ennen lähtöä, että puhelinkopit olivat nopea ja helppo matkustus muoto, niin maanpäällä kuin Limbossakin. Muut eivät kuulemma olleet kuoleman kanssa samaa mieltä. Kuolema taasen oli erittäin hämillään, sillä sielujen kuljetuspalvelun olisi pitänyt noukkia Herbert hänen kuoltuaan, mutta jostain kumman syystä Herbert oli joutunut komeron perimmäiseen nurkkaan.
- Matka kun kestää vielä jonkin aikaa, niin saanen kai kysyä miksi olette työtön, ettekös te ole se ihmisten pelkäämä kuolema, Herbert kysyi hieman nykivällä äänellä.
- Kehityksen takia. Kehityksenpä, kehityksen. Mikäs muu kuin kehitys. Kehitys on turmiollisin keksintö, mitä on ikinä keksitty, sanoi kuolema erittäin hitaasti ja tietäväisesti.
- Siinäkö se vastaus sitten oli, Herbert sanoi haukotuksen saattelemana.
- Tiivistettynä kyllä, sanoi Kuolema.
Sen jälkeen tuli hiljaisuus, kunnes Herbertin uteliaisuus vei voiton ja hän kysyi.
- Ja kuinkas tiivistämätön versio kuuluu.
Kuolema suoristi itsensä, risti kätensä ja aloitti.
- Kuten sanoin, syypää on kehitys. Kehityksen myötä tuli ensiksi kuljetuspalvelut ja sen jälkeen 600- luvun puolivälissä itsepalvelu pisteet ja nämä nopeat ja varmat kuljetuspalvelut sai kaikki hommat Pohjois-kaupingista, Kuolema sanoi tietävään sävyyn ja pidettyään pienen tauon jatkoi .- Se ei kuitenkaan vielä lopettanut sopimustani Etelä-kaupungin suuntaan. Se raukesi vasta, kun veljekset sopivat riitansa ja anteeksi annon merkiksi rakensivat kuljetusyhteydet sinnekin.
- Tarkoitatko että… Herbert sanoi kysyvästi.
- Kyllä, he ovat veljeksiä. He ovat Limbon viralliset ensimmäiset asukkaat. Vanhempi johtaa Pohjois-osaa ja nuorempi Etelä-osaa. Lehtijuttujen mukaan ennen heitäkin täällä oli jo joku ja he kuulemma voittivat koko paikan karhupainissa parrakkaalta äijän käppyrältä. He perustivat Limbon, joka kasvoi ajan myötä, kun uusia asukkaita tuli aina vain lisää, Kuolema sanoi. – Niin muuten, miksikäs sinä olet täällä?
- Se johtuu elämästäni tai sen tarkoituksesta. Minulla ei ollut elämässäni tarkoitusta ja minusta tuli katkera viikonpäiviä kohtaan, etenkin keskiviikkoa kohtaan. Olin niin epätoivoinen, etten tajunnut mitä siitä seuraa, kun kävelen keskellä auto tietä, Herbert vastasi kysymykseen.
- Herbert, ei sinun viikonpäiviä pitäisi syyttää, sillä viikonpäivät on ihan okei, jos sattuu omistamaan satelliittilautasen ja 666 kanavaa, Kuolema sanoi imitoiden samanaikaisesti käsillään kaukosäädintä.
- Joudunko minä sitten helvettiin vai taivaaseen, Herbert kysyi pelokkaasti.
Kuultuaan kysymyksen Kuolema naurahti ja vastasi.
- Voi teitä ihmisiä. Teillä on tapana keksiä älyttömiä tarinoita asioista, joita ette osaa selittää. Tämä on vain yksi ulottuvuus miljoonien joukossa.
- Niinkö, sanoi Herbert ja tunsi kuinka ymmärryksen puuska lähti nousemaan hänen kehossaan. Ymmärryksen puuska oli itse asiassa hänen aamiaisensa, joka tuli ylös pitkin hänen ruokatorveaan, pysähtyen kopin lattialle.
Puhelinkoppikin pysähtyi ja he astuivat ulos.
6
Astuttuaan puhelinkopista ulos, selvittyään huimauksesta ja katsottuaan hetken ympärilleen, Herbert sanoi Kuolemalle.
- Onkohan tämä varmasti oikea paikka. Ei näytä kovinkaan paljon kaupungilta.
Sillä he seisoivat keskellä käymälää, jonka joka paikka oli päällystetty punaisella sametilla ja seinällä oli juliste miehestä, jonka rasvatut lihakset pullistelivat ase kourassa silmille. Suoraan edessä oli suuri peili ja normaalin kokoinen lavuaari. Lavuaarin reunalla oli hammastahna tuubi, jonka kyljessä oli hymyilevä naama, sekä hammasharja, jonka kyljestä erottui nimi Jack.
- Emme aivan ole oikeassa paikassa ja ehdotankin, että poistumme yhtä nopeasti kuin tulimmekin, Kuolema sanoi nykien Herbertiä puhelinkopille päin. Puhelinkoppiin he eivät päässeet, sillä Herbertin kopin lattialla makaava Ymmärryksen Puuska sulki oven, vilkutti ja väänsi uuden osoitteen puhelimesta.
- Taisi olla sinun kavereitasi, Kuolema tokaisi mennessään istumaan vessanpöntön päälle.
7
Puhelinkoppi oli tuonut kumppanukset aivan väärään paikkaan. Oikeaan osoitteeseen pääseminen onkin juuri puhelinkoppien ongelma. Sen jälkeen kun Limbon ainoa puhelinluettelo yhtiö lakkautti itsensä, on puhelinkopeissa ollut vuoden 1930 puhelinluettelot. Luetteloista puuttuu suurin osa numeroista ja suurin osa on käytöstä poistettuja. Eli kun lasketaan yhteen, suuri plus suuri, niin puhelinluettelon numeroille ei ole mitään käyttöä. Aina kun haluaa matkustaa puhelinkopilla, on osoite väännettävä summa mutikassa.
Tällä hetkellä, Kuolema istui pöntön päällä, tuijotti eteensä ja hieroi ohimoitaan käsillään. Herbert katseli tuumaillen kattoa, jonka lävitse puhelinkoppi oli syöksynyt hänen Ymmärryksen Puuskansa lähettämänä. Käytävällä, käveli eräs tympääntynyt henkilö ja hänellä oli aikomuksena käydä pesemässä hampaat. Tympääntynyt henkilö tarttui oven kahvaan ja aukaisi oven.
Herbertti kääntyi sisään tulijaan päin. Tulija oli Herberttiä noin 30-40 senttiä pidempi, eli suunnilleen kahdenmetrin luokkaa. Ja tulijan lihakset olivat yhtä isot, elleivät isommatkin, kuin vessan seinän julisteessa. Herbertti odotti erittäin mielenkiinnolla jutustelua, tämän massiivisen lihamyllyn kanssa. Kuolema ei odottanut aivan yhtä mielenkiinnolla jutustelua. Sillä kuoleman mielessä pyöri filmi, jossa massiivinen lihamylly vääntää toista pääosan esittäjää aerobisiin asentoihin. Tässä filmissä Kuolema oli toinen pääosan esittäjä. Ei kuitenkaan se massiivinen lihaskimppu, kuten sillä hetkellä toivoi olevansa.
Tulija katsoi kumpaakin hetken, läimäytti kädet yhteen ja väänsi kasvoilleen hymyn, joita näkee ainoastaan TV:n hammastahna mainoksissa, sekä lavuaarin reunalla olevassa hammastahna tuubissa.
-Pelastus, sanoi tulija läimäytellen käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.
-Herbert, sanoi Herbert.
- Pelattaisko erä tammea? sanoi ovella seisova läimäyttelijä.
-Miksei, Herbert vastasi.
Niin Herbert, Kuolema ja läimäyttelijä poistuivat pelaamaan erän tammea ja hampaat jäivät pesemättä.
8
Matkalla huoneeseen, jossa pelattaisiin erä tammea, Herbert tiedosti ensimmäisen kerran kuinka kuuma asunto oli. Hän riisui takkinsa, pyyhki otsansa hihaan ja kysyi läimäyttelijältä.
- Anteeksi jos häiritsen, mutta en kuullut nimeänne äsken
Reagoituaan Herbertin kysymykseen läimäyttelijä pysähtyi ja kääntyi hitaasti kohti Herbertiä. Hän ei näköjään kääntynyt tarpeeksi hitaasti, sillä hän teki sen uudestaan, vielä hitaammin ja dramaattisemmin ja sanoi.
- Mu nimi o Jack. Mä oon pahoillani jos tääl o hieman kuuma. Ilmastointi ei oo toiminu muutamaa tuhanteen vuoteen, mutta homma o jo hoidos. O myös kiva, että suostuitte pellaa erän tammea. Oon nimittäi ollu tympääntyny siit lähtie, ku hovimestari läks käymää asioill.
- Hauska tavata Jack. Minä olen Herbert ja hän on hyvä ystäväni Te varmaan tunnettekin entuudestaan? Herbert sanoi ja osoitti samalla Kuolemaa.
Jack kurtisti kulmiaan, katsoi Kuolemaa ja sanoi.
- Emmää muista häntä, mut ollaanks myö pelattu joskus erä tammea.
Kuolema kutistui silmissä ja hänen möreä äänensä oli muuttunut kuiskaukseksi hänen vastatessaan
- Emme ole.
- Hän on työtön Kuolema, Herbert tokaisi Jackille ylpeyttä äänessään.
- Vai et oikkeen Kuolema, Jack sanoi erittäin kovalla äänellä ja alkoi nauramaan.
Jossain vaiheessa naurua, kun sitä oli kestänyt jo aika tovin, Herbert kyllästyi ja läimäytti Jackia. Tästä oli seurauksena naurun loppuminen..
- Kiitti, sanoi Jack helpottuneena ja ravisti Herbertin kättä.
Herbert pystyi hyvin kuvittelemaan miltä maidosta, jäätelöstä ja muista epäonnisista aineksista tuntui pirtelökoneessa ja lupasi itselleen olla juomatta enää koskaan pirtelöä.
Hetken mietittyään, Herbert uskalsi sanoa uudestaan Jackille.
- Niin, hän on Kuolema. Kyllähän sinä Kuoleman tunnet?
- Kyllähä mie nyt muistan, Jack tokaisi - Ettekös työ oo vuoden myyntitykki nykyää, vai häh?
- Siis? Herbert kummasteli ja kääntyi Kuolemaan päin.
- Tuota, en halua ylpeillä, mutta kyllä olen, Kuolema vastasi
- Kuolema, sinähän olet työtön, Herbert sanoi vielä kummastuneempana.
- Tuota noin, sanoi Kuolema hieman vaivautuneena ja jatkoi. – Asia on sillä tavalla, että en ole työtön. Olen eräänlainen myyjä.
- Mutta, Herbert sanoi ja mietti hetken, kunnes oli muotoillut kysymyksen. – Eikö sinun työnäsi pitäisi ennemmin olla sielujen hakeminen?
- Kyllä sitä voi siksikin sanoa, Kuolema vastasi.
Jack oli katsonut jutustelua odottaen sopivaa hiljaista kohtaa ja kun se nyt kerta tuli, hän avasi suunsa. Jackin suusta ei kuitenkaan tullut sanoja, joista muodostuu lauseita kuten
”Mies ei ollut tajuton, vaan tarttui raudanlujalla otteella Smithiä nilkasta ja repäisi hänet pitkäkseen kannelle ja heittäytyi itse tytön päälle”, Sieltä loikkasikin ulos hampaat, hampaat jotka Herbert tunnisti
- Kukas se siellä? Ei kai pikku Herbert, Hampaat sanoivat ivalliseen sävyyn.
- phmitah phlhttia, huusi Jack.
- Veljet on vallankumouksen aika, Hampaat julistivat käytävän lattialta. – Liittykää meihin ja valta on meidän, ne jatkoivat hieman huolestuneena, koska muut eivät näyttäneet liittyvän heihin.
- Hjuplamutta, Jack huusi ja katsoi hampaita.
- Siis…Tuota… Leikkiähän tämä vain oli, vai mitä Herbert niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, Hampaat sanoivat jo erittäin huolestuneena.
Enempää ne eivät huolestuneetkaan, koska Jack nosti jalkansa ja astui. Jalan alta olisi saattanut kuulua hiljaista anelua, jos olisi kuunnellut tarkemmin. Samassa taakse ilmestyi puhelinkoppi, jonka kyydissä oli jo Herbertin Ymmärryksen Puuska. Huomattuaan puhelinkopin Kuolema työnsi, vastusteluista huolimatta, Herbertin sinne. Sen jälkeen hän sulloutui itsekin sinne, sulki oven ja käski Ymmärryksen Puuskan valita uusi osoite.
9
Puhelinkopissa oli erittäin hiljaista. Siellä oli niin hiljaista, että Herbertin oli välillä katsottava taakseen ja varmistuttava että Kuolema edelleen seisoi siellä. Ymmärryksen Puuska piti parhaana pysyä hiljaa, sillä hän ei millään halunnut ottaa osaa Kuoleman ja Herbertin murjotus kilpailuun. Lopulta pitkän murjotuksen jälkeen, Herbert murtui ja hävisi. Palkintona Kuolema sai hyvän mielen.
- Miksi valehtelit, että olet työtön? Herbert kysyi Kuolemalta
- Ei kukaan vapaa ehtoisesti osta lomaosakkeita osakehintojen laskettua, Kuolema vastasi teennäistä vihaa äänessään. – Sen jälkeen kun Edenin rannat pilattiin on myyminen ollut lähes mahdotonta. Sen takia joudun hieman joustamaan totuudesta.
Herbert väänsi kasvoilleen miettivän ilmeen, taas kerran, ja mietti miettimistään.
Hetken päästä Ymmärryksen Puuska sanoi Kuolemalle.
- Kerro hänelle.
- Ehkä olisi parempi jos…, Kuolema kerkesi sanoa.
- Kerro!!!
Kuolema kääntyi hieman vaivautuneena Herbertin puoleen ja aloitti.
- Asiahan on silla lailla, että minä olen kyllä aito ja oikea Kuolema. Minun työnäni nykyään….
On siis työnäni…ja on kai aina oleva…
Ymmärryksen Puuska mulkaisi vihaisesti Kuolemaa kananmuna silmillään.
Siitä pelästyneenä Kuolema sanoi harvinaisen nopeasti seuraavaa.
- Mydä lomsosaketa.
- Mitä? Herbert kysyi.
- Mydä lomsosaketa, Kuolema vastasi yhtä nopeasti, kuin aikaisemmin.
- Mitä? Herbert toisti.
-Mydä loms….
- Hä-nen työ-nään on myy-dä lo-ma-o-sak-kei-ta, huusi Puuska hermostuneena.
- Myyt siis lomaosakkeita? Herbert kysyi kysyi Kuolemalta.
- Voi….!! Minäpä kerron koko tarinan, Puuska sanoi.
- Sen jälkeen, kun Kuolema sai potkut entisestä työstään eli sielujen saattopalvelusta, on hänen työnään ollut myydä lomaosakkeita Limboon tuleville sieluille. Kuten hän aikaisemmin sanoi, ovat kurssit romahtaneet. Ne romahtivat noin 300 vuotta sitten, kun Edenin rannikko alueen vesistöt pilaantuivat. Kuolema oli menettämäisillään nykyisenkin työpaikkansa. Tässä kohtaa Puuska lopetti kertomisen ja odotti Herbertiltä ilmettä ,mikä osoittaisi että hän ymmärsi siihen asti kerrotun. Ja kun ilme lopulta tuli, Herbertin kovien ponnistelujen tuloksena, niin Puuska jatkoi tarinaa monotonisella äänellään.
- Kaikesta tästä oli seurauksena, että Kuolema rupesi viettämään kaikki illat lähi kuppilassa. Siellä hän kertoili surullista tarinaansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että kukaan ei kuunnellut häntä, sillä kaikki muutkin kertoivat omaa surullista tarinaansa. Onneksi hän eräänä iltana keksi hyvän mutta hieman laittoman idean pelotella sieluja, ennenkuin kuljetuspalvelu hakee heidät. Hän huijaa sieluja sanomalla, että ostamalla lomaosakkeen he turvaisivat loppu ikuisuuden hyvällä rantatontilla, eikä heidän tarvitsisi asua kaupungin järjestämissä ”huonoissa” asunnoissa. , niin Puuska lopetti tiivistetyn kertomuksen, joka oli kerrottu monotonisella äänellä.
Herbert näytti hieman omituiselta, muitten silmissä. Mutta omituisuus katosi Herbertistä, kun hän toisti yhä uudestaan sanaa –keskiviikko-. Herbert päätti, että oli parempi olla kysymättä enää mitään ja antaa asioitten olla. Hetken päästä hän päätti uudelleen, että on ehkä sittenkin parempi kysyä ja tehdä asioille jotain.
- Kukas te sitten olette? Herbert kysyi.
- Javierhan minä, Puuska eli Javier sanoi.
- Te olette aika vängän näköinen oksennukseksi.
- Oikestaan en ole oksennus. Olen puutarhuri, raavas mies.
- Mutta tykkäätte olla silloin tällöin oksennus?
- En. Katsos, puhelinkopit käyttävät madonreikiä liikkumiseen ja yksi sellainen madonreikä sijaitsee kasvimaallani. Kun tänään olin kasvimaalla töissä, juuri madonreiän kohdalla, te tulitte puhelinkopilla. Tästä oli seurauksena, että imeydyin madonreikään. Kumma kyllä, mutta myös vatsalaukussasi sijaitsee juuri tällainen. Kuitenkin, eksyin madonreiässä ja putkahdin ulos sinun mahalaukkuusi. Harmi kyllä, oikea ruumiini ei mahtunut siitä, ainoastaan mieleni. Mieleni tarvitsi rakennusainetta rakentaakseen uuden kehon, joten otin luvan käyttää aamiaistasi tähän tarkoitukseen. Pyydänkin nyt anteeksi, että tuotin sinulle tyhjän vatsan. Pyydän myös anteeksi sitä, että häivyin aamulla sanomatta mitään, mutta täytyi ehtiä pankkiin.
- Ei se mitään. Ja sitä paitsi, sinun pitäisi tehdä jotain tuolle monotoniselle äänellesi, siis todella pitäisi, Herbert sanoi ja puhelinkoppi pysähtyi.
10
- Älkää avatko ovea missään nimessä! Javier huudahti selvästi hätääntyneenä, kun koppi pysähtyi.
- Ja minkäköhän takia? Herbert kysyi.
- Katsokaa ikkunasta ulos niin ymmärrätte.
Herbert ja Kuolema kääntyivät kohti kopin ikkunaa ja katsoivat . Olisi saattanut vierähtää seuraava vuosisata heidän katsoessaan, ellei puhelin olisi soinut.
- Vastatkaa siihen puhelimeen ja äkkiä, Javier sanoi kahdelle eksyneen näköiselle tuijottelijalle.
- Huh, löysinpäs, Herbert sanoi, lopettaen tuijotuksen ja käänsi Kuoleman pois ikkunasta tuijottelemasta.
- Vastaa puhelimeen Herbert, Javier sanoi totisena.
Herbet tarttui hieman epäröiden puhelimeen.
- Herbert.
- Onkohan Jorma Käes paikalla? hihittelevä ääni sanoi.
- Ei tietääkseni, Herbert vastasi.- Olettekohan valinnut väärän numeron kenties?
- En. No onkos Ana Naali siellä? Entistä enemmän hihittelevä ääni kysyi.
- Odota kun ky..., tässä kohtaa Herbert piti perinteisen mietintä tauon. Ja kun tauko oli ohitse, hän löi luurin kiinni.
- Kirjamyyjä, sanoi Herbert Kuolemalle ja Javierille.
- Eiköhän jatketa matkaa, Kuolema sanoi näytelty hilpeys naamallaan. Herbertin mielestä Kuolema näytteli sen huonosti, joten hän kysyi.
- Äsken kun katsoin ikkunasta, minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä.
- Aivan, Javier sanoi kuin tietokilpailun juontaja.- Sinä olit eksyksissä, totta puhuen me kaikki olemme tällä hetkellä eksyksissä. Olemme Super kertaa kaksisataaseitsemänkymmentähypermiljardiatziljoonaapilkkukolmeneljäsosaa-Marketissa.
- Siis aivan tavallisessa Super-Marketissa, Herbert sanoi pitäen Javieria hölmönä.
- Paitsi. Se on maailman kaikkeuden suurin sellainen. Marketeissa ihmisillä ja sieluilla käydessään on ollut ammoisista ajoista asti tapana eksyä sinne. Mitä suupempi market, sen helpompi eksyä. Tämä market on niin suuri, että kun pelkästään katsot sitä niin katseesi eksyy sinne. Tai kun otat hyllystä säilykepurkkia, niin kätesi ei löydä enää takaisin, Javier kertoi ja katsoi Herbertin kauhistunutta ilmettä.
- Minulla onkin nälkä. Eiköhän käydä ostoksilla, Herbert sanoi (kauhistunut ilme kasvoillaan, joka todellisuudessa oli uteliaisuuden ilme) ja nykäisi oven auki., aikomusenaan mennä ostoksille. Samassa ovesta kuitenkin ryntäsi sisään hienosti puketunut mies.
- Anteeksi jos tunkeilen, mutta saisinkohan kyydin? mies sanoi asialliseti.
Herbert vilkaisi muita kumppanuksia, jotka nyökyttelivät hyväksyvästi. Siis, Javier hytkyi hyväksyvästi kopin lattialla.
- Tervetuloa kyytiin, Herbert sanoi, yrittäen matkia miehen kohteliasta puhetta.
Mies väänsi numeron päättäväisesti puhelimesta ja koppi syöksähti matkaan.
11
- Minun nimeni on Herbert. Tuossa maassa on ystäväni Javier. Hän on muuten aika vängän näköinen vai mitä?, Herbert sanoi miehelle. Mies oli hieman Herberttiä pidempi, suoraryhtisempi ja laihempi.
- En tahdo loukata, mutta vastaan totuuden mukaisesti kyllä, mies vastasi.
- Ja tuo kaapuun pukeutunut henkilö on Kuolema. Herbert lisäsi.
- Tiedän kyllä hänet, mies sanoi, - Minun nimeni on Manfred. Ruben Stifhoffen Manfred XXII. Hovimestari aatelistoa.
- Saanhan sanoa Rubeniksi? Herbert kysyi
- Kyllä se sopii, vaikka onkin aika rahvaan omaista, Ruben Stifhoffen Manfred XXII, eli tästä lähin pelkkä Ruben sanoi.
- Mihin te muuten olette matkalla? Herbert jatkoi henkevänä pitämäänsä keskustelua.
- Herrasmies ei puhu tekemisistään. Ja jos saanen pyytää, niin haluaisin syventyä lukemaan ostamaani lehteä, Ruben sanoi koppavasti ja alkoi lukemaan lehteä.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa puhelinkopissa. Kuolema raapi otsaansa ja mietti, Javier löllyi pitkin kopin lattiaa, Ruben luki hievahtamatta lehteä ja Herbert tuijotti Rubenia. Herbertin oli vähän väliä tökkäistävä Rubenia sormellaan, sillä hänestä alkoi aina tuntua, että Ruben oli patsas. Lopulta Herbert kyllästyi tökkimiseen, sillä hänen sormensa rupesi kipeytymään, eikä tökkimisellä ollut vaikutusta Rubeniin. Aika kului ja kului, kunnes yhtäkkiä puhelimesta kuului kilahdus ja puhelinkoppi pysähtyi.
- Mitä nyt? Herbert kysyi hämillään.
- Pistäkää lisää kolikoita puhelimeen, Kuolema tokaisi.
Pienen hetken jälkeen, kun kukaan ei tehnyt elettäkään rahan laittamiseksi, Kuolema toisti uudelleen.
- Pistäkää lisää kolikoita puhelimeen, taisin äsken sanoa.
- Ei minulla ole ainuttakaan, Herbert sanoi.
- Eikä minullakaan, sanoi myös Javier.
- No entäs Ruben? Kuolema huudahti hiljaa epätoivoisesti(kuten hiljaa huudahdetaan, kun tietää että sängyn alla odottaa koko joukko peikkoja ja muita irvileukoja, haluamatta kiinnittää niiden huomiota kuitenkaan itseensä.) .
- Anteeksi, en kuullut kysymystänne, Ruben sanoi.
- Niin olisiko teillä rahaa puhelimeen?, Kuolema toisti.
- Ei ikävä kyllä, pelkkiä seteleitä, Ruben vastasi.
Samassa Kuolema heittäytyi lattialle ja alkoi etsiä joka paikasta kolikoita. Intensiivisen tutkimisen jälkeen Kuolema sai saaliikseen kaksi valmiiksi pureskeltua purukumia, mutterin, vasaran, parin lenkkikenkiä, kasan paperia, muutaman muovisen pullon, parittoman hanskan, puoliksi syödyn patongin, hajonneen potkulaudan ja kipeän selän.
- Ei mitään, Kuolema sanoi tuskastuneena.
- Minun mielestäni sinä löysit aika paljon tavaraa lattialta, enemmän kuin uskoinkaan, Herbert sanoi tietävästi.
- Mutta en kolikon kolikkoa, Kuolema sanoi ivallisesti.
- Mitäs me sitten nyt teemme? Hebert kysyi.- Menemmekö kysymään ulkopuolelta joltakin?
- Se ei onnistu olemme madonreiässä. Ympärillämme on ääretön määrä kanavia, jotka vievät jokapuolelle maailmankaikkeuteen. Et voi tietää mihin joudut jos menet ovesta ulos. Meidän täytyy vain odottaa että joku tulee, vastasi Kuolema.
- Kauankin? minulla on hieman nälkä, Herbert sanoi huolettomasti.
- Riippuu, toivottavasti ei koko ikuisuutta, Kuolema sanoi ja lannisti huolettomuuden.
Ja niin he odottivat. Odottivat... Odottivat... Kun odotusta oli kestänyt ikuisuuden, eli noin 8 ja puoli minuuttia, kaappasi Herbert Javierin taskuunsa ja veti Kuoleman mukanaan ulos ovesta. Kun ovi sulkeutui, muisti Herbert unohtaneensa puupökkelö-Rubenin. Oli kuitenkin liian myöhäistä muistella menneitä, sillä kolmikko lähti syöksymään vinhaa vauhtia kohti tuntematonta.
12
Syöksyessään madonreiästä toiseen, Herbert mietti mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja nähnyt. Hän mietti Jackia, Kuolemaa, Rubenia, Javieria ja toisia ulottuvuuksia. Hän oli ollut vasta kuolleena puoli päivää ja pelkkä ajatus, mitä hän tulisi kokemaan uusien (ja ainoitten) ystäviensä kanssa kutkutti hänen vasenta reittään. Kutkuttajana toimi Javier, joka hytkyi ja huusi innoissaan
- Minä. Minä. Katsokaa, se olen minä. Nyt tuli pysähdys ja heti.
Epätoivoiset yritykset pysähtyä, eivät tuottaneet kuitenkaan kehuttavaa tulosta. Javierin hukkaama keho lipui yhä kauemmaksi, kunnes hävisi kokonaan näkyvistä.
- Älä sure Javier. Kyllä sinä saat vielä kehosi takaisin, Herbert lohdutti.
- Ole
Vastaukset 2
Vanhimmat
vielä kun korjaat yhdyssanavirheet tuosta jutusta niin kyllä kelpaa. kiitos päivän kreisihuumoripläjäyksestä.
Jep, kielioppi ei ole vahvin alue. On siellä muutamia ristiriitojakin asiayhteyksissä.