Loistavin ja häikäisevin
Olin silloin lasikaapissa. Ahtaassa, pienessä kaapissa, kun sinut ensimmäistä kertaa näin. Tulit suoraan luokseni, etkä edes katsonut muita. Tunsin silkkiset kätesi, kuulin kuinka henkäisit henkeä, nähdessäsi minut. Tiesin, että olen sinun.
Pidin sinusta kiinni, kun lähdimme yhdessä maailmaan. Suureen, vetoisaan maailmaan. En pystynyt näkemään sinua maailmassasi, mutta tunsin henkesi, ja sen, kuinka vastustit maailman tuulia, ja sen tuomia pölyjä ja roskia vastaan. Autoin sinua kuitenkin, vaikka kuinka tuuli ja sade piiskasi sinua. Tiesin että hymyilit, sillä minä sain sinut jatkamaan eteenpäin.
Kun pahimmat vastukset loppuivat, olin huojentunut että jaksoit mennä koko matkan urheasti, kyynelistä ja maailman kylmyydestä huolimatta loppuun asti. ”Oliko tässä maailmassa mitään kaunista, ihanaa tai lohduttavaa?” Mietin silloin, ja aloin katsoa ympärilleni.
En osannut nähdä maailmaa. Pystyin vain kuulemaan sen murto-osan, niin kuin kaikki muutkin. Ensiksi kuulin äänesi, joka oli itkuinen ja murheellinen. Pystyin kuitenkin lohduttamaan sinua. Jo olemukseni auttoi sinua, ja tiesin että kuivasit kyyneleet, ja otit askeleen eteenpäin elämässäsi. Tuon surun takana huomasin kuitenkin yhden elämän hienoista asioista. Henkesi oli kahtia halkaistu, ja jouduit kantamaan kahta taakkaa. Sen huolen, ja väsymyksen takana oli kuitenkin pieni hymy. Hymyilit onnesta ja uudesta alustasi. Sinun kautta pystyin koskettamaan toiseen henkeesi, uudemman ja herkemmän elämän alkuun.
Luulin silloin, että olisin nähnyt jo elämän tuiskeet ja virrat, mutta tajusin että pahin oli aina edessä. Ikinä ei ollut huonointa aikaa. Kuulin nimittäin kurkkusi laulun lopettavan. Sait vain raivon ja vihan ulos, mutta kuitenkin kaikki jäi sisällesi, sillä kukaan ei kuunnellut sinua. Paitsi minä, mutta sitähän sinä et huomannut. Pyörit vain muiden pilkallisissa virneissä, huudoissa ja pahuuden verkossa. Otit kuitenkin taas elämässä askeleita eteenpäin ylöspäin. Se oli ainut tie, mihin pystyit pakenemaan, piiloutua ja unohtamaan muut. Jos sinussa oleva pieni henki sai sinut onnelliseksi ja jatkamaan eteenpäin, ylöspäin meno sai sinut varmaankin unohtamaan kivet ja synkät metsät. Et kuitenkaan paennut kokonaan suuren meren toiselle puolelle. Sain sinut taas muistamaan elämän hymyt ja naurut, sekä lähimmäisesi huomasi sinut kauttani. Lähimmäisesi, joka oli ollut yhtä sokea, kuin minä ja sinä, huomasi nyt sinut, ja se sai luottamuksesi nousemaan meren pohjasta. Laulusi soi taas ympärillä, ja se sai myrskyn laantumaan vuorilla.
Silmäsi olivat taas kirkkaat. Meri, henki ja luottamus saivat sakeuden pois. Peitit maailman verhoilla ylpeänä, mutta sinulta jäi asiat taas huomaamatta. Olit nähnyt pahuuden ja halusit nähdä kauneuden, valon ja loiston. Sinä peitit sen edestäsi, ja taas olit pimeässä. Tunsin pelkosi värinät, ja pyöreä, vaalea kiven murunen tippui taas tiimalasista. Otin sen murusen vastaan, ja se sai minut vanhenemaan, tummumaan. Et huomannut minua ja tunteitani, mutta huomasit silti kirsikkapuuni. Kun murusesi kosketti minua, katsahdit taas puoleeni. Näit kuinka vaaleanpunaiset kukat olivat tippuneet, ja jäljelle oli jäänyt vain risu. Kuiva, tumma risu. En tuntenut enää silkkiä enkä henkiäsi. En ollut enää tarpeeksi lähellä sinua. Jätit minut yksin pimeään. Maailman myrskyt eivät olleet elämän tumma veri. Pimeys, ja se että jätit minut sinne yksin. Se oli elämän synkkä, tumma veri.
Pian tunsin kuitenkin taas elämän pehmeät ja lämpimät säteet. Vaikka en silloin nähnyt valoa, tunsin sen kuitenkin. Tunsin myös taas ne samat henget. Sinun henkesi. Otit minusta taas kiinni ja tunne oli muuttunut. Näit ennen minussa vain vanhentuneen, tummentuneen risukasan, mutta nyt tunsit minua kohti, niin kuin minä tunsin sinuun.
Maailmassa voi olla myrskyjä, huutoja, vuoria ja pimeyttä. Henki, luottamus, ylöspäin menevät askeleet ja kirsikkapuut saavat kuitenkin kirjan aukeamaan uudelle sivulle, ja verhot väistymään, antamalla valon pimeyteen. Pintani loistaja, sen luulin olevan elämän kantaja. Vaikka peitit sen ensiksi, se tuli kuitenkin joka päivä takaisin, yhtä kirkkaana. Silloin sanoit kuitenkin asioita, ja niistä tiesin, mikä on hyvyyden lähde:” Katsoin aluksi vain pintaasi. En nähnyt sydäntäsi. Mutta nyt näen kaiken. Aurinko saa pintasi ehkä hohtamaan, mutta minä kiillotan sen, jotta se pystyisi kiiltämään. Minä olen siis sinun kukkaniitty. Sinä jaksoit loistaa minulle, kun kävelin myrskyssä. Autoit menemään ylöspäin, kun kaikki ympärillä kaatui päälleni. Sait lähimmäiseni huomaamaan minut, ja sisimpäni. Muistin myös sen, että en ole yksin, vaan elämäni oksa jakautuu nyt kahdeksi haaraksi kolmen kuukauden päästä. Sinä olet minun elämän loistavin ja häikäisevin asia. Sinä olit rinnallani. Oma pieni kultasormukseni”.
Olin silloin lasikaapissa. Ahtaassa, pienessä kaapissa, kun sinut ensimmäistä kertaa näin. Tulit suoraan luokseni, etkä edes katsonut muita. Tunsin silkkiset kätesi, kuulin kuinka henkäisit henkeä, nähdessäsi minut. Tiesin, että olen sinun.
Pidin sinusta kiinni, kun lähdimme yhdessä maailmaan. Suureen, vetoisaan maailmaan. En pystynyt näkemään sinua maailmassasi, mutta tunsin henkesi, ja sen, kuinka vastustit maailman tuulia, ja sen tuomia pölyjä ja roskia vastaan. Autoin sinua kuitenkin, vaikka kuinka tuuli ja sade piiskasi sinua. Tiesin että hymyilit, sillä minä sain sinut jatkamaan eteenpäin.
Kun pahimmat vastukset loppuivat, olin huojentunut että jaksoit mennä koko matkan urheasti, kyynelistä ja maailman kylmyydestä huolimatta loppuun asti. ”Oliko tässä maailmassa mitään kaunista, ihanaa tai lohduttavaa?” Mietin silloin, ja aloin katsoa ympärilleni.
En osannut nähdä maailmaa. Pystyin vain kuulemaan sen murto-osan, niin kuin kaikki muutkin. Ensiksi kuulin äänesi, joka oli itkuinen ja murheellinen. Pystyin kuitenkin lohduttamaan sinua. Jo olemukseni auttoi sinua, ja tiesin että kuivasit kyyneleet, ja otit askeleen eteenpäin elämässäsi. Tuon surun takana huomasin kuitenkin yhden elämän hienoista asioista. Henkesi oli kahtia halkaistu, ja jouduit kantamaan kahta taakkaa. Sen huolen, ja väsymyksen takana oli kuitenkin pieni hymy. Hymyilit onnesta ja uudesta alustasi. Sinun kautta pystyin koskettamaan toiseen henkeesi, uudemman ja herkemmän elämän alkuun.
Luulin silloin, että olisin nähnyt jo elämän tuiskeet ja virrat, mutta tajusin että pahin oli aina edessä. Ikinä ei ollut huonointa aikaa. Kuulin nimittäin kurkkusi laulun lopettavan. Sait vain raivon ja vihan ulos, mutta kuitenkin kaikki jäi sisällesi, sillä kukaan ei kuunnellut sinua. Paitsi minä, mutta sitähän sinä et huomannut. Pyörit vain muiden pilkallisissa virneissä, huudoissa ja pahuuden verkossa. Otit kuitenkin taas elämässä askeleita eteenpäin ylöspäin. Se oli ainut tie, mihin pystyit pakenemaan, piiloutua ja unohtamaan muut. Jos sinussa oleva pieni henki sai sinut onnelliseksi ja jatkamaan eteenpäin, ylöspäin meno sai sinut varmaankin unohtamaan kivet ja synkät metsät. Et kuitenkaan paennut kokonaan suuren meren toiselle puolelle. Sain sinut taas muistamaan elämän hymyt ja naurut, sekä lähimmäisesi huomasi sinut kauttani. Lähimmäisesi, joka oli ollut yhtä sokea, kuin minä ja sinä, huomasi nyt sinut, ja se sai luottamuksesi nousemaan meren pohjasta. Laulusi soi taas ympärillä, ja se sai myrskyn laantumaan vuorilla.
Silmäsi olivat taas kirkkaat. Meri, henki ja luottamus saivat sakeuden pois. Peitit maailman verhoilla ylpeänä, mutta sinulta jäi asiat taas huomaamatta. Olit nähnyt pahuuden ja halusit nähdä kauneuden, valon ja loiston. Sinä peitit sen edestäsi, ja taas olit pimeässä. Tunsin pelkosi värinät, ja pyöreä, vaalea kiven murunen tippui taas tiimalasista. Otin sen murusen vastaan, ja se sai minut vanhenemaan, tummumaan. Et huomannut minua ja tunteitani, mutta huomasit silti kirsikkapuuni. Kun murusesi kosketti minua, katsahdit taas puoleeni. Näit kuinka vaaleanpunaiset kukat olivat tippuneet, ja jäljelle oli jäänyt vain risu. Kuiva, tumma risu. En tuntenut enää silkkiä enkä henkiäsi. En ollut enää tarpeeksi lähellä sinua. Jätit minut yksin pimeään. Maailman myrskyt eivät olleet elämän tumma veri. Pimeys, ja se että jätit minut sinne yksin. Se oli elämän synkkä, tumma veri.
Pian tunsin kuitenkin taas elämän pehmeät ja lämpimät säteet. Vaikka en silloin nähnyt valoa, tunsin sen kuitenkin. Tunsin myös taas ne samat henget. Sinun henkesi. Otit minusta taas kiinni ja tunne oli muuttunut. Näit ennen minussa vain vanhentuneen, tummentuneen risukasan, mutta nyt tunsit minua kohti, niin kuin minä tunsin sinuun.
Maailmassa voi olla myrskyjä, huutoja, vuoria ja pimeyttä. Henki, luottamus, ylöspäin menevät askeleet ja kirsikkapuut saavat kuitenkin kirjan aukeamaan uudelle sivulle, ja verhot väistymään, antamalla valon pimeyteen. Pintani loistaja, sen luulin olevan elämän kantaja. Vaikka peitit sen ensiksi, se tuli kuitenkin joka päivä takaisin, yhtä kirkkaana. Silloin sanoit kuitenkin asioita, ja niistä tiesin, mikä on hyvyyden lähde:” Katsoin aluksi vain pintaasi. En nähnyt sydäntäsi. Mutta nyt näen kaiken. Aurinko saa pintasi ehkä hohtamaan, mutta minä kiillotan sen, jotta se pystyisi kiiltämään. Minä olen siis sinun kukkaniitty. Sinä jaksoit loistaa minulle, kun kävelin myrskyssä. Autoit menemään ylöspäin, kun kaikki ympärillä kaatui päälleni. Sait lähimmäiseni huomaamaan minut, ja sisimpäni. Muistin myös sen, että en ole yksin, vaan elämäni oksa jakautuu nyt kahdeksi haaraksi kolmen kuukauden päästä. Sinä olet minun elämän loistavin ja häikäisevin asia. Sinä olit rinnallani. Oma pieni kultasormukseni”.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos luet tuon vain ohi mennen, ehdotan että
et sano mitään, koska tuo teksti on tarkoitettu
luettavaksi sydämellä.
Itse en ole kovin tyytyväinen, ja saatan pistää
tuon saman tekstin muokattuna tänne. En nyt voinut kirjoittaa parempaa, kun ympärillä on liikaa melua, ja koko ajan huudetaan "Pois jo sieltä koneelta paskiainen!"
Niin että rakentavia palautteita kiitos, ja jos ette ymmärrä tekstiä, niin hyvä.
Jos luulette että puhuja on poika, niin et ole ymmärtänyt paskan vertaa tuosta.
njää sitä tavallista paskaa.jotain enemmän säväyttävää.En lukenut tekstiä "ohi mennen" joten turha väittää sellasta vain koska novellisi oli huono etkä pidä siitä että teoksiasi kritisoidaan...Muuten,oletko kirjoittanut runojakin tänne?Niihin en ole kommentoinut,mutta nekin (luin kyllä) liian tavallisia..
Täynnä tunteita ja vertauskuvia mikä rikastuttaa tekstiäsi uskomattoman paljon! Olet todella taitava ja se myös näkyy novellissasi. Kiitos siitä että sain lukean noin kauniin novellin!
Kunnioitan ja ihailen.