Tämä on ensimmäisi julkaisemani kirjoitus. se on lyhennetty ja selkeytetty versio paperille suhaisemasta novellista (jos sitä sellaiseksi voi sanoa). Palautteenanto suotavaa. Kiitokset, jos vaivaudut lukemaan.
-----
Murhaava mieli
Tytöllä on pitkät vaaleat hiukset, joka on sidottu poninhännälle. Yllään hänellä on lyhyehkö kukkakuvioinen leninki ja jalassaan korkeat korot, joilla ei pääse juoksemaan pakoon rikkomatta nilkkaansa. Tyttö katsoo nopeasti olkansa yli ja kiristää kävelytahtiaan nähtyään minut. Itsekin nopeutan askeliani.
Taas hän vilkaisee taakseen. Havaitsen pelon hänen silmistään. Hän luulee pääsevänsä pakoon kääntymällä sivukujalle, mutta siinä hän tekee elämänsä virheen. Joudun auraamaan ihmismassaa tieltäni jotta ehtisin ajoissa. Vieressä olijat tuskin huomaavat minun kadonneen kapealle kujalle. Tyttö ei ole kerinnyt kauaksi, vaikka hän on jättänyt ostoskassinsa ja riisunut kenkänsä. Hän yrittää juosta, mutta kompastuu ja kaatuu pahasti maahan. Hän ehtii nousta polviensa varaan, kun heittäydyn hänen päällensä. Käännän hänen ympäri ja läimäytän kädellä hänen kasvojaan. Kiedon sormeni kaulan ympärille ja puristan. Tyttö raapii kynsillä käsiäni ja kasvojani. Lyön häntä. Puristan pillistä. Kovemmin. Kovemmin. Kädet tärisevät. Katson silmiin. En käännä katsetta sekunniksikaan. Siniset silmät. Viattomat silmät. Kuolleet silmät.
Herään hikisenä. Sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Jälleen kerran herään samasta unesta. Jo kolmatta kuukautta.
"Se on vain unta. Typerää painajaista", koitan vakuuttaa itseni. Katsoessani peiliin tuntuu ettei se olekaan. Mitä tapahtui miehelle, jolla oli onnellinen lapsuus ja terveet elämänasenteet? Miksen enää tunnista itsenäni peilistä? Kuka on tuo mies edessäni?
Se mies on kauhea näky. Kuin hän olisi kuollut sisältä vuosia sitten, mutta ruumis ei ole vielä ymmärtänyt sitä. Tunteeton ilme kasvoillaan ja nuo silmät. Verenseisauttavan kylmät. Miksen tunnista noita kasvoja omakseni? Vai olenko vain tulossa hulluksi?
Hullu tai ei, leipänsä pitää vielä ansaita. Menen metrolla ja luen päivänlehden samalla, jokapäiväisen rutiinin mukaan. Ilman murha-aikeita.
Lasken lehden syliini ja hätkähdän pahasti. Vastapäätä istuu nuori nainen kukkakuvioisessa mekossa ja hänen pitkät, vaaleat hiuksensa on sidottu poninhännälle. Ei, se on vain typerää unta. Minä herään aivan kohta. Tyttö näytti liian todelliselta. Samassa hän jää katsomaan minua sinisillä silmillään. Ajattelen, miten käteni kietoutuvat naurettavan helposti hänen kaulansa ympärille. Äkkiä tajuan tuijottaneeni tätä useiden minuuttien ajan, mutta en vain saa käännettyä katsettani muualle. Pakenen. Poistun paljon ennen asemaani ja kävelen usean mailin matkan toimistolle.
En saa tyttö mielestäni. Hikoan koko ajan tuskan hikeä. Huomaan vähän väliä raapustavani hänen muotokuvaansa paperinnurkkaan ja alitajuisesti yliviivaavani tämän silmät näkyvistä. Töistä ei tule mitään. Pelkään todella menettäneeni järkeni. Ehkä lähden aikaisemmin kotiin, hyvin aikaiseen. En halua tavata tyttöä ruuhka-ajan massan keskellä. Pystynkö pitämään itseni kasassa? Entä jos tapan vielä oikeasti jonkun? Katson taas a-4:n kulmaan. Kynänkärki on juuri vetämässä uutta viivaa, mutta saan sen pysäytettyä. Onko vielä toivoa?
Yritän karata töistä mahdollisemman ajoissa, turhaan. Kadut täyttyvät ihmisistä. Pakko kulkea massan mukana. Kauhukseni näen vaaleat hiukset kaukana edessäni. Onko se hän? Ehkä minun pitäisi varoittaa häntä? Mitä minä oikein ajattelen? Lähtisin viattoman tytön perään, jotta voisin seota lopullisesti? Unohda hänet!
Silloin tyttö katsoo nopeasti taakseen. Omat silmäni lukkiutuvat automaattisesti häneen. Minut valtaa epämiellyttävä deja vu-tunne. Tyttö katoaa pikkukujalle. Juoksen hänen peräänsä. Varoittaakseni häntä vai jotain muuta, en tiedä itsekään. Käännyt kulman taakse nähdäkseni kujan olevan tyhjä. Kuvittelinko vain? Kuuluu roskapönttöjen kolahdus ja näen vaaleat hiukset tynnyreiden takana piilossa. Kävelen häntä kohti. Tyttö nousee seisomaan. Hänellä on nyt toinen mekko ja maassa lojuva käsilaukku, ei kukkakuvioita eikä ostoskasseja. Hän osoittaa kasvojani kohti pippuriruiskepulloa.
”Seuraako sinä minua?”, näen hänen kätensä tärisevän.
”Minä vain yritän kertoa sinulle jotain”, koitan ilmaista asian mahdollisemman rauhallisesti.
”Varokin ehdottelemasta mitään, pervo”
”Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta minä saatan murhata sinut”
”Mitä! Miksi sinä uhkailet minua? Älä tule lähellekään!”, tyttö ylireagoi, kun hievahdan hitusen lähemmäksi. Katson vuoroin pullon suutinta, hänen silmiään ja hänen viehkeää kaulaansa.
”Yritän vain auttaa sinua…”, erehdyn taas liikahtamaan ja se kostautuu. Tyttö puristaa suutinta. Silmäni ovat tulessa. Tyttö pakenee ohitseni. Kurotan käteni hänen suuntaansa. Tartun tämän hameesta.
”et ymmärrä…!”, näen sumeasti tytön kääntyvän ympäri ja tarttuvan johonkin hänen vieressä olevaan esineeseen. Hän heilauttaa roskapöntön kantta päätäni kohti. Sokaistun ja lamaannun yhtä aikaa. Menetän kai tajuntani, sillä kohta makaan maassa eikä tytöstä näy jälkeäkään. Toisaalta näen vain hämärästi eteeni. Ainoa selkeä asia on se, että en ole koskaan tuntenut tällaista kipua ja verilammikko silmieni edessäni laajenee uhkaavan nopeasti. Haluan pelkästään käpertyä sikiöasentoon ja hokea kuin mielipuoli:
”Minä en ole murhaaja, en ole murhaaja, en ole murhaaja…”
-----
Murhaava mieli
Tytöllä on pitkät vaaleat hiukset, joka on sidottu poninhännälle. Yllään hänellä on lyhyehkö kukkakuvioinen leninki ja jalassaan korkeat korot, joilla ei pääse juoksemaan pakoon rikkomatta nilkkaansa. Tyttö katsoo nopeasti olkansa yli ja kiristää kävelytahtiaan nähtyään minut. Itsekin nopeutan askeliani.
Taas hän vilkaisee taakseen. Havaitsen pelon hänen silmistään. Hän luulee pääsevänsä pakoon kääntymällä sivukujalle, mutta siinä hän tekee elämänsä virheen. Joudun auraamaan ihmismassaa tieltäni jotta ehtisin ajoissa. Vieressä olijat tuskin huomaavat minun kadonneen kapealle kujalle. Tyttö ei ole kerinnyt kauaksi, vaikka hän on jättänyt ostoskassinsa ja riisunut kenkänsä. Hän yrittää juosta, mutta kompastuu ja kaatuu pahasti maahan. Hän ehtii nousta polviensa varaan, kun heittäydyn hänen päällensä. Käännän hänen ympäri ja läimäytän kädellä hänen kasvojaan. Kiedon sormeni kaulan ympärille ja puristan. Tyttö raapii kynsillä käsiäni ja kasvojani. Lyön häntä. Puristan pillistä. Kovemmin. Kovemmin. Kädet tärisevät. Katson silmiin. En käännä katsetta sekunniksikaan. Siniset silmät. Viattomat silmät. Kuolleet silmät.
Herään hikisenä. Sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Jälleen kerran herään samasta unesta. Jo kolmatta kuukautta.
"Se on vain unta. Typerää painajaista", koitan vakuuttaa itseni. Katsoessani peiliin tuntuu ettei se olekaan. Mitä tapahtui miehelle, jolla oli onnellinen lapsuus ja terveet elämänasenteet? Miksen enää tunnista itsenäni peilistä? Kuka on tuo mies edessäni?
Se mies on kauhea näky. Kuin hän olisi kuollut sisältä vuosia sitten, mutta ruumis ei ole vielä ymmärtänyt sitä. Tunteeton ilme kasvoillaan ja nuo silmät. Verenseisauttavan kylmät. Miksen tunnista noita kasvoja omakseni? Vai olenko vain tulossa hulluksi?
Hullu tai ei, leipänsä pitää vielä ansaita. Menen metrolla ja luen päivänlehden samalla, jokapäiväisen rutiinin mukaan. Ilman murha-aikeita.
Lasken lehden syliini ja hätkähdän pahasti. Vastapäätä istuu nuori nainen kukkakuvioisessa mekossa ja hänen pitkät, vaaleat hiuksensa on sidottu poninhännälle. Ei, se on vain typerää unta. Minä herään aivan kohta. Tyttö näytti liian todelliselta. Samassa hän jää katsomaan minua sinisillä silmillään. Ajattelen, miten käteni kietoutuvat naurettavan helposti hänen kaulansa ympärille. Äkkiä tajuan tuijottaneeni tätä useiden minuuttien ajan, mutta en vain saa käännettyä katsettani muualle. Pakenen. Poistun paljon ennen asemaani ja kävelen usean mailin matkan toimistolle.
En saa tyttö mielestäni. Hikoan koko ajan tuskan hikeä. Huomaan vähän väliä raapustavani hänen muotokuvaansa paperinnurkkaan ja alitajuisesti yliviivaavani tämän silmät näkyvistä. Töistä ei tule mitään. Pelkään todella menettäneeni järkeni. Ehkä lähden aikaisemmin kotiin, hyvin aikaiseen. En halua tavata tyttöä ruuhka-ajan massan keskellä. Pystynkö pitämään itseni kasassa? Entä jos tapan vielä oikeasti jonkun? Katson taas a-4:n kulmaan. Kynänkärki on juuri vetämässä uutta viivaa, mutta saan sen pysäytettyä. Onko vielä toivoa?
Yritän karata töistä mahdollisemman ajoissa, turhaan. Kadut täyttyvät ihmisistä. Pakko kulkea massan mukana. Kauhukseni näen vaaleat hiukset kaukana edessäni. Onko se hän? Ehkä minun pitäisi varoittaa häntä? Mitä minä oikein ajattelen? Lähtisin viattoman tytön perään, jotta voisin seota lopullisesti? Unohda hänet!
Silloin tyttö katsoo nopeasti taakseen. Omat silmäni lukkiutuvat automaattisesti häneen. Minut valtaa epämiellyttävä deja vu-tunne. Tyttö katoaa pikkukujalle. Juoksen hänen peräänsä. Varoittaakseni häntä vai jotain muuta, en tiedä itsekään. Käännyt kulman taakse nähdäkseni kujan olevan tyhjä. Kuvittelinko vain? Kuuluu roskapönttöjen kolahdus ja näen vaaleat hiukset tynnyreiden takana piilossa. Kävelen häntä kohti. Tyttö nousee seisomaan. Hänellä on nyt toinen mekko ja maassa lojuva käsilaukku, ei kukkakuvioita eikä ostoskasseja. Hän osoittaa kasvojani kohti pippuriruiskepulloa.
”Seuraako sinä minua?”, näen hänen kätensä tärisevän.
”Minä vain yritän kertoa sinulle jotain”, koitan ilmaista asian mahdollisemman rauhallisesti.
”Varokin ehdottelemasta mitään, pervo”
”Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta minä saatan murhata sinut”
”Mitä! Miksi sinä uhkailet minua? Älä tule lähellekään!”, tyttö ylireagoi, kun hievahdan hitusen lähemmäksi. Katson vuoroin pullon suutinta, hänen silmiään ja hänen viehkeää kaulaansa.
”Yritän vain auttaa sinua…”, erehdyn taas liikahtamaan ja se kostautuu. Tyttö puristaa suutinta. Silmäni ovat tulessa. Tyttö pakenee ohitseni. Kurotan käteni hänen suuntaansa. Tartun tämän hameesta.
”et ymmärrä…!”, näen sumeasti tytön kääntyvän ympäri ja tarttuvan johonkin hänen vieressä olevaan esineeseen. Hän heilauttaa roskapöntön kantta päätäni kohti. Sokaistun ja lamaannun yhtä aikaa. Menetän kai tajuntani, sillä kohta makaan maassa eikä tytöstä näy jälkeäkään. Toisaalta näen vain hämärästi eteeni. Ainoa selkeä asia on se, että en ole koskaan tuntenut tällaista kipua ja verilammikko silmieni edessäni laajenee uhkaavan nopeasti. Haluan pelkästään käpertyä sikiöasentoon ja hokea kuin mielipuoli:
”Minä en ole murhaaja, en ole murhaaja, en ole murhaaja…”
Vastaukset 2
Vanhimmat
on niin sairas ja turmeltunut, että ihmiset ovat jo turtuneet siihen ja sydämet kovettuneet. Sitten on tämä lapsinainen, jonka kompleksinen seksuaalisuus herättää pedofiilifantasioita jokaisessa normaalissa miehessä. Miksi suomalaiset miehet haluavat postimyyntivaimon Filippiineiltä? Ei syy ole kompaktissa koossa vaan siinä, että naisen siveyttä varjellaan Idässä aivan toisella tavalla kuin no, Suomessa. Arjalainen prototyyppigeisha taas aiheuttaa lähinnä ärtymystä suomalaisissa miehissä, aina siihen saakka kunnes kaikki suominaiset ja länsimaalaiset valkoihoiset on saatu takaisin kunnon naisiksi, joita mies voi oikeasti kunnioittaa ja rakastaa. Siinä taas voi mennä jonkin aikaa, tarvitaan roolimalli jonka edesottamuksia ei tarvitse hävetä ja johon nuoret kasvuiässä olevat tytöt voivat samaistua.
Mukava kun olen saanut syntyttänyt jonkinlaista pohdintaa ja ajattelua (mikä on kirjallisuuden päätavoite),vaikka en tuollaista pohtinukaan tarinaa kirjoittaessa.
Saisikohan vielä jonkinlaista sanomista itse tekstistä tai juonen kulusta? kiitos