Tässä taas novelli. Kiva, jos joku jaksaa lukea. Anteeksi kirjotusvirheet. Mutta lukekaa silti kaikki kiinnostuneet ja kommentoikaa.
-Angie-
*******
Punaviinitahra matossa.
Lauantai-iltana kävelen hotellin ohitse. Minulla on kiire ja siksi nopennan vauhtiani noustessani hotellin takana sijaitsevia portaita pitkin ylös. On viileää ja takkini ei lämmitä tarpeeksi, sillä tunnen pistävän tuulen jokaisessa luussani ja käteni ovat kananlihalla sormieni olessa tunnottomat sormikkaista huolimatta. Viime viikolla ostin uuden raidallisen kaulaliinan, joka on ainakin kaksi metriä pitkä. Naisten lehdissä huomauteltiin, että mitä pidempi sen parempi ja olin ollut mainoksen uhri. Minulla oli siis tulevan syksyn muotikaulaliina.
Bussi on jo pysäkillä, joten korkokenkäni ottavat jo muutaman juoksuaskeleen linja-autoa kohden. Horjahdan hieman saapuessani auton ovelle ja saan hymyilevän katseen kuskilta. Leimautan korttini ja katsahdan sisälle bussiin. Se on miltei tyhjä. Ryntään painavan laukkuni kanssa bussin takapenkille istumaan ja huojennun, kun istahdan bussin siniselle värikkäälle tuolille. Bussikuski käynnistää auton ja se alkaa hyrrätä tasaiseen tahtiin. Suljen silmäni ja huokaisen syvään.
Muistan vielä miehen tuoksun nenässäni ja hänen harteikkaan vartalonsa silmissäni. Pehmeät huulet ja ruskeat silmät kulmikkaita kasvoja koristamassa. Hän oli hymyillyt ja minä olin hymyillyt. En muista alkoholin vaikutuksen takia, miten olimme päätyneet suutelemaan. Miten ihanalta se kuitenkin oli tuntunut! Miten ihanan syntiseltä ja intohimoiselta. Vasta tuon suudelman jälkeen olin tajunnut, miksi lehdet kirjoittelivat syrjähyppyjen parantavan suhteita. Seuraavana päivänä olin ollut miltei häpeissäni, kun olin tavannut Peterin. Mutta toisaalta ajatus kihelmöi mielessäni..Peterhän ei koskaan saisi tietää.
Kyllähän syyllisyys minua vainosi. Mutta siksi olinkin muuttunut helläksi ja rakastavaksi tytöksi. Olin kadottanut omistuksenhaluisuuteni ja mustasukkaisuuteni Peterin suhteen. En enää jaksanut huutaa hänelle pienistä asioista - olinhan tehnyt suuremman rikoksen kuin hän voisi tehdä. Peter ei pettäisi. Tiedän sen. Hän on sellainen söpö, rutistettava, hyväuskoinen, oikeudenmukainen poika, joka voisi antaa minulle vaikka kuun taivaalta - sellainen hyväksi perheenisäksi kasvava nuorukainen.
Naurahdan itsekseni bussin takapenkillä ja tähyilen tihrusilmilläni kuskin paikalle. Kai hän katsoo takapeiliin ja pohtii, mikä kummallinen tyttö kaulahuiveineen hänen bussissaan istuukaan. En näe ihan kunnolla kuitenkaan - pitäisi hankkia rillit. Oikeastaan minulla on jo rillit. En vain koskaan tahdo käyttää niitä. Se ei ole mikään sellainen turhamaisuus-kysymys, että tahdon näyttää hyvältä kaikkialta, vaan se on sellainen outo ajatus siitä, etten edes halua nähdä kaikkea. Minulla on oma maailmani. Usein tuijotan vastaantulijoita suoraan silmiin, koska en näe katsovatko he takaisin. Se on kivaa pientä peliä ja minusta on hauska saada ihminen ajattelemaan, että mitäköhän tuokin tyttö siinä oikeen tuijottelee.
Rilleistä ajatukseni palaavat takaisin Peteriin. Ehkä olen koko ajan suurentamassa kuilua minun ja Peterin välille.
Avaimet lukkoon, ovi rykäisten auki. Peter oli antanut avaimen minulle jo aikaa sitten. Se oli ollut söpö hetki, kun olimme liimautuneet toisiimme Peterin kanssa sylikkäin ja hän oli kysynyt minulta, haluaisinko muuttaa hänen luokseen asumaan, kun jo muutenkin asuin hänen luonaan. Minä olin mennyt hämilleni sekavasta kysymyksestä ja me molemmat olimme purskahtaneet nauruun. Lopulta Peter oli kertonut, että hänellä oli vara-avain hänen asuntoonsa ja se olisi minun. Olimme suukotelleet toisiamme ja nukahtaneet. Olin ollut hyvin onnellinen tuona kyseisenä päivänä.
Se nautinto kuitenkin siitä, ettei hän tiedä on valtava. Vieraan miehen tuoksu Peterin lakanoissa saa minun sydämeni pomppimaan kovempaa. Haistoikohan Peter koskaan tämän toisen miehen ominaistuoksua? Olen röyhkeä ja julma ehkä jollain tasolla, mutta tosiaan nautin tilanteesta. Se saa minut tuntemaan itseni halutuksi ja kauniiksi. Peter ei koskaan sanonut minulle kauniita sanoja, vaikka ottikin minut huomioon muulla tavoin. Kaikki kaunis kuitenkin piti vääntää ja pusertaa ulos Peterin suusta. Hän on sellainen tyypillinen juro, tavallinen, suomalaismies.
Bussi jarruttaa, kun painan nappia. Ovet aukeaa ja astun jälleen kerran horjahdellen asfaltille. Vaaleat hiukseni ovat sekaisin ja sudin niitä syrjään silmiltäni. Pistävä tuuli on yltynyt. En oikeen näe kunnolla: tällä kertaa se häiritsee ja minä pudistan ja nyrpistelen naamaani. Jotta saisin hieman lämpimämmän tunteen, alan juosta koroillani pitkin jalkakäytävää kopisevaan tahtiin.
Rappukäytävässä olen turvassa pahalta ilmalta ja tunnen lämpimän aallon lähestyvän minua. Peterin taloyhtiön talonmies on laittanut patterit täysille, vaikkei vielä ole edes talvi.
Avain käy lukossa taas ja astun sisään.
"Hei.." Peter katsahtaa minuun lämpimin silmin. Ei suudelmaa. Ei halausta. Tuhahdan itsekseni, mutta hymyilen Peterille takaisin ja riisun takkini ja kenkäni astuessani sisälle taloon. Mustat sohvat punaisine tyynyineen suorastaan kutsuvat minut istumaan. Peter hymyilee yhä. Se on sellaista hymyä, joka ei kerro, mitä miehen päässä liikkuu. Sellaista hymyä, jonka perusteella voisi miehen tuomita tyhmäksi tyhjäpääksi. Hiljaisuus vallitsee talossa - aivan kuin Peter tahtoisi minun aloittavan keskustelun päivästä, rakkaudesta tai muuten vain jostain ruuasta. Olo on omituinen, miksei mies puhu mitään?
Tuntuu kuin veitsellä voisi leikata hiljaisuutta. Se tuntuu niin syvältä ja minä alan pikkuhiljaa tuntea itseni vaivaantuneeksi. Tietääköhän Peter jotain? Mikäköhän miehen päässä liikkuu?
Peter istahtaa sohvalle minun viereeni ja nostaa jalkani hänen syliinsä minun maatessani siinä vaitonaisena ja vaivaantuneena.
"Mikäs on neidin olo?", Peter kysyy ja käännähtää minuunpäin virne päällä. "Mitäs tässä..." vastaan ja olen jälleen vaiti. "Täällä kävi joku mies, joka kyseli sinua." Peter sanoo ja minä hätkähdän hieman. "Se kysy ja sano tulevansa myöhemmin uudestaan" ,Peter jatkaa.
Joudun paniikkiin. Nousen ylös sohvalta ja kävelen keittiöön. Istahdan keittiön pallille - alkaa ahdistaa. Miksi tämä vieras mies tekisi näin minulle? Mitä hän tahtoi? Tulisiko hän kertomaan, kuinka olin jatkanut ja jatkanut pettämistä ja tekisikö hän minusta syyllisen? Olinko minä syyllinen? Pakkohan Peterissäkin vikaa piti olla, kun olin ajautunut petokseen - ehkä Peter oli tunneköyhä. Kuinka Peter suhtautuisi uutiseen? Kysymyksiä satelee mieleeni ja olen kauhuissani ajatuksesta, että mies ja Peter tapaisivat. Ei se mies merkannut minulle mitään. Minähän rakastin Peteriä sydämestäni.
Ovikello soi. Säpsähdän. Käännyn ympäri ja kävelen hitaasti eteiseen. Peter huutelee jotain siitä, että hän on laittanut oven takalukkoon ja hetken päästä Peter on jo ovella. Minä kurkkaan ovisilmästä ulos. Ei ketään. Peter näperöi lukkoa avaimilla ja ovi aukeaa apposelleen. Rappukäytävässä on tyhjää ja pimeää. Peter naurahtaa minulle. "Ovikello taisi taas reistailla. Se kun jää aina pohjaan ja soittelee sitten haamusoittoja". Minua ei naurata. Entä jos se olisi ollut mies?
Käännähdän ympäri ja kävelen jälleen keittiöön. Olen hermona. Mitä sanon Peterille?
Kurkkaan oven raosta olohuoneeseen. Peter istuu mustalla sohvalla ja nauraa television komediaohjelmille. Räkätys kuuluu keittiöön asti ja minä alan punnita mielessäni hyviä ja huonoja hetkiä Peterin kanssa. Valitettavasti paniikissa rustaan ajatuspaperille ainoastaan hyviä puolia. Lopulta päädyn siihen, että vastaan itse omista teioistani. On pakko kertoa ennenkuin mies kertoo kaiken Peterille. Minun on pakko ehtiä ensin.
Peterin naurujuovat kasvoissa korostavat hänen komeita piirteitään. Astuessani olohuoneeseen hän ei käännä päätänsä naurun ohessa. Hän on niin haltioitunut. Minusta se on aika söpöä. Hymähdän mielessäni ja istun hänen viereensä. "Mitä sä katot?", kysyn ihan kuin minua kiinnostaisi. Ei minua kiinnosta. Päässäni pyörii ajatuksia ja sanoja, joista on vaikea muodostaa lauseita. Otan kaukosäätimen käteeni ja suljen television. "Heei! Mitä sä nyt?!" Peterin naurujuovat katoavat kasvoilta ja silmät tuijottavat kummastellen minua. "Mun on pakko.. mun on pakko kertoo sulle yks juttu." Peterin ilme ei värähdä. Hän vain tuijottaa ja odottaa jatkoa kertomukselleni. Minä alan etsiä katsekontaktia muualta huoneesta. Mattossa oleva viinitahra sopii kuvaan kuin nakutettu. Tuijotan sen outoa soikiota muotoa ja samalla tungen päästäni sanoja ulos. "Minä..anteeksi..en tarkottanu.." En löydä sopivaa alkua ja Peter huokaisee syvään. "En mä tarkottanu. Sitä vaan jatku ja jatku. Mä rakastan sua.", sanon Peterille ja katseeni nousee viinitahrasta taas tuomiolle - katson jälleen Peteriä silmiin. Silmät kummastelevat käytöstäni ja lopulta hymyilevät. "Mäkin rakastan sua..", hän sanoo ja huulet lähestyvät minua. Ei, ei tämä ollut se, mitä halusin ja olin tarkoittanut. Minä halusin antaa synninpäästön, mutta Peter ei ymmärtänyt. Ehkä hän oli näiden vuosien aikana muutunut jo sokeaksi kaikelle. Ehkä hän ei osannut tulkita minua niin kuin olisin toivonut hänen tulkitsevan minua. Suudelma on kylmä ja yksipuolinen. Minä olen muissa maailmoissa, mutta palaan jälleen todellisuuteen, kun näen Peterin rakastavat silmät.
En halua pilata tätä hetkeä. En halua murtaa hänen maailmaansa. Minä hymyilen Peterille. "Katsotaanko se ohjelma loppuun?", ojennan kaukosäätimen Peterille. Tukka pörrössä ja komea ilme päällään hän tarttuu kaukosäätimeen, antaa pusun poskelle ja ohjelma on jälleen yhtä hauska kuin aiemmin. Minäkin nauran.
Tuntuu kuin olisin saanut suuren kivikasan pois harteiltani. En enää panikoi, enkä pelkää miestä. Hän ei tule, eikä ovikello soi.
-Angie-
*******
Punaviinitahra matossa.
Lauantai-iltana kävelen hotellin ohitse. Minulla on kiire ja siksi nopennan vauhtiani noustessani hotellin takana sijaitsevia portaita pitkin ylös. On viileää ja takkini ei lämmitä tarpeeksi, sillä tunnen pistävän tuulen jokaisessa luussani ja käteni ovat kananlihalla sormieni olessa tunnottomat sormikkaista huolimatta. Viime viikolla ostin uuden raidallisen kaulaliinan, joka on ainakin kaksi metriä pitkä. Naisten lehdissä huomauteltiin, että mitä pidempi sen parempi ja olin ollut mainoksen uhri. Minulla oli siis tulevan syksyn muotikaulaliina.
Bussi on jo pysäkillä, joten korkokenkäni ottavat jo muutaman juoksuaskeleen linja-autoa kohden. Horjahdan hieman saapuessani auton ovelle ja saan hymyilevän katseen kuskilta. Leimautan korttini ja katsahdan sisälle bussiin. Se on miltei tyhjä. Ryntään painavan laukkuni kanssa bussin takapenkille istumaan ja huojennun, kun istahdan bussin siniselle värikkäälle tuolille. Bussikuski käynnistää auton ja se alkaa hyrrätä tasaiseen tahtiin. Suljen silmäni ja huokaisen syvään.
Muistan vielä miehen tuoksun nenässäni ja hänen harteikkaan vartalonsa silmissäni. Pehmeät huulet ja ruskeat silmät kulmikkaita kasvoja koristamassa. Hän oli hymyillyt ja minä olin hymyillyt. En muista alkoholin vaikutuksen takia, miten olimme päätyneet suutelemaan. Miten ihanalta se kuitenkin oli tuntunut! Miten ihanan syntiseltä ja intohimoiselta. Vasta tuon suudelman jälkeen olin tajunnut, miksi lehdet kirjoittelivat syrjähyppyjen parantavan suhteita. Seuraavana päivänä olin ollut miltei häpeissäni, kun olin tavannut Peterin. Mutta toisaalta ajatus kihelmöi mielessäni..Peterhän ei koskaan saisi tietää.
Kyllähän syyllisyys minua vainosi. Mutta siksi olinkin muuttunut helläksi ja rakastavaksi tytöksi. Olin kadottanut omistuksenhaluisuuteni ja mustasukkaisuuteni Peterin suhteen. En enää jaksanut huutaa hänelle pienistä asioista - olinhan tehnyt suuremman rikoksen kuin hän voisi tehdä. Peter ei pettäisi. Tiedän sen. Hän on sellainen söpö, rutistettava, hyväuskoinen, oikeudenmukainen poika, joka voisi antaa minulle vaikka kuun taivaalta - sellainen hyväksi perheenisäksi kasvava nuorukainen.
Naurahdan itsekseni bussin takapenkillä ja tähyilen tihrusilmilläni kuskin paikalle. Kai hän katsoo takapeiliin ja pohtii, mikä kummallinen tyttö kaulahuiveineen hänen bussissaan istuukaan. En näe ihan kunnolla kuitenkaan - pitäisi hankkia rillit. Oikeastaan minulla on jo rillit. En vain koskaan tahdo käyttää niitä. Se ei ole mikään sellainen turhamaisuus-kysymys, että tahdon näyttää hyvältä kaikkialta, vaan se on sellainen outo ajatus siitä, etten edes halua nähdä kaikkea. Minulla on oma maailmani. Usein tuijotan vastaantulijoita suoraan silmiin, koska en näe katsovatko he takaisin. Se on kivaa pientä peliä ja minusta on hauska saada ihminen ajattelemaan, että mitäköhän tuokin tyttö siinä oikeen tuijottelee.
Rilleistä ajatukseni palaavat takaisin Peteriin. Ehkä olen koko ajan suurentamassa kuilua minun ja Peterin välille.
Avaimet lukkoon, ovi rykäisten auki. Peter oli antanut avaimen minulle jo aikaa sitten. Se oli ollut söpö hetki, kun olimme liimautuneet toisiimme Peterin kanssa sylikkäin ja hän oli kysynyt minulta, haluaisinko muuttaa hänen luokseen asumaan, kun jo muutenkin asuin hänen luonaan. Minä olin mennyt hämilleni sekavasta kysymyksestä ja me molemmat olimme purskahtaneet nauruun. Lopulta Peter oli kertonut, että hänellä oli vara-avain hänen asuntoonsa ja se olisi minun. Olimme suukotelleet toisiamme ja nukahtaneet. Olin ollut hyvin onnellinen tuona kyseisenä päivänä.
Se nautinto kuitenkin siitä, ettei hän tiedä on valtava. Vieraan miehen tuoksu Peterin lakanoissa saa minun sydämeni pomppimaan kovempaa. Haistoikohan Peter koskaan tämän toisen miehen ominaistuoksua? Olen röyhkeä ja julma ehkä jollain tasolla, mutta tosiaan nautin tilanteesta. Se saa minut tuntemaan itseni halutuksi ja kauniiksi. Peter ei koskaan sanonut minulle kauniita sanoja, vaikka ottikin minut huomioon muulla tavoin. Kaikki kaunis kuitenkin piti vääntää ja pusertaa ulos Peterin suusta. Hän on sellainen tyypillinen juro, tavallinen, suomalaismies.
Bussi jarruttaa, kun painan nappia. Ovet aukeaa ja astun jälleen kerran horjahdellen asfaltille. Vaaleat hiukseni ovat sekaisin ja sudin niitä syrjään silmiltäni. Pistävä tuuli on yltynyt. En oikeen näe kunnolla: tällä kertaa se häiritsee ja minä pudistan ja nyrpistelen naamaani. Jotta saisin hieman lämpimämmän tunteen, alan juosta koroillani pitkin jalkakäytävää kopisevaan tahtiin.
Rappukäytävässä olen turvassa pahalta ilmalta ja tunnen lämpimän aallon lähestyvän minua. Peterin taloyhtiön talonmies on laittanut patterit täysille, vaikkei vielä ole edes talvi.
Avain käy lukossa taas ja astun sisään.
"Hei.." Peter katsahtaa minuun lämpimin silmin. Ei suudelmaa. Ei halausta. Tuhahdan itsekseni, mutta hymyilen Peterille takaisin ja riisun takkini ja kenkäni astuessani sisälle taloon. Mustat sohvat punaisine tyynyineen suorastaan kutsuvat minut istumaan. Peter hymyilee yhä. Se on sellaista hymyä, joka ei kerro, mitä miehen päässä liikkuu. Sellaista hymyä, jonka perusteella voisi miehen tuomita tyhmäksi tyhjäpääksi. Hiljaisuus vallitsee talossa - aivan kuin Peter tahtoisi minun aloittavan keskustelun päivästä, rakkaudesta tai muuten vain jostain ruuasta. Olo on omituinen, miksei mies puhu mitään?
Tuntuu kuin veitsellä voisi leikata hiljaisuutta. Se tuntuu niin syvältä ja minä alan pikkuhiljaa tuntea itseni vaivaantuneeksi. Tietääköhän Peter jotain? Mikäköhän miehen päässä liikkuu?
Peter istahtaa sohvalle minun viereeni ja nostaa jalkani hänen syliinsä minun maatessani siinä vaitonaisena ja vaivaantuneena.
"Mikäs on neidin olo?", Peter kysyy ja käännähtää minuunpäin virne päällä. "Mitäs tässä..." vastaan ja olen jälleen vaiti. "Täällä kävi joku mies, joka kyseli sinua." Peter sanoo ja minä hätkähdän hieman. "Se kysy ja sano tulevansa myöhemmin uudestaan" ,Peter jatkaa.
Joudun paniikkiin. Nousen ylös sohvalta ja kävelen keittiöön. Istahdan keittiön pallille - alkaa ahdistaa. Miksi tämä vieras mies tekisi näin minulle? Mitä hän tahtoi? Tulisiko hän kertomaan, kuinka olin jatkanut ja jatkanut pettämistä ja tekisikö hän minusta syyllisen? Olinko minä syyllinen? Pakkohan Peterissäkin vikaa piti olla, kun olin ajautunut petokseen - ehkä Peter oli tunneköyhä. Kuinka Peter suhtautuisi uutiseen? Kysymyksiä satelee mieleeni ja olen kauhuissani ajatuksesta, että mies ja Peter tapaisivat. Ei se mies merkannut minulle mitään. Minähän rakastin Peteriä sydämestäni.
Ovikello soi. Säpsähdän. Käännyn ympäri ja kävelen hitaasti eteiseen. Peter huutelee jotain siitä, että hän on laittanut oven takalukkoon ja hetken päästä Peter on jo ovella. Minä kurkkaan ovisilmästä ulos. Ei ketään. Peter näperöi lukkoa avaimilla ja ovi aukeaa apposelleen. Rappukäytävässä on tyhjää ja pimeää. Peter naurahtaa minulle. "Ovikello taisi taas reistailla. Se kun jää aina pohjaan ja soittelee sitten haamusoittoja". Minua ei naurata. Entä jos se olisi ollut mies?
Käännähdän ympäri ja kävelen jälleen keittiöön. Olen hermona. Mitä sanon Peterille?
Kurkkaan oven raosta olohuoneeseen. Peter istuu mustalla sohvalla ja nauraa television komediaohjelmille. Räkätys kuuluu keittiöön asti ja minä alan punnita mielessäni hyviä ja huonoja hetkiä Peterin kanssa. Valitettavasti paniikissa rustaan ajatuspaperille ainoastaan hyviä puolia. Lopulta päädyn siihen, että vastaan itse omista teioistani. On pakko kertoa ennenkuin mies kertoo kaiken Peterille. Minun on pakko ehtiä ensin.
Peterin naurujuovat kasvoissa korostavat hänen komeita piirteitään. Astuessani olohuoneeseen hän ei käännä päätänsä naurun ohessa. Hän on niin haltioitunut. Minusta se on aika söpöä. Hymähdän mielessäni ja istun hänen viereensä. "Mitä sä katot?", kysyn ihan kuin minua kiinnostaisi. Ei minua kiinnosta. Päässäni pyörii ajatuksia ja sanoja, joista on vaikea muodostaa lauseita. Otan kaukosäätimen käteeni ja suljen television. "Heei! Mitä sä nyt?!" Peterin naurujuovat katoavat kasvoilta ja silmät tuijottavat kummastellen minua. "Mun on pakko.. mun on pakko kertoo sulle yks juttu." Peterin ilme ei värähdä. Hän vain tuijottaa ja odottaa jatkoa kertomukselleni. Minä alan etsiä katsekontaktia muualta huoneesta. Mattossa oleva viinitahra sopii kuvaan kuin nakutettu. Tuijotan sen outoa soikiota muotoa ja samalla tungen päästäni sanoja ulos. "Minä..anteeksi..en tarkottanu.." En löydä sopivaa alkua ja Peter huokaisee syvään. "En mä tarkottanu. Sitä vaan jatku ja jatku. Mä rakastan sua.", sanon Peterille ja katseeni nousee viinitahrasta taas tuomiolle - katson jälleen Peteriä silmiin. Silmät kummastelevat käytöstäni ja lopulta hymyilevät. "Mäkin rakastan sua..", hän sanoo ja huulet lähestyvät minua. Ei, ei tämä ollut se, mitä halusin ja olin tarkoittanut. Minä halusin antaa synninpäästön, mutta Peter ei ymmärtänyt. Ehkä hän oli näiden vuosien aikana muutunut jo sokeaksi kaikelle. Ehkä hän ei osannut tulkita minua niin kuin olisin toivonut hänen tulkitsevan minua. Suudelma on kylmä ja yksipuolinen. Minä olen muissa maailmoissa, mutta palaan jälleen todellisuuteen, kun näen Peterin rakastavat silmät.
En halua pilata tätä hetkeä. En halua murtaa hänen maailmaansa. Minä hymyilen Peterille. "Katsotaanko se ohjelma loppuun?", ojennan kaukosäätimen Peterille. Tukka pörrössä ja komea ilme päällään hän tarttuu kaukosäätimeen, antaa pusun poskelle ja ohjelma on jälleen yhtä hauska kuin aiemmin. Minäkin nauran.
Tuntuu kuin olisin saanut suuren kivikasan pois harteiltani. En enää panikoi, enkä pelkää miestä. Hän ei tule, eikä ovikello soi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Juu. Minä pidän tästä tyylistä. Kaunistelematon, mutta monipuolinen. Sitäpaitsi aihevalinnat ovat sinulla yleensä kiinnostavia. :) Ehkä muutamia muotovirheitä alussa, mutta lähinnä sen tuntui alkukankeudelta, lopussa tekstisi oli paljon sujuvampaa ja mukava lukea. Ja pidin tuosta 'haamuilevasta' ovikelloideasta.
Ja kirjoitusvirheitä nyt sattuu kenelle tahansa.
Kiitos palautteesta ja kiva, kun joku luki novellini näinkin pian.. aiheista.. ne tulevat tunteiden mukaan päähäni. Viimeeksi kun istuin bussissa ajattelin, että tämä tunne pitää saada paperille. Kertomus sinäänsä pettämisestä ja katumisesta sitten kerääntyi bussi/talo-tunteiden ympärille. Kuulostaapa kornilta.
Omasta mielestäni tämä novellini on tylsä. En oikeen osaa asennoitua ja samaistua novelliini ehkä loppuratkaisun takia. Se olisi voinut olla parempi. Hassua, että tässä annan kritiikkiä itselleni. Mutta kai se on hyvä, että ns.epäilee tekstiään =)
Jokos se punaviini on matonkin tahrinut, eikös vasta mennyt mekko? :) Noh, taiteilijan juomaa sentään.
Mutta mutta, samat sanat voisin lausua kuin Rêveuse tuossa aiemmin; alkuosaa lukuunottamatta hyvinkin sulavaa kerrontaa. Itse asiassa koko alkuosan (ensimmäisen kappaleen) olisi periaatteessa voinut jättää pois, ja antaa novellin alkaa kakkoskappaleesta.
Ja sitten vielä tuo "kyseisenä"... muistahan del-nappulaa, kun kirjoitat sen seuraavan kerran.
Totta. Ensimmäinen kappale tuntuu turhalta löpinältä. On hyvä saada kritiikkiä ja vielä asiallista sellaista.. vastahan tässä opetellaan kirjoittamaan:)
Ja sen kyseisenä-sanan heitän ilomielin roskakoriin. Taisi olla jossain edellisessäkin novellissani.
Ensimmäistä kertaa uskalsin tulla tänne novelleja lukemaan ja Punaviinitahrasta matossa sain yllättyä positiivisesti. Täällä siis ON hyviä novelleja. Pitäne tulla lukemaan useammin. :)
Lisäänpä vielä että tästä Peteristä tuli mieleen eräs omaan elämääni kuuluva henkilö.
Oijoi...
kiva, että pidit:)
-Angie-
Pidin. Hyvä ja toimiva novelli. Pidin erityisesti siitä, että novelli oli oma kokonaisuutensa, joka - vaikka olikin vain lyhyt ohikiitävä hetki erään ihmisen elämästä - oli silti kokonainen, se alkoi ja loppui hyvin, ja kertoi oman pienen tarinansa. Rêveusen maininan tuosta ovikelloideasta minäkin allekirjoitan, se oli hykerryttävä oivallus.
Viilaa vielä kerrontaa ja kielellisiä asioita, sen minä sanoisin noin rakentavan kritiikin puolesta. Ihan vielä viimeisetkin oikeinkirjoitukset (esim. ei: "nopennan" vauhtiani)
Ai niin, pidin vielä siitä, että vaikka novelli kulki jatkuvasti jouheavasti eteenpäin, tyyli oli viipyilevää ja yksityiskohdille ja ajatuksille jätettiin tilaa, esim. se silmälasit-idea oli hyvä. Pidä siitä kiinni, kun kirjoitat lisää tätä foorumia rikastuttamaan.
Juu-u. Oikeassa olet. Täytyy jatkossa keskittyä oikeinkirjotukseen - saatan olla liian innokas kirjoittamaan, että unohtuu sitten oikoluku jms.
Ja taas rakentavaa kommenttia. Kiitos siitä! =) ..tuleepi hyvä mieli, kun ihmiset ovat tosissaan ajatelleet ja tutkineet novelliani ilman pakkosyöttöä.. :)
Kiitos, kiitos, kiitos.
Ja tämäkin..!!!
Oot aivan käsittämättömän huippu tällä alalla, ei voi muuta sanoa....*huh huh* =D
Ton alun ois kyllä munkin mielest voinu jättää poies kokonaan ja ovikello juttu oli tosinasta juttu....
No, jokos nä jatkaisit sitä tarinaa "Ravintola ja Kahvila"!!!!!????? Parempi jatkaa...tai........!!!!! =)
...täältä pesee....!!! *wirn*