Matti Vanhasen päiväkirjasta.
Etsiskelin prillejäni koko aamun. Välillä kävin keittiössä hörppäsemässä tuoremehua, mikä yllättävän hyvää olikin Sparin halpisjuomaksi. Välillä haukkasin palasen jälkiuunileipää, jota en ollut nähnyt voidella puolisokeana. Puolihölmöhän olen kuitenkin ollut aina, se hieman röyhistellen myönnettäköön.
Leipä maistui oikein hyvältä ilman rasvaakin, vaikka ahnehtiessani meinasi muutamakin murunen juuttua kurkkuun. Minulla on pienestä pitäen ollut kuiva kurkku, siksi änkytänkin melko usein. Onneksi on tämä päiväkirja, jossa voin ilmaista itseäni enempiä kakistelematta. Ihmettelin kovin, kun en löytänyt minulle niin rakkaita ja tarpeellisia laseja mistään. Aloin toden teolla huolestua. Hapuilin kohti eteisaulan peiliä suu täynnä leipästä ja mehut rinnuksilla. Halusin ehdottomasti tarkistaa naamaltani kuvastuvan huolestuneisuuden asteen, vaikka en epäillyt lainkaan, ettenkö tarpeeksi huolestunut olisi ollut. Tunnen talon sen verran hyvin, että päättelin tulleeni peilin eteen. Päätin kuitenkin varmistaa asian venyttämällä kaulaani pitkäksi ja väläyttämällä hammasrivistöäni. Kyllä vain, peilihän se siinä oli. Hiiviskelin varovaisesti nenä aivan peiliin kiinni. Tuntui, kuin nenän ja peilin välissä olisi ollut muovikalvo. Samalla, naama lättänänä peiliä vasten, sain vaikutelman, että silmälasien sangat olisivat tutunoloisesti painaneet korvantakusiani. Hiukan epäillen, mutta kuitenkin varmoin ottein nostin tumputtelun rasittamat kourani ohimokorkeudelle. En kiirehtinyt, sillä olin jo melko voitonvarma, vaan annoin itselleni päänahkahierontaa, eli annoin itselleni luvan hemmotella itseäni, olinhan sen mitä todennäköisimmin ansainnut. Heräsin siihen, kun olin kellahtaa kumoon pitkine ruotoineni. Tämän talon lattia ei siitä tosin olisi ollut moksiskaan, olen sentään valanut metrisen kakun teräsbetonilla, ei nimittäin ihan pienistä tärähdä tämä lattia. Lipposta en tiedä, kestäisikö, mutta sen voin sanoa, ettei sillä mörököllillä näille nurkille mitään asiaa olisikaan. Vähän kyllä harmistuttaa, että lattialämmitys jäi uupumaan, mutta eihän sitä kaikkea voi muistaa, kun on niin sanotusti monta muijaa tulessa.
Selvisin siis täpärästä tilanteesta eteisaulani peilin (isomummoni peruja) edessä ja huomasin maailman kirkastuneen silmieni edessä. Aivan kuin suomut olisivat silmiltäni pudonneet. Mutta se olikin muovikalvo, joka oli salakavalasti liimautunut naamaani kiinni edellisen illan täysistunnossa torkahtaessani Lipposen puheen aikana ilmeisesti vain hetkeksi, niin luulen. Ihmettelinkin kotimatkalle lähtiessäni, miksi kaikki näyttävät niin oudoilta. Onneksi lähdin taksilla, koska epäilin tämän näköhäiriön aiheutuneen jonkun vihollisleirin edustajan sekamehujuomaani sujauttamasta huumaavasta aineesta, jota en suostuisi missään nimessä vapaaehtoisesti nauttimaan. Täytyy toivoa, ettei kukaan tunnistanut minua kulkiessani luentokalvoon naamioituneena. Mutta, kerta kaikkiaan, päivä ei olisi voinut enää ihanammin alkaa; näkökykyni palautui ennalleen, enkä totta vie edelleenkään ole mikään hämärä huumeveikko, vaan pussissani on puhtaat jauhot ja puhtaat hampaat suussa. Moniko kykenee samaan? En yhtään ihmettele, että minut on valittu siihen asemaan, missä nyt olen. Ja nyt hammaspesulle. Suosittelen.
Etsiskelin prillejäni koko aamun. Välillä kävin keittiössä hörppäsemässä tuoremehua, mikä yllättävän hyvää olikin Sparin halpisjuomaksi. Välillä haukkasin palasen jälkiuunileipää, jota en ollut nähnyt voidella puolisokeana. Puolihölmöhän olen kuitenkin ollut aina, se hieman röyhistellen myönnettäköön.
Leipä maistui oikein hyvältä ilman rasvaakin, vaikka ahnehtiessani meinasi muutamakin murunen juuttua kurkkuun. Minulla on pienestä pitäen ollut kuiva kurkku, siksi änkytänkin melko usein. Onneksi on tämä päiväkirja, jossa voin ilmaista itseäni enempiä kakistelematta. Ihmettelin kovin, kun en löytänyt minulle niin rakkaita ja tarpeellisia laseja mistään. Aloin toden teolla huolestua. Hapuilin kohti eteisaulan peiliä suu täynnä leipästä ja mehut rinnuksilla. Halusin ehdottomasti tarkistaa naamaltani kuvastuvan huolestuneisuuden asteen, vaikka en epäillyt lainkaan, ettenkö tarpeeksi huolestunut olisi ollut. Tunnen talon sen verran hyvin, että päättelin tulleeni peilin eteen. Päätin kuitenkin varmistaa asian venyttämällä kaulaani pitkäksi ja väläyttämällä hammasrivistöäni. Kyllä vain, peilihän se siinä oli. Hiiviskelin varovaisesti nenä aivan peiliin kiinni. Tuntui, kuin nenän ja peilin välissä olisi ollut muovikalvo. Samalla, naama lättänänä peiliä vasten, sain vaikutelman, että silmälasien sangat olisivat tutunoloisesti painaneet korvantakusiani. Hiukan epäillen, mutta kuitenkin varmoin ottein nostin tumputtelun rasittamat kourani ohimokorkeudelle. En kiirehtinyt, sillä olin jo melko voitonvarma, vaan annoin itselleni päänahkahierontaa, eli annoin itselleni luvan hemmotella itseäni, olinhan sen mitä todennäköisimmin ansainnut. Heräsin siihen, kun olin kellahtaa kumoon pitkine ruotoineni. Tämän talon lattia ei siitä tosin olisi ollut moksiskaan, olen sentään valanut metrisen kakun teräsbetonilla, ei nimittäin ihan pienistä tärähdä tämä lattia. Lipposta en tiedä, kestäisikö, mutta sen voin sanoa, ettei sillä mörököllillä näille nurkille mitään asiaa olisikaan. Vähän kyllä harmistuttaa, että lattialämmitys jäi uupumaan, mutta eihän sitä kaikkea voi muistaa, kun on niin sanotusti monta muijaa tulessa.
Selvisin siis täpärästä tilanteesta eteisaulani peilin (isomummoni peruja) edessä ja huomasin maailman kirkastuneen silmieni edessä. Aivan kuin suomut olisivat silmiltäni pudonneet. Mutta se olikin muovikalvo, joka oli salakavalasti liimautunut naamaani kiinni edellisen illan täysistunnossa torkahtaessani Lipposen puheen aikana ilmeisesti vain hetkeksi, niin luulen. Ihmettelinkin kotimatkalle lähtiessäni, miksi kaikki näyttävät niin oudoilta. Onneksi lähdin taksilla, koska epäilin tämän näköhäiriön aiheutuneen jonkun vihollisleirin edustajan sekamehujuomaani sujauttamasta huumaavasta aineesta, jota en suostuisi missään nimessä vapaaehtoisesti nauttimaan. Täytyy toivoa, ettei kukaan tunnistanut minua kulkiessani luentokalvoon naamioituneena. Mutta, kerta kaikkiaan, päivä ei olisi voinut enää ihanammin alkaa; näkökykyni palautui ennalleen, enkä totta vie edelleenkään ole mikään hämärä huumeveikko, vaan pussissani on puhtaat jauhot ja puhtaat hampaat suussa. Moniko kykenee samaan? En yhtään ihmettele, että minut on valittu siihen asemaan, missä nyt olen. Ja nyt hammaspesulle. Suosittelen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.